Tässä linkki elokuvan ohjelmatietoihin.

Eva Mulvadin dokumenttielokuva Love Child kertoo yhden pariskunnan taistelusta liittonsa laillistamisesta tilanteessa, jossa heidän seurustelustaan uhkaa Iranissa kuolemantuomio. Elokuva seuraa läheltä pakolaisstatusta hakevan perheen elämää Turkissa, jossa eläminen välitilassa muuttuukin pysyväksi.

Päivittäin tuhannet ihmiset eri maissa odottavat viranomaisten päätöksiä turvapaikkahakemuksistaan ja muista oleskeluluvistaan. Turvapaikkaa odottaville usein pahinta on tietämättömyys ja epävarmuus, virnaomaisten toiminnan läpinäkymättömyys ja päätösten mielivaltaisuus.

Eva Mulvadin ohjaama dokumenttielokuva Love child kertoo yhden perheen hyvin intiimin ja läheltä kuvatun tarinan lähtemisestä, odottamisesta, epävarmuudesta, perhesiteiden kahleista, uusista aluista ja välitilan muuttumisesta pysyväksi. Se on samalla kaunis rakkaustarina.

Odottamisen ja välitilassa elämisen kokemus on yhteinen monelle siirtolaisille. Tämän perheen tarinassa on paljon sellaista, jota moni, joka on yrittänyt paeta toiseen maahan ja laillistaa oleskelunsa siellä, on kokenut.

Perheen kokemukset kertovat laajemman tarinan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n toiminnasta, viranomaisten läpinäkymättömistä hallinnan mekanismista ja elämän aloittamisesta uudessa ympäristössä.

Elossa, mutta ei läsnä

Kotimaasta lähtemiseen liittyvien kipeiden asioiden ja turvattomuuden lisäksi pakolaiset kohtaavat pakolaisuuteen liittyvän byrokratian, josta jotkut tutkimukset puhuvat jopa hallinnollisena väkivaltana.

Elokuvan henkilöille turvapaikanhakemisen prosessi oli verrattain helppo, ja perhe oli lähtenyt yhdessä liikkeelle. Useat perheet erotetaan matkalla tai heistä vaan osa pääsee lähtemään, ja perheenyhdistämisen prosessit ovat kalliit, vaikeat ja monelle pakoon lähteneille täysin mahdottomat.

Kun perheen äiti Leila kertoo terapeutille, että hänen kirjoitettiin lääkärintodistukseen olevan ”valtioton”, hän toteaa: ”Valtioton. Se sana repi minut palasiksi. Koko tässä maailmassa ei kuulu yhdellekään maapalalle. Pakolaisena oleminen on kuin olisi täällä, muttei kuitenkaan ole olemassa. On kuollut. Ei ole kuollut, on elossa, muttei oikeasti läsnä.”

Perhesiteet kahlitsevat ja vapauttavat

Perheen pakenemisen syyt liittyvät vanhempien suhteeseen, joka alkoi avioliiton ulkopuolella ja josta he voivat saada kuolemanrangaistuksen kotimaassaan Iranissa. Heidän koskettava tarinansa kertoo, kuinka perhesiteet voivat samalla olla sekä kahlitsevia että vapauttavia.

Heitä kahlitsevat heidän aiemmat avioliittonsa sekä vanhempiensa ja sisarustensa tilanne. Sukulaiset joutuvat kärsimään kotimaassa paenneen parin tekojen seurauksia. Perhesiteet myös lopulta vapauttavat parin lähtemään painostavasta tilanteesta pois, todistamaan DNA-testin avulla yhteenkuuluvuuttaan ja valitsemaan toisin.

Kun paineet heidän tilanteestaan purkautuvat, muutokseen reagoi ensimmäiseksi pariskunnan poika Mani, joka saa raivonpuuskia ja itkukohtauksia, kun hän kuulee, että hänen sedäksi luulemansa henkilö onkin hänen biologinen isänsä.

Elokuvan edetessä paineet tulevaisuuden epävarmuudesta näkyvät myös pariskunnan keskinäisessä kanssakäymisessä. Kamera tallentaa perheonnen lisäksi riitoja ja konflikteja. Tarina on siitä hyvin rehellinen, että se kuvaa onnistumisia ja onnea, mutta myös turhautumista ja ristiriitoja.

Tarina on kuvattu ja kerrottu poikkeuksellisen intiimisti. Suurin osa narratiivisisesta kerronnasta tapahtuu terapiassa, jossa Leila kertoo tilanteestaan Iranista ja elämästään Turkissa.

Intiimin terapiatilanteen kuvaaminen vahvistaa katsojan oloa siitä, että hän seuraa perheen elämää todella läheltä. Hyvin leikattu ja ohjattu kokonaisuus on silti harkitusti yhdistetty eikä tunnu tirkistelyltä vaan rehellisen dokumentaristiselta.

Naapureista vara-isovanhemmiksi

Perhe onnistuu rakentamaan uuden elämän Turkkiin ja molemmat vanhemmat saavat pian koulutustaan vastaavaa työtä opettajina. Silti heidän oloaan varjostaa ikävä kotimaahan ja omien vanhempiensa – joita he eivät ehkä näe enää ikinä – luokse.

Turkissa he onnistuvat rakentamaan läheiset suhteet naapuriinsa ja vuokranantajaansa. Manin ensimmäiset synttärit Turkissa perhe viettää rauhallisesti kolmestaan: he katsovat haikeina videopätkän viimeisistä synttärijuhlista Iranista, jossa Manin ystävät ja iso perhe on kokoontunut railakkaisiin juhliin.

Lopulta perhe viettää pojan 11-vuotissyntymäpäiväjuhlat, jonne kokoontuvat uudet ystävät ja naapurit, jotka Leila julistaa Manin uusiksi isovanhemmiksi.

Kun seuraa Leilan, Sahandin ja Manin elämää Turkissa, huomaa ajattelevansa, että kaikista vaikeuksista huolimatta heille on käynyt hyvin. He ovat saaneet työtä, rakentaneet onnellisen elämän uudessa maassa ja saaneet pitkän viranomaistaistelun jälkeen hyväksynnän UNHCR:ltä sekä laillistettua parisuhteensa.

Perhe on kokenut hurjasti vastoinkäymisiä. Samalla huomaa, että heillä on ollut monessa asiassa onni matkassa.

Kun näkee, kuinka raastavaa eläminen epävarmuudessa on heidän suhteellisen turvallisissa ja vakaissa olosuhteissaan, ei pysty edes ajattelemaan, millaista elämä rajahallintakoneiston ja maahanmuuttoviranomaisten päätösten armoilla on niille, joiden elämäntilanne on vielä moninkertaisesti vaikeampi ja prekaarisempi.

VTT Saara Pellander toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa. Hän on erikoistunut perheenyhdistämispolitiikkaan ja sen vaikutuksiin.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 27.1.-2.2.2020.

Julkaisu DocPoint: Pysyvä välitila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleisen käsityksen mukaan maahanmuuttopolitiikan kiristykset ovat tapahtuneet tällä hallituskaudella. Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat kuitenkin olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Tiukennuksista tuorein, vuonna 2016 laajennettu toimeentuloedellytys, on viimeistään karsinut perheenyhdistämisen mahdollisuudet suurimmalta osalta turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisia maahanmuuttajia. Vaikka juuri toimeentuloedellytys on herättänyt viime aikoina eniten kritiikkiä, on tärkeä muistaa, ettei perheenyhdistäminen ollut helppoa ennen toimeentuloedellytyksen laajennustakaan.

Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Perheenyhdistämisen ongelmat näkyvät lainsäädännössä ja sen tiukassa soveltamisessa sekä käytännön haasteina, joita ovat esimerkiksi matkustamisen rajoitukset, velkaantuminen ja oikeudellisen neuvonnan puute. Tiukennusten rajut vaikutukset perheisiin jäävät usein huomiotta, kun poliittiset päättäjät kilpailevat ihmisoikeusminimalismin saralla. Perheenyhdistämisen kiristykset ovat paitsi epäinhimillisiä, mahdollisesti myös Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Perhe-elämän suoja on turvattu useissa ihmisoikeussopimuksissa. EU:n perheenyhdistämisdirektiivin mukaan perheenyhdistämisen tulee olla pääsääntö, josta poikkeaminen on mahdollista vain rajatuissa tapauksissa. Perheenyhdistämisen parissa toimivat ammattilaiset, aktivistit ja perheet itse kuitenkin tietävät, ettei Suomen tämänhetkinen järjestelmä toimi näin.

Kenellä on mahdollisuus perheenyhdistämiseen?

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Kansainvälistä suojelua on tällä hetkellä kahta tyyppiä: pakolaisasema ja toissijainen suojelu. Hakija saa pakolaisaseman, jos ulkomaalaislaissa määritellyt vainon perusteet täyttyvät. Jos hakija ei täytä pakolaisaseman kriteereitä, hänelle voidaan myöntää toissijaista suojelua, jos hän on vaarassa kärsiä vakavaa haittaa kotimaassaan.

Kansainvälisen suojelun lisäksi oleskelulupa voidaan myöntää yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella.

Ulkomaalaislain mukaan lähes kaikilla oleskeluluvan saaneilla on lähtökohtaisesti oikeus perheenyhdistämiseen. Laissa säädetyt edellytykset matkustusasiakirjasta, ulkomailla hakemisesta ja toimeentuloedellytyksestä kuitenkin rajaavat tosiasiallisia mahdollisuuksia perheenyhdistämiseen.

Toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen on mahdollista, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy tai lapsen etu vaatii poikkeamista. Käytännössä poikkeukset ovat hyvin harvinaisia. Pakolaisaseman saaneiden kohdalla toimeentuloedellytyksestä poiketaan, jos oleskelulupahakemus on jätetty kolmen kuukauden sisällä siitä, kun perheenkokoaja sai oleskeluluvan.

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Perheenjäsenten oleskeluluvan edellytyksistä on säädetty ulkomaalaislaissa jo vuodesta 1991 lähtien. Pakolaisten perheenyhdistämismenettelyä oli helpotettu niin, että hakemuksen vireillepanija saattoi olla myös Suomessa oleva perheenkokoaja. Suomeen tulleet perheenjäsenet saivat myös pakolaisstatuksen.

Vuonna 1999 perheenyhdistämisen edellytyksiä tarkennettiin ulkomaalaislain muutoksella. Silloin oikeus aloittaa perheenyhdistäminen laajennettiin koskemaan myös muita perheenkokoajia kuin pakolaisia. Pakolaiset ja muut suojelun tarpeessa olevat vapautettiin toimeentuloedellytyksestä, koska ”lähtökohtaisesti pakolaisen ja suojelun tarpeessa olevan ulkomaalaisen kohdalla perheen yhdistäminen ei muussa maassa voi toteutua”.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tehtiin joitain perheenyhdistämistä helpottavia muutoksia, kuten laajennettiin perheenjäsenen määritelmää. Uusi vuoden 2004 ulkomaalaislaki kiinnitti kuitenkin entistä enemmän huomiota väärinkäytösten ehkäisyyn, millä oli vaikutuksia perheenyhdistämisen vaikeutumiseen yleisemminkin.

Vuosi 2010: Lasten ja avioituvien parien perheenyhdistämistä vaikeutetaan

Vuonna 2010 toimeentuloedellytys ulotettiin tilanteisiin, joissa kansainvälistä suojelua saava perustaa perheen Suomeen tulonsa jälkeen.

Lisäksi samana vuonna säädettiin, että hakija voitiin katsoa alaikäiseksi vain, jos hän oli alaikäinen vielä hakemuksen ratkaisuhetkellä. Aikaisemmin riitti, että hakija oli alaikäinen hakemuksen vireilletulopäivänä.

Kiristykset olivat osa turvapaikkapolitiikkaa, jonka tavoitteena oli vähentää vetotekijöitä Suomeen. Moni taho kommentoi jo tuolloin, että perheenyhdistämisen ehdot ovat muutosten jälkeen niin tiukat kuin kansainvälisen oikeuden puitteissa on mahdollista.

Tiukennukset vaikeuttivat pakolaistaustaisten perhe-elämää huomattavasti. Usein parisuhteet on solmittu epävirallisin seremonioin, sillä monilla ei ole mahdollisuutta viralliseen avioliiton rekisteröimiseen. Esimerkiksi Iranissa avioituneet afganistanilaiset siirtolaiset ovat usein paperittomia, ja avioliitot on solmittu perheiden kesken epävirallisesti.

Suomessa perheenyhdistämisen toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen ei ole mahdollista ilman virallista avioliittotodistusta, joka on päivätty ennen Suomeen lähtöä. Monet matkustavat oleskeluluvan saatuaan Iraniin avioitumaan, mutta siinä vaiheessa virallisen seremonian pitäminen on jo myöhäistä, koska avioliitto katsotaan uudeksi perheeksi.

Toinen vakava seuraus vuoden 2010 lakimuutoksesta on alaikäisten turvapaikanhakijoiden iänmääritys, jota on vuoden 2015 muuttoliikkeen seurauksena ryhdytty käyttämään herkemmin. Tutkimuksessamme on tullut esille, että lapsia voidaan määritellä aikuisiksi vakavin seurauksin. Jos turvapaikanhakijalapsi määritellään virheellisesti aikuiseksi, hän ei voi tuoda perhettään Suomeen, vaikka saisikin oleskeluluvan.

Vuosi 2011: Velkaantuminen viisumin vuoksi

Vuodesta 2011 alkaen hakemusta ei ole voinut tehdä Suomessa asuva perheenkokoaja, vaan hakemuksen tekee ulkomailla oleva perheenjäsen. Lisäksi laki vaatii laillista oleskelua siinä maassa, jossa hakemus jätetään Suomen edustustoon.

Muutos osui erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin perheisiin, joilla ei ole tarvittavia resursseja aloittaa hakemusprosessia.

Konfliktimaissa on harvoin Suomen suurlähetystöä, jolloin hakemuksen jättöä varten täytyy matkustaa toiseen maahan. Hakemuksen jättäjä tarvitsee passin ja viisumin laillista oleskelua varten, eikä niiden saanti ole monille mahdollista. Esimerkiksi useat irakilaiset ovat joutuneet lahjomaan viranomaisia viisumien saamiseksi perheenjäsenilleen. Kustannukset hakemuksista, lahjuksista ja matkakuluista ovat nousseet kymmeniin tuhansiin euroihin.

Velkaantuminen on erityisen raakaa, jos perheenyhdistäminen ei ponnisteluista huolimatta onnistu. Tällaisiin tilanteisiin joutuneet haastateltavat kertoivat vakavasta psyykkisestä oireilusta.

Lisäksi viisumien saaminen edes lahjuksin on usein mahdotonta esimerkiksi afganistanilaisille, joiden perhe asuu paperittomana Iranissa. Nämä perheet eivät pysty useinkaan järjestämään viisumeita Intiaan, jossa hakemus tulisi laittaa vireille.

Eräs alaikäinen yksintullut pakolaislapsi pohti tutkimuksemme haastattelussa, ettei edes uskalla ehdottaa Iranissa asuvalle perheelleen hakemuksen jättämistä Intiassa. Jos hakemus ei menekään läpi, perhe päätyy kielitaidottomana Intiassa vielä huonompaan tilanteeseen kuin aikaisemmin.

Vuosi 2016: Tiukennusten jatkumo huipentuu toimeentuloedellytykseen jopa pakolaisilta

Vuonna 2016 ulkomaalaislakiin tehtiin useita muutoksia, joiden tavoite oli turvapaikanhakijoiden ja heidän perheenjäsentensä määrän vähentäminen. Kansainvälisen suojelun saamisen mahdollisuuksia rajattiin poistamalla humanitaarisen suojelun kategoria, joka ei ole kansainvälisen oikeuden tai EU-oikeuden vaatima.

Toimeentuloedellytys laajennettiin viimeisimmässä uudistuksessa koskemaan myös kansainvälistä suojelua saavien perheenjäseniä riippumatta siitä, milloin perhe on muodostettu.

Nykyään vain pakolaisaseman saaneet voivat hakea perheenyhdistämistä ilman toimeentuloedellytystä. Tämä edellyttää sitä, että perheenyhdistämistä haetaan kolmen kuukauden sisällä oleskeluluvan myöntämisestä. Lisäksi uudistuksessa muutettiin kansainvälistä suojelua saavien perheenjäsenten perheenyhdistämishakemukset maksulliseksi.

Lakimuutoksen jälkeen laadittu valtioneuvoston kanslian selvitys osoittaa, että todennäköisesti vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen. Selvityksessä arvioidaan, että käytännössä perheenyhdistäminen onnistuisi vain pakolaisilta, jotka hakevat perheenyhdistämistä kolmen kuukauden sisällä pakolaisstatuksen saamisesta.

Vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen.

Perheenyhdistäminen osoittautuu siis usein korkean toimeentuloedellytyksen vuoksi mahdottomaksi. Haastattelemamme työhön kykenevät aikuiset ovat hankkineet useita matalapalkkaisia töitä ja työskentelevät monessa työpaikassa ilman palautumista työvuorojen välillä. Osa aikuisista ei kykene traumaoireidensa vuoksi työhön lainkaan, jolloin heillä ei ole käytännössä mahdollisuutta viettää ihmisoikeussopimusten suojaamaa perhe-elämää.

Turvattua toimeentuloa vaaditaan myös lapsilta

Vuonna 2016 laajentunut toimeentuloedellytys on vaikuttanut erityisesti lasten asemaan. Lakimuutoksen esitöissä todetaan, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen myös yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen johtaa käytännössä siihen, että lapset jäävät lastensuojelun vastuulle. Lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta on huolestuttavaa, että esitöissä ohjataan tulkitsemaan toimeentuloedellytyksestä poikkeamista suppeasti.

Yksin tulleet lapset saavat harvoin pakolaisaseman, koska lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Tammikuun 2015 ja syyskuun 2018 välisenä aikana toissijaista suojelua on saanut 602 ja pakolaisaseman vain 278 yksintullutta lasta. Suurin osa yksintulleista (1 001 lasta) on tällä aikavälillä saanut oleskeluluvan yksilöllisen inhimillisen syyn tai muun syyn, kuten työn tai opiskelun, perusteella. Näin ollen 1 881 yksintulleesta alaikäisestä, jota ovat saaneet tarkasteluaikavälillä oleskeluluvan Suomeen, vain 15 prosenttia voi yhdistää perheensä ilman vaatimusta todella korkeasta toimeentulosta. Valtaosa yksintulleista lapsista on siis tilanteessa, jossa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista ilman toimeentuloedellytyksen täyttymistä.

Koska pakolaisasema on harvinainen yksin tulleilla lapsilla, emme ole vielä saaneet haastateltua yhtäkään pakolaislasta, jonka perhe olisi edes yrittänyt aloittaa perheenyhdistämishakemusta.

Suomen nykylainsäädäntö on jopa EU-tasolla poikkeuksellisen tiukka: vain Belgiassa, Unkarissa ja Irlannissa on vastaava lainsäädäntö. Ainoastaan Britanniassa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista. Saksassa on poikkeuksellisen tilanteen vuoksi tauko perheenyhdistämisissä.

Perheenyhdistäminen on ollut yksin tulleille lapsille hyvin vaikeaa jo pitkään. Nyt toimeentuloedellytyksen ulottaminen yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen on käytännössä lopettanut lasten perheenyhdistämisen lähes kokonaan. Tämä vaikuttaa merkittävästi lasten kotoutumiseen.

Perheet tarvitsevat lapsilta taloudellista tukea selviytyäkseen pakolaisleireillä tai paperittomina. Lapset hankkivat usein mahdollisimman nopeasti työllistävän koulutuksen ja pyrkivät kokopäivätöihin perheitään auttaakseen. Rahalähetykset perheelle eristävät täysi-ikäistyneitäkin nuoria sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Ihmisoikeusminimalismi johtaa epäinhimilliseen politiikkaan

Perheenyhdistämisen tiukennukset voi nähdä osana yleistä asennemuutosta perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin. Aikaisemmin kansainvälistä suojelua saavien ajateltiin tarvitsevan erityiskohtelua haavoittuvan asemansa takia. Nykyään pakolaisille halutaan taata vain kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden minimiedellytykset.

Ei ole itsestään selvää, että Suomen nykyinen linja on kaikilta osin sopusoinnussa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Perheenyhdistäminen on monille toissijaista suojelua saaville ja yksilöllisen inhimillisen syyn takia Suomessa oleskeleville käytännössä mahdotonta. Perheenyhdistämisen mahdollisuuden tulisi velvoitteiden mukaan koskea kuitenkin myös näitä ihmisiä, jos heidän perhe-elämänsä ei ole mahdollista muualla tai lapsen etu sitä vaatii.

Lainsäätäjän tavoitteena ei ole enää pitkään aikaan ollut perheenyhdistämisen mahdollistaminen tai helpottaminen vaan pikemminkin mahdollisimman rajoittava lainsäädäntö, joka vielä nipin napin mukailisi ihmisoikeusvelvoitteita. Tämä voi johtaa törmäykseen perhe-elämää suojaavien ylikansallisten oikeusjärjestelmien kanssa.

Näin kävi esimerkiksi huhtikuussa 2018, kun EU-tuomioistuin linjasi, että yksin tulleiden pakolaislasten perheenyhdistämisessä on keskeistä lapsen alaikäisyys saapumispäivänä EU-maahan eikä ikä perheenyhdistämishakemuksen vireilletulon hetkellä. Suomen ulkomaalaislakia muutetaan ratkaisua vastaavaksi, ja muutos koskee myös toissijaista suojelua saavia.

Suomi on pitkään profiloitunut perus- ja ihmisoikeuksien mallimaana. Viime vuosien lakimuutokset asettavat tämän maineen kyseenalaiseksi.

Johanna Hiitola, YTT, erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti. Hanke: Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita (Suomen Akatemia 2018–2021, 308249).

Johanna Leinonen, dosentti, akatemiatutkija, Siirtolaisuusinstituutti.

Jaana Palander, HTM, projektitutkija (GLASE), Itä-Suomen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 30348 & 303530).

Saara Pellander, VTT, tutkijatohtori, Institute for Advanced Social Research, Tampereen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 303480 & 303529).

Milka Sormunen, OTM, valtiosääntöoikeuden tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Ihmisoikeusminimalismi ja poliittinen tahto erottaa perheitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turvallistaminen on vallitseva tapa käsitellä kansainvälistä liikkuvuutta erityisesti politiikan kysymyksenä, mutta myös akateemisessa keskustelussa. Se on kuitenkin lähtökohdiltaan rajallinen näkökulma, koska se ei huomioi turvallistamisen kohteeksi joutuvien omaa toimijuutta.

Maahanmuuttajat tai siirtolaiset eivät ole vain turvallistamisen kohteita, vaan heillä on myös omia kokemuksia turvallisuudesta ja turvattomuudesta. Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä, joita he identifioivat omassa arjessaan.

Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä.

Yksilön mahdollisuuksiin elää haluamaansa arkea vaikuttavat esimerkiksi hänen terveydentilansa, sukupuolensa, ikänsä, koulutustaustansa, kielitaitonsa ja ihmissuhteensa. Lisäksi maahanmuuttajien kykyyn selvitä arjesta vaikuttavat heidän Suomeen tulon syynsä, oleskelulupastatuksensa sekä kansallisuutensa.

Nämä asettavat maahantulijat erilaisiin hierarkkisiin asemiin suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan – sekä julkiseen valtaan että kansalaisyhteiskuntaan. Esimerkiksi turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden nuorten miesten stigmatisoiminen ”elintasopakolaisiksi” tai mahdollisiksi terroristeiksi ei edistä heidän turvallisuudentunnettaan ja kotoutumistaan.

Kontrollin kautta luodaan tunnetta arjen turvallisuudesta

Arki on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ollut keskeinen yhteiskuntatutkimuksen käsite, jonka käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Tutkimusta tehdään niin arjen perhesuhteista, arjen energiapolitiikasta kuin arjen rajoistakin – vain muutamia tutkimusaloja mainitaksemme.

Tutkimusryhmällemme arki on sekä teoreettinen että metodologinen käsite. Ymmärrämme arjen kuvailevana sanana sille, mistä olemme kiinnostuneita: aivan tavallisista ja jokapäiväisistä asioista, jotka liittyvät ihmisten turvallisuuteen ja ennen kaikkea tunteeseen turvallisuudesta.

Arki on tutkimuksessa myös analyyttinen käsite, jonka avulla tutkijoiden huomio kiinnittyy turvallisuudessa toistuviin rutiineihin. Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.

Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.

Yksi yksittäinen tapahtuma, esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut väkivallanteko, ei tee turvapaikanhakijoiden väkivallan teoista arkista toimintaa. Tällaiset poikkeavat tapahtumat kuitenkin muuttavat arjen järjestystä silloin, kun ne vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevaan turvallisuuden tai turvattomuuden tunteeseen.

Erilaiset poikkeamat arjessa voivat juuri tunteen kautta vaikuttaa siihen, miten arkea aletaan kontrolloida tai turvallistaa. Kun joku yksittäinen teko järkyttää ihmisten turvallisuuden tunnetta, syntyy tarve suojata itseään ja ympäristöään mahdolliselta samanlaiselta teolta tulevaisuudessa.

Tunteilla on siis arjen toiminnassa ja arjen rakenteiden näkökulmassa keskeinen merkitys. Usein turvallisuuden ja muun järjestyksen tunnetta pyritään lisäämään kontrollin avulla.

Toisaalta foucault’lainen valvova katse ja sen avuksi kehitetyt teknologiat voivat luoda vain illuusion turvallisuudesta. Eri toimijoilla voi olla eri näkemyksiä siitä, miten turvallisuusuhkia voitaisiin vähentää ja miten niihin tulisi reagoida.

Turvallistamisen diskurssi painottaa yleensä kovia ja poikkeuksellisia keinoja. Päämäärä pyhittää keinot -tyyppiseen ajatteluun perustuvat toimet, jotka saattavat synnyttää odottamatonta haittaa, voivat haitata hyvien väestösuhteiden ja luottamuksen rakentumista.

Turvapaikanhakijoiden vastaanotto on sisällöltään Suomessa kirjavaa. Vastaanottokeskuksilla on hyvin erilaisia käytäntöjä niin asukkaiden yleisessä aktivoinnissa kuin keskusten kontakteissa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Tämä on ymmärrettävää, koska keskusten ylläpidosta vastaavat hyvin monenlaiset tahot. Vastaanottokeskukset noudattavat vaihtelevasti esimerkiksi Maahanmuuttovirastolta tulevia ohjeita.

Vallan tekniikat vastaanottokeskuksissa

Osassa vastaanottokeskuksista on alettu turvallisuuden nimissä teknisillä ratkaisuilla kontrolloida sitä, kuinka helppoa ja joustavaa vapaaehtoisten, naapuruston asukkaiden ja muiden halukkaiden yhteisön jäsenten on kommunikoida ja tehdä tuttavuutta turvapaikanhakijoiden kanssa.

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta rajoittavasta käytännöstä ovat vaitiolovelvollisuutta koskevat kirjalliset sitoumukset, joita vastaanottokeskuksissa niin säännöllisesti kuin kertaluonteisesti vierailevia henkilöitä vaaditaan allekirjoittamaan.

Vaitiolovelvollisuuteen liittyvät käytännöt ovat monitahoisia, ja on hyvä, että yhteisiä pelisääntöjä luodaan esimerkiksi vapaaehtoistyötä koskien. Turvapaikanhakijat ovat kuitenkin itsenäisiä ihmisiä. Heillä itselläänkin on vastuuta, velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä esimerkiksi siitä, mitä he itsestään tai omasta tilanteestaan kertovat ja miten tätä tietoa saa jakaa ulkopuolisille.

Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.

Edellä kuvatun turvallistamiseen pyrkivän ohjeistuksen orjallisesta noudattamisesta seuraa foucault’lainen hallinnan paradoksi, jossa teknisillä ohjeilla ja säännöillä, kuten vaitiolovelvollisuudella, pyritään lisäämään turvallisuuden tunnetta. Tämä käytäntö toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.

Vastaanottokeskuksissa vierailevat henkilöt, jotka allekirjoittavat tällaisen sitoumuksen, alkavat tahtomattaan miettiä sitä, mitä salattavaa ja pelättävää näissä ihmisissä on ja miksi kohtaamisia tulee kontrolloida näin tarkkaan. Mihin tällaisella vankilanomaisella kontrollilla pyritään? Onko se syytä hyväksyä vastaanottokeskuksissa ”uudeksi normaaliksi” vai tulisiko näitä käytäntöjä vastustaa?

Turvallisuuden nimissä voidaan myös rajata turvapaikanhakijoiden vapaata liikkumista, mikä voi myös hidastaa heidän integroitumistaan ympäröivään yhteisöön.

Vastaanottokeskukset traumatisoituneiden ihmisten säilömispaikkoina

Tehtyjen viranomaisselvitysten perusteella vastaanottokeskusten ja vastaanottokeskuspaikkakuntien turvallisuustilanne on suhteellisen hyvä.

Vastaanottokeskusten johtajien kanssa keskustellessamme on kuitenkin käynyt ilmi, että kun kamppailu resursseista on kovaa, erilaisia epäkohtia ei haluta nostaa julkisesti esiin leimautumisen pelossa. Pelätään ehkä, että ongelmien esille tuominen voi johtaa vastaanottokeskuksen lakkauttamiseen.

Näyttää siltä, että ensisijaisesti taloudelliset seikat sanelevat sen, miten vastaanottokeskusten lakkautukset toteutuvat ja kohdentuvat. Lakkautusuhka ei perustu toiminnallisuuteen ja koettuun turvallisuuteen, vaan siihen, missä kyetään tuottamaan ostettu palvelu halvimmalla.

Turvallisuus ja toiminnallisuus, kuten esimerkiksi asukkaiden fyysinen ja sosiaalinen turvallisuus sekä hyvät suhteet paikallisväestöön, ovat tärkeitä näkökohtia, joita ei voida saada kuntoon ilman riittävää taloudellista panostusta. Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.

Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.

Vastaanottokeskuksissa arjen turvallisuus on enemmän muuta kuin radikalisaatiota ja terrorismia, vaikka huonosti voivat ja turhautuneet ihmiset voivat myös radikalisoitua. Haastattelemamme vastaanottokeskusten johtajat ovat tuoneet esiin huolensa siitä, että asukkaiden mielialat synkkenevät päivä päivältä, koska turvapaikanhakuprosessi on pitkä eikä keskuksissa ole riittävästi resursseja järjestää mielekästä toimintaa ja turvallisuuden tunnetta tuottavia arjen rutiineja.

Turvapaikanhakijat ovat stressaantuneita ja turhautuneita ja ajatukset keskittyvät turvapaikkapäätöksen odottamiseen. Tästä seuraa, että vastaanottokeskuksissa voi väkivaltaisten välikohtausten riski kasvaa. Yhteenotot eivät yleensä ole niinkään poliittisia konflikteja, vaan johtuvat niistä turhauttavista tilanteista, joissa turvapaikanhakijat elävät.

Kuitenkin myös poliittiset ja uskonnolliset konfliktit ovat vastaanottokeskusten arkea. Toimintaohjeista huolimatta monet konfliktit arjessa ovat sen tyyppisiä, että henkilökunta joutuu ratkaisemaan ne tilannekohtaisesti. Muun muassa tästä syystä on tärkeä kiinnitää huomiota henkilöstön työnohjaukseen ja jaksamiseen.

Toisaalta arkisena turvallisuusriskinä voi olla niinkin konkreettinen asia kuin tulipalo, koska keskuksissa saatetaan tupakoida myös sisällä. Turvapaikanhakijat ovat lisäksi alttiita heihin kohdistuville väkivallanteoille vastaanottokeskuksen ulkopuolella.

Poistuessaan vastaanottokeskuksista asukkaat ovat vaarassa joutua rasismin kohteiksi. Huutelun ja nimittelyn kohtaaminen on arkipäivää monille vastaanottokeskusten asukkaille. Etenkin ilta- ja yöaikaan kuntakeskuksissa liikkuminen altistaa turvapaikanhakijoita myös fyysiselle väkivallalle.

”Eikö kukaan auta meitä?”

Turvapaikanhakuprosessi on tällä hetkellä kestämätön. Traumatisoituneita ihmisiä ”säilötään” pitkäksi aikaa keskuksiin, eikä heille ole tarjolla mielekästä tekemistä. Vaikka osa turvapaikanhakijoista on kykeneviä järjestämään itselleen toimintaa, läheskään kaikilla ei ole tähän voimavaroja.

Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin.

Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin. Vastaanottokeskuksissa ihmiset voivat yhtäältä alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti ja ovat toisaalta alttiita väkivallalle. Yksilöt myös turhautuvat ympäröivään yhteiskuntaan ja kysyvät, ”eikö kukaan auta meitä”? Heidän on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä turvapaikkapolitiikka, joka nimeää turvallisiksi maita, joista he ovat itse paenneet ja joissa heidän läheisiään elää väkivallan uhan alla.

Monilla turvapaikanhakijoilla on lähtömaassaan sukulaisia ja perheenjäseniä turvattomissa tilanteissa. Näiden perheenjäsenten vaikeudet ja huoli heidän selviytymisestään hankaloittaa myös Suomessa asuvien arjen sujuvuutta ja jaksamista.

Tällainen tilanne voi koskea myös jo turvapaikan tai muun oleskeluluvan saanutta henkilöä. Monet haastateltavat kuvaavat, kuinka epävarmuus perheen kohtalosta tarkoittaa heille sitä, että elämä välitilassa jatkuu myös sen jälkeen, kun he ovat muuttaneet pois vastaanottokeskuksesta.

Jotkut pakolaiset elävät Suomessa täysin ilman sosiaalisia suhteita. Eräät heistä poistuvat kotoa vain sen verran, kuin se on työnteon tai kielikurssin takia pakollista, mikä ei edistä kotoutumista eikä rakenna osallisuuden tunnetta.

Lisäksi perheenyhdistämisprosessi on monimutkainen ja sen lopputulos on epävarma. Joillekin kansainvälistä suojelua saaville toimeentulovaatimuksesta selviytyminen tarkoittaa sitä, että heidän tulee tehdä useampaa työtä.

Kasvukeskusten ulkopuolella asuvat eriarvoisessa asemassa

Myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat halutaan pääsääntöisesti asuttaa eri puolilla Suomea sijaitsevien vastaanottokeskusten läheisyyteen. Monilla paikkakunnilla on kuitenkin vain vähän kokemusta monikulttuurisuudesta ja kotouttamispalveluiden järjestämisestä, jolloin asuinpaikka voi eriarvoistaa maahanmuuttajia.

Tähän mennessä saatujen tutkimustulosten perustella vaikuttaa siltä, että kasvukeskusten ulkopuolella asuvien maahanmuuttajataustaisten henkilöiden sosiaalinen turvallisuus on usein kolmannen sektorin, maahanmuuttajan oman toimeliaisuuden sekä lähisuhdeverkostojen varassa. Tosin joillekin pienille paikkakunnille on nopeastikin organisoitu erilaisia neuvonta- ja muita palveluja kotoutumisen tueksi. Kuntapaikkojen tarjonnassa yksinäiset miehet ovat epätasa-arvoisessa asemassa perheisiin nähden.

Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi sairastavien tai vammaisten, kuntaan muutto ei välttämättä suju yhtä vaivattomasti kuin terveiden ja parempivoimaisten henkilöiden. Tutkimuksessa on huomattu, että mielenterveyden ongelmat voivat nousta kuntapaikan tai oleskeluluvan saaneilla henkilöillä uudella tavalla esiin sitten, kun muu tilanne on vakiintunut.

Sekä myönteisellä suhtautumisella että yksilölliset tarpeet huomioivilla tukitoimilla ja palveluilla voidaan vaikuttaa positiivisesti syrjäseudulla asuvien maahanmuuttajien hyvinvointiin ja lisätä heidän halukkuuttaan asettua sinne pitkäaikaisesti. Vastaanottokeskuksissa asuvien turvapaikanhakijoiden ja ympäröivän yhteiskunnan ja yhteisön välistä arkista kanssakäymistä on syytä lisätä ja kehittää.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Laura Assmuth on yhteiskuntapolitikan, erityisesti liikkuvuuden ja rajojen tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän johtaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa konsortiossa Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (GLASE) työpakettia Muuttoliike, arjen turvallisuus ja suomalaisen yhteiskunnan resilienssi. Muut kirjoittajat työskentelevät tutkijoina kyseisessä tutkimushankkeessa. Tutkimusta rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto / Suomen Akatemia / Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -konsortio/ 303480+303530.

YTM Ville-Samuli Haverinen on yhteiskuntatutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

HTM Jaana Palander on julkisoikeuteen erikoistunut tutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

VTT Saara Pellander on poliittisen historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja parhaillaan vierailevana tutkijana Frankfurtin Goethe Universitätissä (Cornelia Goethe Center for Women’s and Gender Studies)

YTT Pirjo Pöllänen on yhteiskuntapolitiikan projektitutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

YTT Tiina Sotkasiira on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Julkaisu Kontrolloitua kanssakäymistä vailla tekemistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.