Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun arvioimme neljä vuotta sitten Juha Sipilän (kesk.) hallituksen edesottamuksia ilmastopolitiikan saralla, peräänkuulutimme seuraavalta hallitukselta kahta asiaa. Ensiksi ilmasto- ja luontopolitiikan tulisi nojata parhaimpaan tutkimustietoon. Sipilän hallitus ajoi metsien puubiomassan lisääntyvään käyttöön perustuvaa biotaloutta tutkijayhteisön selkeistä varoituksista huolimatta – erityisesti hiilinielujen tiedettiin sillä tavoin heikkenevän.

Toiseksi katsoimme artikkelissamme, että Sipilän hallitusta seuraavan hallituksen olisi käynnistettävä prosessi, jossa hahmotetaan yhtä hallituskautta pidemmällä perspektiivillä ne konkreettiset infrastruktuurien ja käytäntöjen muutokset, jotka tarvitaan eri sektoreilla nopean ekologisen siirtymän toteuttamiseksi. Tavoitteiden ja ohjausmekanismien lisäksi tarvitaan näkemys elinkeinoelämän eri sektorien ja muun yhteiskunnan yhteen kietoutuvista tulevaisuuspoluista.

Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi.

Kesäkuussa 2019 Antti Rinteen (sd.) hallituksen alku oli lupaava. Johtavat ministerit astuivat ulos hallitusohjelmaneuvotteluista vahvalla viestillä, joka oli: on aika panna ilmasto- ja luontoasiat kuntoon. Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi. Talous- ja muu politiikka lähtisi siitä, että Suomi pysäyttäisi luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen nopeasti ja olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä.

Hallituksen sisäiset ristiriidat nousivat kuitenkin heti pintaan, ja Rinne joutui pikaisesti luopumaan pääministeriydestään. Hallitus jatkoi työskentelyä Sanna Marinin (sd.) komennossa joulukuusta 2019 eteenpäin ja joutui tunnetusti reagoimaan yhteiskuntaa ravistelleisiin, akuutteihin kriiseihin. 

Hallituksen onnistuminen lukujen valossa

Ilmastotavoitteiden osalta pitkän linjan saavutukset ovat synkät. Nettopäästöt eli se, minkä verran fysikaalisesti vaikutamme vuosittain ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuteen – hiilipäästöt vähennettynä hiilinieluilla – eivät ole laskeneet lainkaan sitten vuoden 1990. 

Yksinkertaisena tehtävänä on ollut vähentää hiilipäästöjä niin, että emme samaan aikaan vähennä hiilinieluja tai ulkoista päästöjä muille maille. Tässä tehtävässä on epäonnistuttu. 

Myöskään luonnon monimuotoisuuden osalta ei ole ollut nähtävissä käännettä parempaan, vaan suomalaisen luonnon monimuotoisuus jatkaa heikkenemistään. Luonnonsuojelun määrärahojen korottaminen noin sadalla miljoonalla eurolla ja sen myötä saavutetut edistysaskeleet yksittäisissä suojelukohteissa, kuten vesien ja soiden suojelussa, on syytä toivottaa tervetulleiksi. Samaan aikaan on muistettava, että nämä toimet eivät ole riittäneet edes ehdottomaan minimitasoon eli luontokadon pysäyttämiseen.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin. Puun käyttö sähkön ja lämmön tuotantoon on kasvanut, ja myös erilaisissa selluntuotannon muodoissa suuri osa puusta päätyy energiaksi. Tämä lisää uusiutuvan energian osuutta energiankäytöstä, mutta ei auta nettopäästöjen vähentämisessä eikä metsäsektorin jalostusarvon kohottamisessa.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin.

Maankäyttösektorilla myös maatalouden päästövähennykset ovat jääneet puuttumaan. Koska EU:n yhteinen maatalouspolitiikkakaan ei tuonut merkittäviä uudistuksia sen paremmin päästökehitykseen kuin luonnonvarojen käyttöön, on tilanne kuluvan hallituskauden aikana ajautunut pidemmälle umpikujaan. Samaan saamattomuuteen liittyy tuotanto- ja kulutustottumuksia suuntaavan ilmastoruokaohjelman peruuntuminen.

Myönteinen päästövähennyskehitys on tapahtunut energiasektorilla, jossa aivan viime aikoina käynnistynyt tuulivoiman lisääntyminen tuottaa aitoja päästövähennyksiä. Rakentaminen tapahtuu markkinaehtoisesti, mutta hallituksen toimista esimerkiksi periaatepäätös vedystä pyrkii luomaan energiamurrokselle jatkuvuutta.

Yksi hallitus, jonka kohdalle on vieläpä sattunut sekä koronapandemia että Venäjän Ukrainassa käymän sodan seuraukset, ei toki ehdi uudistamaan yhteiskunnan koko aineenvaihduntaa. Seuraavaksi tarkastelemme hallituksen saavutuksia sen tekemien toimenpiteiden tasolla. 

Hallituksen toimenpiteiden arviointia: lait ja strategiat

Hallituksen teot ilmasto- ja ympäristöpolitiikan saralla olivat erityisesti lakien ja strategioiden uudistamista. Tämä on poliittinen valinta – yksi tapa tehdä politiikkaa. Silloin politiikkaa arvioitaessa on selvitettävä, onnistuiko hallitus rakentamaan tavoite- ja sääntökehikon, joka saattaa talouden ekologisiin rajoihin seuraavien hallituskausien aikana.

Edustamamme itsenäinen, monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on seurannut strategioiden ja lakien uudistamista melko tarkkaan, sillä eduskunnan valiokunnat ovat pyytäneet meiltä lukuisia asiantuntijalausuntoja. Tulevat linkit vievät lausuntoihimme. 

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. 

Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen. Ollakseen uskottava, hiilineutraaliustavoite vaatii täsmällisen hiilinielutavoitteen ja ohjauskeinot tavoiteltujen nielujen varmistamiseksi.

Uudesta luonnonsuojelulaista totesimme, että se seuraa pääpiirteissään vakiintunutta luonnonsuojelun linjaa, joka on osoittautunut riittämättömäksi. Luonnonsuojelulain keinovalikoima ei esityksessä merkittävästi laajene, vaikka laajennuksen tarve on todettu voimassa olevan lain toimivuusarvioissa. Luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen edellyttää tärkeimpien ajurien eli maankäytön muutosten ja luonnonvarojen ylikäytön hillintää, mutta näihin laki ei kunnolla tartu.

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen.

Kaivoslain päivitystä eduskunta ei ole vielä hyväksynyt, mutta luonnonsuojelulain tavoin kaivoslakiesityksessä ei ole ryhdytty kattavaan uudistustyöhön, vaan on tyydytty olemassa olevan lainsäädännön pienipiirteiseen ja askeleittaiseen kehittämiseen.

Keskeisiä strategiatason päivityksiä olivat uudet versiot keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta(KAISU), kansallisesta ilmasto- ja energiastrategiasta sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta (MISU). Lausuimme kootusti, että näistä kolmesta puuttuu riittävä kokonaisvaltaisuus ja ennakoivuus: hiilineutraaliustavoitteen saavuttaminen on jätetty suotuisien tapahtumaketjujen varaan, erityisesti taakanjakosektorilla ja suhteessa nieluihin. 

Tätä vastoin riittäviin päästövähennyksiin pääsemiseksi on oltava suunnitelmat, jotka johtavat hiilineutraalisuuteen joka tapauksessa ja ennakoitavuuden rajoissa. Ilman otetta hiilinieluihin hiilineutraaliustavoite on kuin hölmöläisten peitonjatkamista: nielut laskevat samalla kun päästötkin.

Totesimme myös, että strategioissa päästötavoitteet ovat kiitettävät, mutta keinot selvästi riittämättömät ja epävarmat. Strategioissa on rakenteellinen ongelma: ne nojaavat epärealistiseen ennusteeseen nielujen kasvusta, mikä johtaa myös taakanjakosektorin toimien alimittaisuuteen. Alimitoituksen korjaamiseksi tarvitaan huomattavasti enemmän päästövähennyksiä, eikä harkittavaksi jätettyjä toimia, kuten liikenteen päästökauppaa, tule enää empiä vaan saattaa toimeen.

Luonnonvarojen kulutuksen ohjauksen suhteen pieni positiivinen pilkahdus oli kiertotalousstrategiassa mainittu tavoite, jonka mukaan kotimainen primääriraaka-aineiden, kuten mineraalien ja puun, kokonaiskulutus ei vuonna 2035 ylitä vuoden 2015 tasoa. Tavoite on vaatimaton – kasvun pysäyttäminen eikä kulutuksen lasku – mutta se edustaa harvinaisesti huomion kiinnittymistä nimenomaan luonnonvarojen käyttöön. Tätä huomiota on jatkossa pystyttävä tarkentamaan ja terävöittämään valtavasti. 

Ympäristökysymykset jäivät edelleen muista politiikkalohkoista erillisiksi

Ympäristö- ja talousnäkökulmien eriytyneisyyttä Suomen institutionaalisessa rakenteessa ja toimintakulttuurissa kommentoimme lausunnossamme Euroopan komission ehdotuksesta ennallistamisasetukseksi. Käytännössä eriytyneisyys näkyy muun muassa eri ministeriöiden kuten ympäristöministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön keskinäisessä kommunikoimattomuudessa sekä niiden toiminnan ja päätösten keskinäisessä ristiriitaisuudessa.

Totesimme, että ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Tästä eriytymisestä syntyy vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välille. Jos ilmasto- ja ympäristöpolitiikan suunnittelu ja politiikkatoimet nähdään lähinnä suojelun ja ennallistamisen kautta, vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välillä säilyy. Teollisuutta kehitetään yhtäällä, suojelua toisaalla.

Ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti.

Samaan eriytyneeseen tapaan julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2023–2026 puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä sekä työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Kestävyyssiirtymän sisällöllistä suunnittelua hallitus ulkoisti teollisuuden eri sektoreille ja niiden käyttämille konsulttiyrityksille, kun teollisuuden edustajat työ- ja elinkeinoministeriön ohjauksessa tuottivat kukin oman sektorinsa vähähiilitiekartat. 

Tiekartat ovat ansiokas lisä vihreän siirtymän konkreettisten tehtävien kuvaamisessa, mutta niistä puuttuu tiedevetoiselle suunnittelulle ominainen systeemisyys sekä tiedon ja menetelmien avoimuus. Tiekarttojen vähähiilisyystavoitteet nojaavat yhteenlaskettuna puun käyttömäärään, joka ylittää reippaasti vuotuisen puun kasvun.

Suosituksiamme tuleviin hallitusneuvotteluihin

Yhteen vetäen voimme todeta, että ilmasto- ja ympäristöpolitiikan tärkeimmät lait ja strategiat sisältävät oikeansuuntaisia tavoitteita, mutta päätetyt ja hahmotellut keinot tavoitteiden saavuttamiseksi jäävät varsin puutteelliseksi. Lait ja strategiat eivät tee riittävää pesäeroa aiempiin säädöksiin, vaan omaksuvat vanhastaan perityn pistemäisen ja hallinnon perinteisiä siiloja kunnioittavan lähestymistavan.

Läpi Marinin hallituskauden olemme ehdottaneet kestävyystutkimukseen perustuen uusia lähestymistapoja ja institutionaalisia ratkaisuja, jotka tarttuisivat kokonaisvaltaisesti ja määrätietoisesti talouden ohjaamiseen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Isot linjat ovat samat, joita suosittelimme Sipilän hallitukselle, mutta näkemyksemme on tarkentunut. Seuraavat ydinkohdat toimivat suosituksinamme kevään hallitusneuvotteluihin ja seuraavalle hallitukselle.

Hallituksen on otettava tähtäimeen yhteiskunnan nopea ja hallittu kestävyyssiirtymä. Muutaman vuosikymmenen urakassa Suomi luopuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta. Nettotason hiilipäästöt painetaan ensin nollaan ja sitten negatiivisiksi. Luonnonjärjestelmien toiminnalle jätetään riittävästi tilaa. Samalla huolehditaan hyvän ihmiselämän perusedellytyksistä.

Kestävyyssiirtymän suunnittelu nimenomaan teollisuuden näkökulmasta on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Kestävyyssiirtymän läpivienti edellyttää ensinnäkin suunnitelmaa, joka hahmottaa eri sektoreiden ja sosio-teknisten järjestelmien, kuten energian, liikenteen, ruoan ja kaupunkien, toisiinsa kietoutuvat konkreettiset muutospolut. Toiseksi taloutta ja yhteiskuntaa on kyettävä ohjaamaan suunnitelman mukaisesti. Luontoa liikaa kuormittavia toimintoja ajetaan määrätietoisesti alas, ja uusia toimintoja otetaan käyttöön. 

Suunnittelun käynnistämiseksi olemme ehdottaneet, että hallitus perustaisi teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoisen suunnitteluyksikön valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Nimenomaan teollisuuden muutospolkujen hahmottaminen on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Suuntaava ja uudistava tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikka sekä aktiivinen teollisuuspolitiikka ovat tärkeässä roolissa teollisuuden ja sosio-teknisten järjestelmien muutosten määrätietoiseksi toteuttamiseksi. Tämän politiikkakokonaisuuden täytyy nojata tiedevetoiseen suunnitteluun, jotta Suomen talous saavuttaa riittävän uudistumiskyvyn ja jotta eri sektoreilla tapahtuvat uudistukset yhdessä edistävät koko yhteiskuntaa koskettavaa kestävyyssiirtymää.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. 

FT, dosentti, Tere Vadén on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Greenpeace Finland/Unsplash.

Julkaisu Suomi on epäonnistunut ilmasto- ja luontotoimissaan – teollisuutta uudistettava suunnitelmallisesti ja määrätietoisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teollisuus on laatinut työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla toimialakohtaisia vähähiilitiekarttoja, joita yhteen nivova raportti julkaistiin lokakuussa. Nämä teollisuuden suunnitelmat ovat merkittävä askel hallituksen hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamiseksi, mutta tiekarttojen luonne ei vastaa päätöksenteon kaikkia tarpeita.

TEM:n tiekarttasivu toteaa: “Tarvittavien toimenpiteiden mittakaavasta ja hintalapusta on tarkoitus saada tarkempi käsitys tiekarttojen myötä.” Käsitys rahallisesta hintalapusta ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan käsitys myös toimenpiteiden vaikutuksesta luonnonvarojen käyttöön ja sitä tietä ympäristöhaittoihin, myös muihin kuin ilmastopäästöihin.

Tiekarttojen ehdollinen lähestymistapa (“jos näin ja näin käy, niin vähähiilisyyteen päästään”) jättää riskit käsittelemättä eikä ota kantaa, miten tavoite saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät muodosta kokonaiskuvaa.

Laajempi näkökulma tarpeen

Kun tiekartat eivät linkity toisiinsa, kokonaisuuden arvioiminen on vaikeaa. On usein epäselvää, ovatko yhden tiekartan ilmoittamat syötteet ja tuotokset mukana toisessa tiekartassa tai millaisilla oletuksilla raaka-aineet ja energiamuodot on muutettu toisiksi.

Näitä seikkoja on kuitenkin arvioitava edes karkeasti, koska päättäjien on välittömästi tehtävä linjauksia, joiden kannalta raaka-aineiden ja energian riittävyys ja niiden kulutuksen vaikutus päästöihin ja luonnon monimuotoisuuteen kaiken kaikkiaan – ei vain yhdellä toimialalla – on ratkaisevaa.

Kolmen keskeisen sektorin, metsä-, energia- ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät huomattavaa biomassojen käytön lisäystä. Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Suorin riski liittyy biomassojen saatavuuteen. Joka tapauksessa kestäviä biomassoja on ja tulee aina olemaan rajallisesti. Metsiä hyödynnetään jo nyt niiden kantokyvyn äärirajoilla, eikä Suomi saavuta tavoitetta monimuotoisuuskadon pysäyttämisestä.

Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Lisäksi biomassoihin sisältyy päästövähennysten todentamista koskevia riskejä. Ei ole selvää, miten paljon fossiilisen tuotteen korvaaminen bioperäisellä vähentää päästöjä. Vähennys, jos sellaista syntyy, riippuu monista yksityiskohdista: biomassan kasvatuksesta, korjuusta, biomassan vaihtoehtoisesta käyttömuodosta, korvatun fossiilisen tuotanto- ja käyttömuodoista ja niin edelleen.

Kolmantena, taloudellisesti ratkaisevana tekijänä on sääntely. Tietyt biomassajakeet on määritelty esimerkiksi EU:n tasolla hiilineutraaleiksi tai kestävästi tuotetuiksi, kun taas toisia ei ole, mikä vaikuttaa myös verotuskohteluun. Sääntely voi tiedon kertyessä muuttua, jolloin myös jakeiden taloudellinen kannattavuus muuttuu.

Tiekarttojen puu- ja muiden biomassojen tarve

Tiekartan yhteenvedossa on tarkasteltu tiekarttojen yhteistä energiantarvetta (luku 4.3), investointitarvetta (4.4) ja osaamis- ja koulutustarpeita (4.6). Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Metsäteollisuus kertoo tiekartassaan lisäävänsä tuotantomääriään ja kotimaisen puun käyttöään lähes 90 miljoonan kuution tasolle. Lisäksi se aikoo jalostaa osan energiapitoisista sivuvirroista biomuoveiksi ja muiksi tuotteiksi. Osto- ja fossiilienergian käyttöä korvataan bioenergialla.

Metsäteollisuuden aikomuksena on käyttää Suomen metsäbiomassat yhä tarkemmin omiin tuotteisiinsa ja niiden valmistusprosessien energiaksi. Siksi on huolestuttavaa, että myös energiateollisuuden tiekartassa merkittävä osa päästövähennyksistä pohjaa bioenergian lisäämiseen. Vähähiiliskenaariossa puupolttoaineen käyttö lisääntyy 11 terawattituntia (TWh), mikä vastaa noin 6 miljoonaa puukuutiota  vuoteen 2035 mennessä. Puun poltolla paikataan muun muassa kivihiiltä.

Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Kemianteollisuus tuottaa polttoaineita niin kotimaiseen käyttöön kuin vientiinkin. Vähäpäästöisyyden nimissä biopolttoaineiden osuus tieliikenteen nestemäisissä polttoaineissa on päätetty nostaa niin sanotulla jakeluvelvoitelailla 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Liikenteen energiankulutus on luokkaa 45 TWh, josta 30 prosenttia on noin 13,5 TWh.

Suurin osa sekoitettavasta biopolttoaineesta on Nesteen tuottamaa biodieseliä, josta suuri osa syntyy tuontitavarana hankituista palmuöljyjakeista. On esitetty, että Nesteen alihankkijoina toimivat yhtiöt ovat osallisia metsä- ja biodiversiteettikatoon toiminta-alueillaan. Riskinä on, että Nesteen käyttämät palmuöljyjakeet tullaan luokittelemaan jakeluvelvoitteeseen kelpaamattomiksi. Jos sekoitevelvoitteen nesteet tuotettaisiin kotimaisesta puusta, nykyteknologialla tarvittaisiin noin 11-15 miljoonaa puukuutiota.

Metsäteollisuuden 90 miljoonaa puukuutiota, energiateollisuuden 6 miljoonaa puukuutiota ja sekoitevelvoitteen 11 miljoonaa puukuutiota olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamaan malliin, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti intensiivisemmällä metsänhoidolla.

Metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja sekoitevelvoitteen suunnitelmien puukuutiot olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran, mikä taas johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen.

Tämän lisäksi kemianteollisuuden tiekartassa fossiilisten raaka-aineiden käyttöä muuallakin kuin nestemäisten polttoaineiden tuotannossa pyritään korvaamaan biomassoilla.

Kemianteollisuus käyttää nykyisellään fossiilisia raaka-aineita noin 18,5 miljoonaa tonnia. Noin 40 prosenttia tästä kohdistuu liikenteen polttoaineiden jalostukseen. Yksin nykyistä vastaavien polttonesteiden tuottaminen näköpiirissä olevilla teknologioilla puusta vaatisi noin 45 – 65 miljoonaa puukuutiota raaka-ainetta. Näin tiekarttojen yhteenlasketuksi raaka-aineen tarpeeksi tulisi jopa noin 150 miljoonaa puukuutiota.

Jos ei puuta, niin mitä muuta?

Kemianteollisuus ilmoittaa pyrkivänsä kattamaan osan bioresurssien tarpeestaan kiertotaloudella ja kierrätysraaka-aineilla. On kuitenkin epäselvää, miten sen päätuotteita, kuten liikenteen polttoaineita, lannoitteita ja lääkkeitä voidaan kierrättää.

Tärkeimmäksi kierrätysraaka-aineeksi kemianteollisuus mainitsee muovijätteet. Muovin osuus suomalaisen kemianteollisuuden tuotannosta on 10 prosenttia, joten tehokkaimmalla mahdollisella kierrätyksellä sillä voitaisiin kattaa alle 10 prosenttia raaka-aineen tarpeesta.

Kemianteollisuus huomioi kotimaisten metsäbiomassojen saatavuusriskin. Koska myös palmuöljyn saatavuus ja ekologinen kestävyys on epävarmaa, on tulevaisuuden merkittävimmäksi raaka-aineeksi mainittu levät. Myös levien tuotantoon liittyy huomattavia riskejä ja kestävän tuotannon bio-fysikaalisia rajoja. Vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten jälkeen suuri osa energiatoimijoista on luopunut leväpolttoaineiden kehitystyöstä. Uudet keinotekoiseen yhteyttämiseen perustuvat teknologiat ovat hyvin varhaisella kehitysasteella verrattuna esimerkiksi vähähiilisellä sähköllä tuotettuun vetyyn ja hiildioksidin kierrättämiseen perustuviin ratkaisuihin.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa.

Kemianteollisuuden siirtyminen pois fossiilisten käytöstä on välttämätöntä niin Suomen kuin globaalienkin ilmastotavoitteiden kannalta. Myös merkittävä osa liikenteen päästövähennyksistä riippuu kemianteollisuuden kyvystä tuottaa aidosti vähähiilisiä polttoaineita. Onkin huolestuttavaa, että kemianteollisuuden tiekartta nojaa jakeisiin, joiden saatavuus on nykytiedon valossa hyvin epävarmaa. Ehkä juuri epävarmuudesta johtuen kemiateollisuuden kunnianhimoisimman skenaarion (Carbon neutral 2045) päästövähennykset alkavat vasta 2030-luvulla.

Tuotannon ja kulutuksen tehostamiseen pyrkivien kansallisten ja EU-tason päätösten on tarkoitus ensisijaisesti vähentää syntyvien jätteiden ja sivuvirtojen määrää. Potentiaalin voi ennustaa jatkossa pikemminkin pienenevän kuin kasvavan. Maanviljelykseen kuluu enemmän energiaa kuin siitä elintarvikkeiden muodossa saadaan, joten maatalouden sivuvirtoja kannattaa hyödyntää ensisijaisesti siellä missä ne syntyvät, eli maataloudessa.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä.

Maataloudessa ja jätehuollossa syntyvän biometaanin hyödyntämispotentiaali on luokkaa 11-15 TWh, millä voidaan korvata noin 6-10 miljoonaa kuutiota puunkäyttöä. Lisäksi teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaaliksi on arvioitu noin 16 TWh, jolla voitaisiin korvata maksimissaan noin 8-10 miljoonaa kuutiota puun käyttöä.

Jäljelle jäävän noin 130 miljoonan kuution puubiomassan tarpeen tyydyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa. Joko täytyy noin viisinkertaistaa tuonti, tai yrittää lisätä metsien vuosikasvua puolitoistakertaiseksi nykyisestä.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa. Kysyntää lisäävät luultavasti myös pyrkimykset kasvattaa metsien hiilinieluja ja varastoja.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä. Metsiä hoidetaan jo nyt intensiivisesti eikä metsämaiden muokkauksen tai puulajien jalostuksen potentiaalista ja vaikutuksista monimuotoisuudelle ole kattavaa tutkimustietoa.

VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia ei käsittele metsien käytön ilmastovaikutuksia.

Luken taustaraportti toteaa ykskantaan: “Jos metsänhoitoa ei tehosteta nykytasosta, niin nielu pienenee hakkuiden lisääntyessä.” Vastaavasti nielujen kasvuun johtava tehostetun metsänhoidon malli edellyttää, että “esitetyt metsänkäsittelytoimet aloitetaan heti koko maassa ja kaikissa talousmetsissä.”

Edellytys on epärealistinen, kun otetaan huomioon, että “[m]etsänhoitoskenaariossa puuston kasvua lisäävät toimenpiteet lisäävät metsänhoidon kustannuksia keskimäärin 16 prosenttia tarkastelujakson loppuun mennessä.” Suuri osa metsistä on yksityisomistuksessa. Kaikkien talousmetsien tehostettu hoito edellyttäisi pakottavaa lainsäädäntöä.

Puun ja biomassojen käytön järkeistämisestä

Tiekarttojen yhteenlaskettu puuntarve on hurja. Metsäteollisuuden skenaario yksistään edellyttää puunkäytön lisäämistä tavalla, joka joko uhkaa hiilinielujen kokoa tai edellyttää kattavaa ja mitä ilmeisemmin lainvoimaista metsänhoidon tehostamista välittömästi. Molemmissa tapauksissa luonnon monimuotoisuustavoitteet ovat entistä uhatumpia.

Tätä vastoin hiilinielujen ja -varastojen kasvattaminen sekä monimuotoisuuskadon pysäyttäminen edellyttävät maltillista hakkuutasoa.

Eri selvitysten mukaan hakkuut pienentävät hiilinielua enemmän kuin lisääntyvällä puunkäytöllä saadaan fossiilisten tuotteiden korvausvaikutuksia. Tämä koskee niin kotimaista kuin sitä vastaavaa tuontipuutakin.

Ällistyttävästi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti koskien “metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia” ei käsittele “metsien käytön ilmastovaikutuksia” (s. 24), toisin sanoen se ei ota huomioon hiilinielujen pienemistä, jota lisääntyvät hakkuut aiheuttavat.

Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Jos aiemmin kuvaillut riskit toteutuvat eli nyt käytössä olevat palmuöljyjakeet luokitellaan kestämättömiksi, metsien kasvun lisäys toteutuu vain osittain tai esimerkiksi monimuotoisuustavoitteiden vuoksi metsänkäsittely muuttuu suuntaan, joka tuottaa enemmän järeää puuta, näköpiirissä on huolestuttava skenaario. Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Biomassojen saatavuutta koskevat rajoitukset tulisi huomioida tarkasti ilmastostrategiatyössä. Yhteiskunnan vähähiilisen siirtymän on perustuttava eri alojen yhteistyöhön ja raaka-aineiden käyttöä tehostaviin teollisiin symbiooseihin, ei veriseen kilpailuun samoista raaka-aineista.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. 

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huolimatta kaikista kriiseistä ja varoituksista – 1970-luvun alun öljykriisi, Rooman klubin Kasvun rajat-raportti vuodelta 1972, Kioton sopimus vuodelta 1992 ja Pariisin sopimus 2015 – noin 80 prosenttia maailman kokonaisenergiankulutuksesta tulee edelleen fossiilisista polttoaineista, aivan samoin kuin 70-luvun alussa. Samaan aikaan kulutuksen absoluuttinen määrä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi.

 Globaalin kaupan ja logistiikan myötä se, missä fossiilisten polttoaineiden kulutus tapahtuu, on muuttunut jonkin verran. Rikkaat maat ovat puhdistaneet varsinkin sähköntuotantoaan ja ostavat suuremman osan kulutustuotteistaan teollistuvilta mailta, joissa puolestaan fossiilisten polttoaineiden kulutus on kasvanut. Teollisuuden painopiste on siirtynyt, ja kulutus ja tuotanto eronneet pidempien välimatkojen päähän toisistaan.

Nyt koronakriisi on muodostumassa saranakohdaksi, joka voi muuttaa kohtalonyhteyttä tavalla, johon aiemmat kriisit ja ponnistelut eivät ole pystyneet. Toki muutoksen yksityiskohdat ja lopputulos ovat vielä epäselviä, koska itse kriisi on yhä käynnissä.

Öljymarkkinoiden kehitys on kartellien historiaa

Tilanteen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on useita. Taustan loi öljyntuotannon tilanne pandemian alkaessa. Kuten vuoden 2008 jälkeisen finanssikriisin hoitokeinot osittain heikensivät yhteiskuntien kykyä vastata pandemiaan, myös öljyalalla aikaisemmat ongelmien hoitokeinot johtivat tilanteeseen, joka pahentaa nykyisen kriisin vaikutusta.

Tavanomaisen öljyn tuotanto ei juurikaan ole kasvanut vuoden 2005 jälkeen – jotkin tutkimukset pitivät tuotantohuippua yhtenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen. Suurin osa tuotannon kasvusta on sen jälkeen tullut Yhdysvaltain ei-tavanomaisesta tuotannosta eli särötyksestä (fracking), jonka määrä kasvoi lähes nollasta aina 9 miljoonaan barreliin päivässä.

Öljynviejät tavoittelevat kahta asiaa: mahdollisimman suurta markkinaosuutta ja mahdollisimman korkeaa hintaa. Tavoitteissa on ristiriita, koska markkinaosuutta ei voi puolustaa, jos joku muu myy halvemmalla.

Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Koko öljyn teollisen käytön ajan ristiriitaa on hallittu erilaisin yhtiöiden, valtioiden ja valtioliittojen ylläpitämin kartellein. Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Keinot ovat vaihtuneet, mutta öljyn tuotanto ja myynti on 1800-luvulta tähän päivään globaalilla tasolla ollut suunnitelmataloutta – toki myös suunnitelmaa vastaan pullikoivia tahoja on aina ollut. Suunnitelman ydin: pitää öljyn hinta riittävän tasaisena, jotta kysyntä vetää, ja riittävän korkealla, jotta tuottajat hyötyvät. Ensin kartelli oli öljy-yhtiöiden ja pankkiirisukujen käsissä (kuuluisimpina Rockefellerit ja Rotschildit).

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi “seitsemän sisaruksen” (Esso, Mobil, SoCal, Texaco, Gulf, BP ja Shell) kulta-aika, kunnes OPECin voimistuminen 70-luvulla siirsi aloitteen valtionyhtiöiden käsiin. Nykyään jopa noin 80 prosenttia öljyvarannoista ja yli puolet tuotannosta on valtiollisten yhtiöiden hallussa.

Suunnitelma pettää: historian ensimmäinen negatiivinen öljyn hinta

Saudi-Arabialla on OPECin valta-aikana ollut muita enemmän rahkeita niin tuotannon lisäämiseen kuin myös rahaa sen rajoittamiseen eli keinot niin markkinaosuuden valtaamiseen kuin hintojen vakauttamiseenkin. Vuonna 2016 se onnistui hallitsemaan hinnan laskua saamalla sekä OPECin että Venäjän yhtä aikaa laskemaan tuotantoaan. Syntyi epävirallinen OPEC+.

Koronaviruksen globaalien vaikutusten alkaessa Saudi-Arabia tavoitteli uudelleen tuotannon laskua. OPEC+ kuitenkin hetkellisesti murtui alkukeväästä 2020, kun Venäjä ei yllättäen suostunutkaan tuotannon leikkaamiseen. Näin pandemian iskiessä öljymarkkinoilla oli jo hintaa laskeva tarjontapaine. Kun pandemia sitten heikensi öljyjalosteiden kysyntää jopa kymmenillä prosenteilla, syöksyi tynnyrihinta holtittomasti.

Asiasta tuli maailmanlaajuinen uutinen, kun yhden yhdysvaltalaisen öljylaadun hinta kävi hetkellisesti jopa negatiivisena – eli myyjä oli valmis maksamaan ostajalle, jotta tämä ottaisi öljyä vastaan. Syy kummaan tilanteeseen oli lopulta yksinkertainen: Negatiivinen hinta koski sopimuksia tietystä öljylaadusta (WTI) toimitettuna tiettyyn paikkaan – Oklahomaan – jossa kaikkien varastojen tiedettiin jo olevan täynnä.

Juuri siellä juuri sillä hetkellä ostajilla ei ollut mahdollisuutta ottaa öljyä vastaan, koska ei ollut säiliöitä, mihin sen laittaisi. Tuottajien ei puolestaan kannata sulkea tuotantoa liian nopeasti, koska tuotannon keskeyttäminen voi aiheuttaa varannoille vahinkoa ja uudelleenkäynnistäminen voi olla kallista.

Negatiivinen hinta koski siis vain pientä osaa öljymarkkinoista, mutta melko jyrkkä ja äkillinen pudotus nähtiin muuallakin. Esimerkiksi Suomen pääasiassa ostaman Urals-öljylaadun hinta on ollut suhteellisesti vakaimpia käyden 20 dollarin alapuolella.

Hinnan ja kulutuksen putoaminen osuu pahimmin niihin öljynviejiin, joiden tuotantokustannukset ovat korkeat ja joiden talous muutenkin on heikko. Arvioissa Nigeria, Ecuador, Algeria ja Irak on mainittu merkittävinä kärsijöinä – näissä maissa jopa yli puolet vientituloista muodostuu öljystä, Irakissa hurjat 98 prosenttia.

Suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi.

Myös vauraampi öljynviejä on vaikeuksissa, jos sen budjetti on laadittu korkeiden öljytulojen varaan. Esimerkiksi useiden Persianlahden maiden kuten Omanin ja Iranin yhteiskuntarauha on vaarassa, kun öljytulot kärsivät. Sama ongelma on muutenkin kriisiytyneellä Venezuelalla.

Rikkaimpiin viejämaihin vaikuttaa jälleen markkinaosuuden ja hinnan kertolasku: taloudellisille menetyksille on niilläkin kipurajansa. Saudi-Arabialla ja Venäjällä oli omien arvioidensa mukaan riittävästi puskuria jonkinlaiseen hinnan laskuun, mutta niillekin kevään pudotus oli liikaa, vaikka Venäjä on ilmoittanut selviävänsä vuosia jopa 30 dollarin tynnyrihinnasta. Yhdysvalloissa energiasektori pitää presidentti Donald Trumpia omana suorana edustajanaan.

Niinpä suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi. Tavoitteena oli jopa 20 prosentin leikkaus tuotantoon. Tätä kirjoitettaessa tuotannon leikkaukset ovatkin kohottaneet ja vakauttaneet öljyn hintaa 30 dollarin paikkeille.

Tuotantohuippu vai kulutushuippu?

Öljyn kulutus on toipunut ensimmäisen hurjan laskun jälkeen. Palaako se enää vuoden 2019 tasolle vai onko saavutettu kulutushuippu? Ja olisiko siis pikemminkin kysynnän (peak demand) kuin tuotannon huippu (peak oil) syynä kulutushuipun saavuttamiseen?

Kuluttajan kykyyn ostaa öljyä vaikuttavat paitsi öljyn hinta myös kuluttajan tulot. Tämän koronakriisi on tuonut rajusti esiin. Ratkaisevaa ei ole hinta vaan se, onko tuotteeseen varaa (affordability).

Kansantalouden kannalta energian hinta voi nousta pitkäjaksoisesti vain, jos myös kuluttajien tulot nousevat. Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella. Erityisen ikävää on, että köyhimmillä ravintoon ja muuhun välttämättömään kuluu jo suuri osuus tuloista.

Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella.

Usein energia on osa tästä välttämättömästä, jolloin energialaskun nousu aiheuttaa nälkää. Edes polttoaineen hinnan romahdus ei auta, jos tulot ovat nolla, kuten monella koronakriisin uhrilla.

Tuottajalle geologiset tekijät puolestaan aiheuttavat lisäkustannuksia. Helpoimmin porattavissa ja jalostettavissa ollut öljy on tuotettu ensin, joten tuotantokustannuksilla on taipumus nousta, jollei teknologinen kehitys vastaavasti laske kustannuksia. Näin varsinkin uuden öljyn etsinnän ja käyttöönoton kustannuksilla (CAPEX), jotka ovat moninkertaistuneet 2000-luvun aikana.

Yhdessä nämä taloudelliset ja geologiset tekijät johtavat siihen, että kanava, jossa öljyn hinta on yhtä aikaa riittävän halpa kuluttajille ja riittävän korkea tuottajille, kaventuu. Hinta saisi molempien puolesta olla myös vakaa, jotta investoinnit olisivat järkeviä. Sahaava hintakehitys pudottaa toisinaan kuluttajia, toisinaan tuottajia pois pelistä heikentäen koko sektoria.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja.

Näin sekä kysynnän huippu (affordability’n menetys) että tuotannon huippu (tuotantokustannusten nousu) vaikuttavat samaan suuntaan: seurauksena on sekä kuluttajille että tuottajille sopivan hintaputken mureneminen. Tämä on öljyalan varsinainen huoli, koska juuri vakaa hintaputki on ollut sen suunnitelmatalouden tavoite.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä, disinformaatiosta ja tutkimustiedon pimittämisestä, kuten ranskalaisen Matthieu Auzanneaun tuore öljyn geopolitiikan historia Oil, Power and War (2018) kertoo.

Öljykuplan puolustajat ja puhkaisijat

Myös sijoittajien luottamus öljyyn on heikentynyt. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pörssinoteeratut öljy-yhtiöt ovat maksaneet tuottoisia osinkoja. Tulos on perustunut pitkälti korkeaan hintaan samaan aikaan, kun kustannuksia on pidetty alhaalla minimoimalla CAPEX-kuluja, joita koronakriisin myötä ennustetaan leikattavan jopa 80 prosenttia.

Tämä ei tietenkään ajan mittaan paranna tulosedellytyksiä. Lisäksi sijoittajia hermostuttavat onnistuneet kampanjat sijoitusten vetämiseksi pois (divestment), uusiutuvien energialähteiden jatkuvasti alentuva hinta ja viimeisimpänä uhkana oikeudenkäynnit öljy-yhtiöitä ja ylipäätään fossiilienergian käyttöä vastaan jopa niinkin lähellä kuin Virossa. Tupakkaoikeudenkäyntien tapaan kantajat esittävät, että öljy-yhtiöt ovat markkinoineet tuotteitaan tietoisina niiden aiheuttamista terveydellisistä ja ympäristövahingoista, erityisesti ilmastonmuutokseen liittyen.

Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Oikeudenkäyntejä on odotettavissa lisää, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset pahenevat ja paljastukset energiayhtiöiden ilmastonmuutosta koskevan tiedon pimittämisestä lisääntyvät. Jo tammikuussa sijoittajapiirejä hätkähdytti värikkään mediahahmon Jim Cramerin lausunto talouskanava CNBC’llä: “Öljyala on loppu”.

Toisessakin vaakakupissa on kuitenkin paljon painoa. Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Sijoitusten näkökulmasta “öljykupla” riippuu luottamuksesta, jonka horjumista sen paremmin presidentit Trump ja Putin kuin Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmankaan eivät saa näyttää.

Paluu ympäristölle tuhoiseen energiapolitiikkaan

Esimerkkinä voi tarkastella keinoja “normaaliin” palauttamiseen Yhdysvalloissa. Särötystuotannon nousu perustui osaltaan sille, että tuotanto on vapautettu suuresta osaa ympäristölainsäädäntöä. Yksi särötystuotannon julkisista salaisuuksista on sen mittavat paikalliset ja globaalit ympäristöhaitat.

Paikalliset haitat johtuvat särötykseen käytetyistä kemikaaleista ja valtavasta vedentarpeesta. Jonkin verran esiintyy myös särötyksen aiheuttamia maanjäristyksiä. Globaali haitta puolestaan on karkaava metaani, jota uusimpien tutkimusten mukaan pääsee särötyksestä ilmakehään huomattavasti enemmän kuin aiemmin on arvioitu; kenties juuri särötysmetaani selittää osaltaan yllättäen kasvaneita metaanipitoisuuksia.

Nyt koronakriisin myötä loppujakin esteitä raivataan, sillä samankaltaisia ympäristösäännösten löyhennyksiä on toteutettu myös Kiinassa. Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille. Lista toimenpiteistä on hengästyttävä: autojen päästörajoitteita on höllennetty, ympäristöministeriö ei enää vaadi raportteja päästöistä ja saasteista eikä rankaise rikkomuksista, öljy-yhtiöiden rojalti-maksuja ja valtion maiden vuokria on poistettu, hiilenpolton päästöstandardeja on laskettu, putkistojen rakentamista on nopeutettu ympäristönäkökohtia sivuuttamalla, tukea uusiutuville energiamuodoille on leikattu ja niin edelleen.

Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille.

Yksittäisten toimenpiteiden lisäksi on varmemmaksi vakuudeksi annettu presidentin määräys (executive order), jonka mukaan viranomaisten on selvitettävä, minkä sääntöjen löyhentäminen tai purku edistää talouden elpymistä ja tehtävä tällaisista purkamisista pysyviä. Huomiota ovat herättäneet osavaltioissa tehdyt säädökset kovennetuista seurauksista protestoijille ja mielenosoittajille.

Muutosten tarkoitusta kuvaa myös Kanadassa – joka sivumennen sanoen on suhteellisesti ottaen suurin fossiilisten polttoaineiden tuotannon tukija – Albertan osavaltion energiaministerin paljastava lipsautus: “Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

Tätä taustaa vasten on yllättävää, että hyvästä syystä fossiilimyönteisenä ja uusiutuvaskeptikkona pidetty kansainvälinen energiajärjestö IEA on myös johtajansa Fatih Birolin suulla painottanut, että koronakriisi on käytettävä tilaisuutena siirtyä pois vanhasta “normaalista”. On “laserinterävästi” keskityttävä päästöjen vähentämiseen ja käytettävä elvytys uusiutuvaan energiaan. Paljon huomiota sai Oxfordin yliopiston 200 talouden huippuasiantuntijalle tekemä kysely, jossa vastaajat pitivät nimenomaan “vihreitä” elvytystoimia myös talouden kannalta parhaina.

“Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

EU:n vihreän kehityksen ohjelman ja koronaelvytyksen yksityiskohdat ovat vielä epäselvät: viitteitä on niin nurinkurisesta panostuksesta maakaasuun kuin kunnianhimoisemmasta suuntautumisesta uusiutuviin energialähteisiin.

Mitä muhii pinnan alla?

Pandemian yhteydessä on muistutettu peukalosäännöstä, jonka mukaan kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Koska energiainfrastruktuuri on monimutkaista ja hidasliikkeistä, kenties merkittävimpiä ovatkin uutiset siitä, miten uusiutuvat energiamuodot ovat kriisikevään aikana vallanneet tilaa fossiilisilta. Kun esimerkiksi uusiutuvaa sähköntuotantoa rakennetaan lisää ja samaan aikaan kysyntä laskee, jää nimenomaan fossiilista tuotantoa käyttämättä.

Samasta syystä vaihtelevan uusiutuvan sähkön osuus on hetkittäin ollut kevään mittaan eurooppalaisissa sähköverkoissa korkeammalla kuin vaihtelevalle tuotannolle on ylipäätään pidetty mahdollisena. Nämä infrastruktuuriset muutokset ja opit voivat kantaa myös kriisin jälkeen.

Kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Tärkeä on ollut myös huomio siitä, missä määrin yksityisten kuluttajien liikkumisen, kuten autoilun, lentomatkailun ja muun kulutuksen vähentäminen lopulta on vaikuttanut niin öljyn kulutukseen kuin kasvihuonekaasupäästöihinkin. Vaikka alimmillaan yksityisauto- ja lentoliikenne olivat monissa maissa käytännössä loppuneet, odotetaan vuotuisten hiilidioksidipäästöjen alenevan vain joitakin prosentteja.

Tämä korostaa teollisen yhteiskunnan rakenteiden, infrastruktuurin, roolia. Kuluttajien käytöksellä on tärkeä merkitys, mutta pitkäkestoisiin ja vielä suurempiin energiankulutuksen muutoksiin ja siten päästövähennyksiin tarvitaan infrastruktuurin rakennemuutosta.

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Öljy koronakriisin ensikuukausina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.