Demokratian ja ihmisoikeuksien paradoksit

Demokratian nimissä voidaan jopa rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka valtiot olisivat sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin. Tämä on yksi demokratian paradokseista.

Kielenkäyttö politiikassa on ollut viime aikoina esillä julkisessa keskustelussa. Osoituksena siitä on Aamulehden linjauksen nostattama kiista sukupuolineutraaleista sanavalinnoista.

Kielenkäytöllä ja käsitteillä on merkitystä, kun luomme kuvaa todellisuudesta. Niillä myös tehdään politiikkaa.

Tässä artikkelissa haluamme kytkeä keskustelun kielenkäytöstä ihmisoikeuksiin ja demokratiaan sekä niiden välisiin käsitteellisiin, institutionaalisiin ja historiallisiin yhteyksiin. Kuten viimeaikaiset tapahtumat Euroopan unionin alueella ja laajemmin globaaleissa yhteyksissä osoittavat, kyseisiä käsitteitä voidaan käyttää oikeuttamaan keskenään täysin päinvastaisia toimia ja käytänteitä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä, kuten esimerkiksi Puolan ja Unkarin tapaukset osoittavat. Kesäkuussa 2016 Euroopan komissio otti kantaa Puolan tilanteeseen todeten, että oikeusvaltioperiaate on unionin perusarvo.

Kuitenkin ajankohtainen poliittinen kiista Espanjassa Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksestä on osoittanut, että Euroopan unionin toiminta on ristiriitaista suhteessa siihen, miten demokratian tärkeimmistä periaatteista halutaan käydä keskustelua.

Kun ajatellaan demokratiaa, siihen väistämättä liitetään ajatus oikeuksista. Mutta niin demokratiaa kuin oikeuksiakin lähestytään usein kritiikittömästi ennalta annettuina saavutuksina. Käsitteinä niihin kuitenkin liittyy ristiriitaisuuksia, jotka kumpuavat periaatteiden ja käytännön yhteensovittamisesta.

On ongelmallista, jos demokratian ja oikeuksien väliset yhteydet sivuutetaan ja niiden moninaiset kielenkäytölliset muodot ohitetaan. Se, miten käsitteellistyksillä rajataan kielenkäyttöä, vaikuttaa myös siihen, miten instituutiot nähdään ja miten niihin suhtaudutaan.

Demokratian ja oikeuksien väliset kiistanalaisuudet tulevat helposti esille, kun niitä tarkastellaan käsitteellisestä ja kielellisestä näkökulmasta. Kiistanalaisuuden näkökulma antaa myös mahdollisuuden käsitteiden arvonpalautukselle.

Edustuksellisen demokratian paradoksit (ja haasteet)

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller tarkastelee teoksessaan Mitä on populismi? edustuksellisen demokratian haasteita. Hän nostaa esille sen, että demokraattisia instituutioita voidaan käyttää epädemokraattisten poliittisten päämäärien edistämiseen.

Müller toteaa, että perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen. Tästä esimerkkeinä ovat Venezuelan ja Unkarin perustuslailliset reformit, joissa populistiset johtajat ovat käyttäneet perustuslakien muutoksia poliittisten pyrkimystensä välineinä rajoittaakseen moniarvoisuutta.

Perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen.

Moniarvoisuuden puolustaminen herätti kysymyksiä myös, kun Vaihtoehto Saksalle -puolue historiallisesti nousi Saksan liittopäiville. Keskustelua on käyty siitä, kuinka parlamentaarinen demokratia toimii jatkossa.

Se, millaiseksi parlamentaarinen politiikka Saksassa muotoutuu tämän jälkeen, riippuu pitkälti siitä, miten muut puolueet suhtautuvat Vaihtoehto Saksalle -puolueen populistiseen politiikkaan. Haasteena on puolustaa moniarvoisuutta tilanteessa, jossa parlamentissa on puolue, joka puhuu sitä vastaan.

Müller onkin esittänyt, että antielitismin lisäksi populistiset puolueet toimivat myös moniarvoisuuden vastaisesti. Tämä johtuu siitä, että populistit väittävät yksin edustavansa kansaa.

Siinä samanaikaisesti ulossuljetaan ne, jotka heidän mielestään eivät tähän kategoriaan kuulu. Kyseessä on paitsi poliittinen rajanveto myös moraalinen kannanotto.

Populistinen puolue saa voimansa tyytymättömyydestä. On tärkeää huomata, että astuessaan parlamenttiin Vaihtoehto Saksalle -puolue edustaa niitä äänestäjiä, jotka ovat sitä vaaleissa äänestäneet. Tyytymättömyys tulisi ottaa vakavasti, ja epäkohdista pitäisi pystyä julkisesti keskustelemaan.

Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Parlamentaarisen politiikan pelisäännöt edellyttävät, että demokraattisesti valitut poliittiset puolueet tuovat esille kantansa ja suostuvat keskustelemaan niistä. Mutta kuten Müller korostaa, keskustelua ei kuitenkaan pitäisi käydä populistien ehdoilla. Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Edustuksellisen demokratian paradoksi onkin, että demokraattisesti vaaleilla valittu puolue voi toimia demokratian periaatteita vastaan. Kuten Müller huomauttaa, populismi on edustuksellisen politiikan alituinen varjo.  Ratkaisu ei siis olekaan populismin torjuminen, vaan siihen oikealla tavalla suhtautuminen.

Kenelle ihmisoikeudet kuuluvat demokratiassa?

Maailmanlaajuisesti edustuksellisen demokratian lisäksi myös perusoikeudet ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat olleet viime aikoina voimakkaan kritiikin kohteina. Kaikille kuuluvia luovuttamattomia ihmisoikeuksia tarvitsevat kipeimmin juuri ne henkilöt, joilla ei ole kansalaisuuden suojaa. Populismin kritiikin ydintä ihmisoikeuksia kohtaan on nimenomaan se, että ihmisoikeudet esitetään ”toisten”, esimerkiksi vähemmistöjen tai pakolaisten, oikeuksina.

Universaalien periaatteiden ja kansallisten demokratioiden yhteensovittamisessa on selkeitä ristiriitoja. Ihmisoikeudet olivat toisen maailmansodan jälkeisessä kriisissä luotu edustuksellisen demokratian tukipilari.

Ne muodostivat keskeiset periaatteet, joiden ympärille perustettiin ylikansallisia instituutioita, kuten YK ja Euroopan neuvosto. Tavoitteena oli suojella ihmisiä ja ihmisarvoa valtioiden suvereenilta vallankäytöltä. Käytännössä ihmisoikeuksia toteutetaan kuitenkin kansallisissa konteksteissa.

Ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa.

Nykykeskusteluissa ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi Suomessa käydyissä turvapaikkakeskusteluissa. Oikeuksia pyritään rajoittamaan turvallisuuteen ja laillisuuteen vedoten.

Laillisuuspuhetta tarkastellessa tulisi muistaa myös ne kansainväliset sopimukset, joihin valtiot ovat sitoutuneet. Mikäli oikeudet nähdään pikemminkin rajoitteina tai viimeisinä oljenkorsina sen sijaan, että ne nähtäisiin demokratian keskeisinä periaatteina, on entistä hankalampaa ja toisaalta myös entistä tärkeämpää puolustaa ihmisoikeuksia.

Kuten politiikan teoreetikko Norberto Bobbio toteaa teoksessaan Age of Rights, demokratiaa ei ole olemassa ilman ihmisoikeuksien tunnustamista ja turvaamista. Tätä keskeistä huomiota ovat painottaneet Suomessa etenkin ihmisoikeusjuristit ja valtiosääntötutkijat.

He ovat huomauttaneet, että mikäli yhteydet demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion välillä unohtuvat, tulee poliittisista järjestelmistä haavoittuvaisia. Onkin paradoksaalista, että edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Demokratian nimissä voidaan jopa rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka valtiot olisivat sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin. Politiikan tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuinka oikeuksia oikeutetaan, vastustetaan ja kenelle niiden nähdään kuuluvan.

Koska kielenkäytöllä on suuri merkitys tässäkin yhteydessä, ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia kyseenalaistavat puheet tulee ottaa vakavasti. On tärkeää, että ihmisoikeuksien sivuuttamista ei pidetä vain niiden ”unohtamisena”, vaan se kytkeytyy myös selväsanaisesti esitettyihin poliittisiin pyrkimyksiin niiden rajoittamiseksi.

Poliittista debattia demokratiasta ja ihmisoikeuksista

Ehkä tärkeät käsitteet tarvitsevat arvonpalautusta nykykeskustelussa. Ne perusarvot, jotka ovat muun muassa Euroopan unionin taustalla, on haastettu monella tavoin, mutta kritiikki antaa yhtä lailla mahdollisuuden niiden puolustamiselle.

Demokratian tarkastelu tarkoittaa myös oikeuksien tarkastelua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olennainen historiallinen linkki oikeuksien ja demokratian välillä on unohtunut. Populistinen edustuksellisen demokratian kritiikki paitsi vaikuttaa oikeuksien toteutumiseen asettaa myös haasteita politiikan tutkijalle.

Historiallinen näkökulma antaa tarpeellista etäisyyttä nykykeskustelun arviointiin. Toisaalta historialla ei voi yksin perustella sitä, miksi ihmisoikeuksia ja niihin kytkeytyviä demokraattisia arvoja tulisi pitää merkityksellisinä nykyään. Entä jos enemmistö haluaakin rajoittaa oikeuksia?

Ihmisoikeuksien ja edustuksellisen demokratian puolustaminen edellyttää, että niistä käydään aktiivista ja moniäänistä keskustelua. Jos dialogi kriittisten äänien kanssa lopetetaan, se jättää poliittisen pelikentän vain niiden käyttöön, jotka esittävät olevansa enemmistö.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -juttusarjaa.

YTT Hanna-Mari Kivistö on Koneen Säätiön rahoittama apurahatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen kolmivuotinen post doc -tutkimuksensa keskittyy ihmisoikeuksien politiikkaan. YTT Taru Haapala on poliittisen retoriikan tutkija ja tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa FiDiPro-hankkeessa Transformations of Concepts and Institutions in the European Polity (TRACE) Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Molemmat kirjoittajat ovat mukana EU-rahoitteisessa COST-tutkimusverkostossa Reappraising Intellectual Debates on Civic Rights and Democracy in Europe (RECAST) 2017-2021.