DocPoint: Tragediasta farssiksi

Lukuaika: 4 min. 

Process
Ohjaus Sergei Loznitsa (2018)

Sergei Loznitsan dokumentti Process kertoo vuonna 1930 järjestetystä oikeudenkäynnistä, jossa oli syytettynä joukko Neuvostoliiton teollisuudessa työskennelleitä asiantuntijoita. Elokuvan aineisto on autenttista, mutta oikeudenkäynti oli alusta loppuun tekaistu.

Valkovenäläinen ohjaaja Sergei Loznitsa on 2010-luvulla noussut yhdeksi itäeurooppalaisen elokuvan terävimmistä yhteiskunnallisista kommentaattoreista. Hän ei ole ainoastaan kantaa ottava vaikuttaja, vaan myös traagisen kauniiden kuvien visualisti, joka on ohjannut sekä ajankohtaisia dokumentteja että tarinallisia elokuvia.

Loznitsan tuorein teos on oikeastaan molempia. Process (Процесс, 2018) koostuu arkistomateriaalista ja on siinä mielessä dokumentaarinen. Nykynäkökulmasta sitä katsoo kuitenkin väistämättä myös näyteltynä tarinana.

Process kertoo vuoden 1930 lopulla Moskovassa järjestetystä niin sanotusta teollisuuspuolueen oikeudenkäynnistä, jossa oli syytettynä joukko neuvostoliittolaisia tutkijoita ja asiantuntijoita. Heidän väitettiin kuuluneen ”teollisuuspuolueeseen”, jonka päämääränä oli neuvostovallan kukistaminen ”imperialististen” tukijoiden avulla. Syytökset olivat kovia, ja niin olivat myös rangaistukset – syytettyjä uhkasivat jopa kuolemantuomiot.

Syytteet ja koko teollisuuspuolue olivat täysin sepitteellisiä. Oikeudenkäynti oli pari vuotta aiemman Šahtyn jutun kanssa ensimmäisiä suuren luokan näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliitossa, ja ne avasivat tien Josif Stalinin terrorin aikana järjestetyille esityksille.

Aiemmissa teoksissaan, kuten Saksan museoiduista keskitysleireistä vähäeleisesti kertovassa dokumentissa Austerlitz, Loznitsa on omaksunut viileän sivustakatsojan roolin. Hän ei dramatisoi tai saarnaa, vaan antaa materiaalin puhua puolestaan. Processissa tämä on viety äärimmilleen, ja juuri se tekee siitä niin karmaisevan.

Koko elokuva koostuu oikeussalissa ja Moskovan kaduilla kuvatusta aikalaisaineistosta, jonka ohjaaja on järjestänyt.

Loznitsa asettaa katsojan silmien eteen oikeudenkäynnin sellaisena kuin Neuvostoliitto halusi sen näyttää. Koko elokuva koostuu oikeussalissa ja Moskovan kaduilla kuvatusta aikalaisaineistosta, jonka ohjaaja on järjestänyt.

Kahden tunnin aikana nähdään oikeudenkäyntiin kuuluvat muodollisuudet: syyte, syytettyjen tunnustukset (kaikki kertovat olevansa syyllisiä), todistajanlausunnot, syyttäjän ja syytettyjen puheenvuorot ja tuomiot. Alkuperäistä materiaalia ei kommentoida mitenkään. Ainoa ”kommentti” on tieto siitä, että se kaikki on valetta.

Näytelmäelokuva

Processin voima on siinä, että se on samaan aikaan mahdollisimman aito ja mahdollisimman epäaito. Loznitsa käyttää autenttista aineistoa, mutta aineisto ja oikeudenkäynti, jota se kuvaa, ovat alusta loppuun tekaistuja.

Tämä tosiasia tekee elokuvasta tuskallista katsottavaa. Syytetyt myöntävät tehneensä rikoksia, joita eivät ole tehneet, ja kertovat kuuluneensa organisaatioon, jota ei ole olemassa. Moni heistä nojaa tunnustaessaan pöytään aivan kuin he muuten kaatuisivat. Heidän äänensä värisevät ja he joutuvat tämän tästä juomaan vettä. Muutama itkee. Siitä huolimatta he latelevat irvokkaan tarkasti absurdeilta tuntuvia tunnustuksia – suoraan paperista.

Kun eräs syytetyistä myöntää syyllisyytensä ja lupaa kertoa ”koko totuuden armottomassa kirkkaudessaan” on selvää, että hän puhuu jonkun toisen hänen suuhunsa laittamia sanoja. Sen ei kuitenkaan anneta haitata. Elokuva näyttää piinallisen pikkutarkasti, kuinka Neuvostoliiton koneisto jauhaa pienen ihmisen palasiksi.

Loznitsa käyttää autenttista aineistoa, mutta aineisto ja oikeudenkäynti, jota se kuvaa, ovat alusta loppuun tekaistuja.

Lopullisesti syytetyt pakotetaan alentamaan itsensä ritualistisilla katumuksenosoituksilla ja itsesyytöksillä sekä lupauksilla siitä, että jos heidän henkensä säästetään, he tulevat työskentelemään kahta tarmokkaammin Neuvostoliiton ja viisivuotissuunnitelman hyväksi. Vielä 1930-luvun alussa maassa uskottiin, että pakkotyö voi toimia syyllisyyden puhdistavana ja yksilöä jalostavana yhteiskunnallisena voimana.

Vanha vitsi kuuluu, että Neuvostoliitossa kansalaiset teeskentelivät tekevänsä työtä ja valtio teeskenteli maksavansa heille. Sama pätee näytösoikeudenkäynteihin: valtio tarjosi kansalaisille oikeuden kulissit, kansalaiset teeskentelivät niiden olevan oikeat ja syytetyt antoivat tekaistun tunnustuksen. Vain tuomiot olivat totta.

Vain tuomiot olivat totta.

Tässä mielessä Process on yhtä paljon näytelmäelokuva kuin dokumentti. Oikeudenkäynnin kulku oli tarkkaan käsikirjoitettu. Kyse on nimenomaan näytösoikeudenkäynnistä, siis näytelmän tai jopa tosi-tv:n kaltaisesta prosessista.

Esityksen tyylilaji on tragedia. Aikakauden Neuvostoliiton skitsofreenisessa ilmapiirissä jotkut tragedian näyttelijät, yhtä lailla sankarit kuin vihollisetkin, alkoivat kuitenkin uskoa rooliensa olevan totta.

Propagandaspektaakkeli

Näytösoikeudenkäynnin draamallinen luonne nousee esiin etenkin elokuvan jälkipuoliskolla, kun pakollisista rituaaleista on selvitty. Tuomariston edustajat ovat ulkonäköään myöten karikatyyreja murhaavaa virastobyrokratiaa hoitelevista bolševikeista. Suuret yleisöjoukot näyttävät aivan teatterin katsojilta. Jopa Venäjän keisarikunnan ajan loistoa pylväineen ja kristallikruunuineen henkivä oikeussali on tietoisen dramaattinen. Välissä nähdään aineistoa kadulla marssivista massoista, jotka vaativat kuolemantuomioita.

Shown varastaa kuitenkin pääsyyttäjä Nikolai Krylenko, jonka majakovskimaista uhoa henkivä ulkonäkö ja raivokas käytös kiteyttävät näytösoikeudenkäynnin teatraalisen estetiikan. Kohta, jossa Krylenko heittää kirjan kädestään vaatiessaan syytetyille kuolemantuomioita, on taidonnäyte modernin ajan propagandasta.

Propaganda onkin asia, jota sen paremmin Neuvostoliiton historian kuin Loznitsan kommentaarin kohdalla ei voi sivuuttaa. Elokuva muistuttaa, että Neuvostoliitossa järjestettiin vastaavia monumentaalisia propagandatempauksia kuin natsi-Saksassa Nürnbergin puoluepäivien ja Leni Riefenstahlin niistä ohjaamien elokuvien avulla.

Process peilaa sanattomasti nykypäivän propagandistista maailmantilannetta miltei sadan vuoden takaiseen massamanipulaatioon.

Lisäksi Process peilaa sanattomasti nykypäivän propagandistista maailmantilannetta miltei sadan vuoden takaiseen massamanipulaatioon, jonka hallinto mahdollisti ja masinoi, ja jonka itsevaltias, Stalin, tilasi. Tämän hetken vertailukohdiksi voi nostaa vaikkapa Viktor Orbánin Unkarin tai Donald Trumpin Yhdysvallat, joissa molemmissa rakennetaan vaihtoehtoista mediatodellisuutta politiikan välineeksi.

Pelottavinta ei ehkä olekaan se, että valtiotason valemediat toimivat edelleen samoin, tai että osa ihmisistä uskoo niihin, vaan se, että ne, jotka eivät usko niihin, eivät vieläkään voi tehdä asialle mitään.

Propagandaa tutkinut yhdysvaltalainen nykyfilosofi Jason Stanley varoittaa teoksessaan How Propaganda Works?, että tällä vuosituhannella propaganda on laajennut maailmankuviksi, joiden ulkopuolelle ei edes haluta nähdä. Process antaa ymmärtää, että tämäkin tapahtui jo 1930-luvulla. Sama pätee informaatiokentän tahalliseen sekoittamiseen ristiriitaisten tietojen avulla.

Loznitsa myös näyttää Stalinin ajan propagandan nyky-Venäjän massamanipulaation edeltäjänä. Esimerkiksi paranoia ”lännestä” tulevia vaikutteita kohtaan sekä ihmisten hallinta ulkoisella vihollisella pelottelun avulla olivat keskeisiä propagandaelementtejä 1930-luvun Neuvostoliitossa, ja ovat toistuneet miltei vastaavina Vladimir Putinin Venäjällä muun muassa Ukrainan konfliktin ja seksuaalivähemmistöihin suhtautumisen kohdalla.

Farssi

Karl Marx totesi Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä kommentoidessaan, että historia on tapahtuessaan tragedia ja toistuessaan farssi. Tämä sopii oivallisesti myös Processiin.

Elokuvan tapahtumat ovat traagisia – syyttömiä tuomitaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan ja ammuttavaksi, ja lisäksi heitä piinataan pakottamalla heidät tunnustamaan olemattomia rikoksia ja syyttämään itseään niistä. Nykykatsoja näkee ne kuitenkin väistämättä myös farssina, räikeään propagandaan nojaavan järjestelmän itseilmaisuna, joka on niin liioiteltu, että tuntuu koomiselta.

Muutamassa kohtauksessa näkyy, kuinka jopa osa syytetyistä – jotka tietävät saavansa vähintäänkin pitkät vankilatuomiot ja pelkäävät aiheellisesti kuolemantuomiota – nauraa syyttäjän puheille, niin absurdeja ne ovat.

Tragedian ja komedian jatkuva jännite kantaa elokuvan oikeudenkäyntimateriaalia, joka alkuperäisessä kehyksessään, omana itsenään, olisi sietämätöntä katseltavaa pompöösiutensa, tympeytensä ja raskautensa takia.

Kontekstointi on keskeistä alkuperäisaineistosta koostuvassa teoksessa.

Juuri kontekstointi onkin keskeistä alkuperäisaineistosta koostuvassa teoksessa. Loznitsan nimi kontekstoi elokuvan ensin osaksi hänen tuotantoaan. Processia on vaikea olla katsomatta yhteydessä hänen nyky-Ukrainaa tutkiviin elokuviinsa, dokumenttiin Maidan ja tarinaelokuvaan Donbass. Byrokratiaa ja vankeutta Loznitsa on käsitellyt myös uusimmassa fiktioelokuvassaan A Gentle Creature.

Toinen konteksti, joka luo merkityksiä Processiin, on Venäjän vallitseva poliittinen tilanne. Maassa arvioidaan tällä hetkellä olevan yli 70 ukrainalaista poliittista vankia, kuuluisimpana elokuvaohjaaja Oleg Sentsov, joka syksyllä päätti 144 päivää kestäneen nälkälakkonsa. Monia vangittuja syytetään ”terrorismista” ja ”sabotaasista” (jälkimmäinen syyte oli keskeinen myös teollisuuspuolueen oikeudenkäynnissä), ja osaa heistä on painostettu tekaistuihin tunnustuksiin. Kaukana eivät ole myöskään Mihail Hodorkovskin tai Pussy Riotin oikeudenkäynnit ja pitkät tuomiot.

Loznitsan elokuvan nimen viittaus Franz Kafkan romaaniin Oikeusjuttu (alkukielellä Der Process, venäjäksi Процесс eli sama kuin Loznitsan elokuva) ei ole sattumaa. Kuten ei ole sekään, että vuonna 2017 ensi-iltansa saanut Sentsovista kertova ukrainalainen dokumentti The Trial: The State of Russia vs Oleg Sentsov on alkukielellä samanniminen.

Näitä taustoja vasten Process käy entistäkin karmivammaksi – mikä oikeastaan on muuttunut 90 vuodessa?

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Silja Pitkänen laatii Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa 1930-luvun Neuvostoliiton ja Saksan valokuvapropagandasta. Ville-Juhani Sutinen on kirjailija ja kääntäjä, joka on kirjoittanut muun muassa Neuvostoliiton historiaan liittyvistä aiheista.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*