Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylvään käyttämä ilmaus turvapaikanhakijoista ”loisivina elintasosurffareina” on lyhyessä ajassa vakiintunut osaksi poliittista retoriikkaa Suomessa. Se edustaa suomalaisen maahanmuuttopuheen retorista jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Sitä voi tulkita myös merkkinä keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisesta ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja.
Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.
Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.
Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.
Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat
Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.
Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.
Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.
Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.
Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.
Maahanmuuttoa talouden ehdoilla
Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.
Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.
Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.
Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.
Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.
Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.
Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta
Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.
Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.
Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.
Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.
Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.
Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.
Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä
Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.
Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.
Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon
Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.
Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.
Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.
Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.
Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.
Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.
Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?
Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?
Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.
Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.
Rasistisen puheen normalisoituminen
”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.
Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.
Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:
– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.
– Mita, joutua pois Suomi?
– Ei suinkaan, voit jäädä.
– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!
Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.
Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.
”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.
Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.
Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista
Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.
Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.
Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.
Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.
Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.
Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.
Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.
Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.
Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.
Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.
Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
