Mistä poliittiset puolueet puhuvat, kun ne puhuvat kansalaisista – meistä suomalaisista – tai kun ne puhuvat meidän hyvinvoinnistamme?
Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.
Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).
Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.
Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina
Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.
Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.
Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.
Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.
Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.
Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.
Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.
Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus
Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.
Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.
Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.
Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.
Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä
Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.
Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.
Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.
Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.
1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä
Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.
Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.
Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.
Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.
Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.
Puoluekohtaiset painotuserot
Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.
Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.
Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.
Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.
Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus
Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.
Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.
Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.
Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.
Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.
Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.
