Gazan sota on nostanut Israelin ja kolonialismin suhteen ajankohtaisen keskustelun aiheeksi. Juutalaisten paluu historialliseen kotimaahansa on kuitenkin kolonialismia huomattavasti vanhempi ilmiö, eikä sitä voi typistää eurooppalaisen aatehistorian alaluvuksi tai kolonialismin ilmentymäksi.
Usein kuultu väite Israelia koskevassa yhteiskunnallisessa ja akateemisessa keskustelussa on, että Israelin valtio on kolonialistinen hanke. Tällä tarkoitetaan, että Israel olisi Euroopasta muuttaneiden juutalaisten perustama ”siirtomaa”. Kolonialismi on siirtomaavaltaa, jossa valtio tai ihmisryhmä näkee itsensä toisia kansoja ylempiarvoisena, valloittaa vieraita alueita rajojensa ulkopuolelta, alistaa alkuperäisväestön ja käyttää sen aluetta taloudellisesti hyväkseen. Tätä määritelmää on myös sovellettu Israeliin.
Sionismi on 1800-luvun lopulla syntynyt juutalaisvaltion perustamiseen tähdännyt aate ja juutalaisten kansallinen vapautusliike. Sionismin vaikutuksesta juutalaisia alkoi 1880-luvulla muuttaa historialliseen kotimaahansa, turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Palestiinan hallinto siirtyi Kansainliiton eli YK:n edeltäjän myöntämällä mandaatilla Britannialle. Brittihallinnon aikana lisää juutalaisia muutti Palestiinaan, ja mandaatin loppuessa vuonna 1948 Israel julistautui itsenäiseksi.
Dosentti Tuija Parvikko on esittänyt näkemyksen kolonialismista ja sionismista Gazan sodan juurisyinä helmikuussa 2024 ilmestyneessä Politiikasta-lehden artikkelissaan. Milloin ja miten sionismia ja Israelin valtiota on alettu esittää kolonialistisena hankkeena? Onko kolonialismi perusteltu ja onnistunut termi kuvaamaan sionismia ja Israelin valtiota? Tässä artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.
Sionismi salaliittoteorioissa
Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista. 1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puitu ongelma ei ollut niinkään kolonialismi itsessään, vaan ennemminkin kysymys siitä, kenellä oli oikeus sitä harjoittaa. Jotkut aikalaiskommentoijat pitivät ongelmallisena sitä, että juutalaisten katsottiin olevan brittiläisen kolonialismin salattuja taustavaikuttajia.
Tutkija Nina Valbousquet on perehtynyt antisemitismin eli juutalaisvihan historiaan. Tutkimuksessaan Valbousquet siteeraa, kuinka Vatikaanin puolivirallinen lehti Osservatore Romano julisti kesäkuussa 1920 julkaistussa Palestiinaa ja sionismia käsittelevässä artikkelissa, että sionismi ja brittiläinen imperialismi olivat työskennelleet käsi kädessä 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien.
Lehden mukaan Benjamin Disraelin nousu Britannian pääministeriksi vuonna 1868 oli muodostunut todelliseksi juutalaisen ”rodun riemuvoitoksi”. Osservatore Romano jatkoi syytöksiään: juutalaiset poliitikot ja pankkiirit olivat käyttäneet hyväkseen ensimmäistä maailmansotaa ja edistäneet sionismia pyrkimyksenään hallita Palestiinaa ja tuhota siellä asuvat muut ”rodut”. Osservatore Romano kehotti lopuksi kristittyjä ja muslimeja yhdistämään voimansa juutalaista vaaraa vastaan Palestiinassa.
Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista. 1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin.
Sionisteja kohtaan esitetyt syytökset kolonialismista kytkeytyvät tiiviisti yhteen antisemitismin kanssa. Natsien keskeinen ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti vuonna 1922 kirjan Der Staatsfeindliche Zionismus. Kirjassa Rosenberg näki juutalaiset brittiläisen imperialismin taustavaikuttajina ja valitti sitä, että juutalaiset ajoivat Palestiinan alkuperäisiä asukkaita pois heidän mailtaan. Rosenbergin kaltaiset antisemiitit esittivät brittiläisen kolonialismin klassisen salaliittoteorian muodossa: juutalaiset vetelivät taustalla naruista, ja Iso-Britannia totteli oletettua juutalaista rahavaltaa. Antisemiittien mukaan juutalaiset hallitsivat pankkeja ja finanssimaailmaa ja tämän salaliittoteorian mukaan kolonialismi oli myös juutalaisten juoni maailmanherruuden saavuttamiseksi.
Toinen kolonialismiin liittyvän salaliittoteorian keskeinen levittäjä oli yhdysvaltalainen Paquita Louise de Shishmareff (alkuperäiseltä nimeltään Louise Chandor), joka tunnettiin parhaiten kirjailijanimellään Leslie Fry.
Fry syntyi Pariisissa vuonna 1882, mutta muutti sittemmin Venäjälle ja meni naimisiin tsaarin armeijan upseerin Fedor Shishmareffin kanssa. Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä Shishmareff sai surmansa, mutta Fry onnistui pakenemaan Beringinsalmen yli laivalla. Mukanaan Fry toi antisemitismin klassisen perusteoksen Siionin viisaiden pöytäkirjat, jonka levittämisessä hänellä oli merkittävä panos. Fry julkaisi kirjan nimeltä The Jews and the British Empire vuonna 1935. Fry näki Disraelin takana juutalaisen Rotschildien pankkiirisuvun ja hän piti juutalaisia brittiläisen imperiumin todellisina hallitsijoina. Sionismi tähtäsi Fryn mukaan juutalaiseen maailmanvaltaan.
Marxilaisia tulkintoja
Toisen maailmansodan jälkeen kolonialistiset imperiumit alkoivat asteittain purkautua, ja 1960-luvulle tultaessa kolonialismi sai laajan moraalisen tuomion. Vuonna 1965 Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n tutkimuskeskus julkaisi tohtori Fayez Sayeghin kirjan Zionist Colonialism in Palestine. Tätä kirjaa on toisinaan pidetty Israelia koskevan akateemisen kolonialismikeskustelun alkuunpanijana, mutta akateemiseksi keskustelunavaukseksi se oli lähdepohjaltaan olematon ja argumentoinniltaan yksipuolisen poliittinen.
Varsinaisen akateemisen keskustelun Israelin kolonialistisesta luonteesta avasi ranskalainen marxilainen intellektuelli Maxime Rodinson vuonna 1967 esseellään Israël, fait colonial? Rodinson vertasi historialliseen kotimaahansa palaavia juutalaisia ranskalaisiin Algeriassa ja valkoisiin Etelä-Afrikassa. Sekä Sayegh että Rodinson käyttävät marxilaisia argumentteja kritisoidessaan Israelia.
Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.
Samaan aikaan Neuvostoliitto tuotti antisionistista propagandaa, jonka keskeinen viesti oli Israelin tuomitseminen kolonialistisena, imperialistisena ja rasistisena projektina. Neuvostoliitto tuki kylmässä sodassa arabimaita ja palestiinalaisia, kun taas Yhdysvallat tuki Israelia. Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.
Huomattavin Israelia kolonialistiseksi hankkeeksi luonnehtinut akateeminen tutkija oli palestiinalaissyntyinen intellektuelli Edward Said, josta tuli postkolonalismin keskeinen akateeminen teoreetikko. Saidin mukaan sionismi oli aina pyrkinyt joko kokonaan poistamaan tai jättämään täysin huomiotta palestiinalaiset. Lisäksi Said syytti sionisteja palestiinalaisten historian tukahduttamisesta ja palestiinalaisten kuvaamisesta alkukantaisina. 1990-luvulta alkaen myös joukko israelilaisia post-sionistisia tutkijoita on yhtynyt näkemykseen Israelin kolonialistisesta luonteesta. Post-sionismin pyrkimyksenä on ollut purkaa sionistisen historiankirjoituksen myyttejä ja esittää kriittisiä tulkintoja Israelin historiasta.
Akateemisen keskustelun rintamat
Koska luonnehdinta Israelista ja sionismista kolonialismin ilmentyminä on saanut vastakaikua myös vakavasti otettavien akateemisten tutkijoiden parissa, on syytä tutkia perusteellisemmin kolonialismin tieteellistä soveltuvuutta kuvailemaan Israelia ja sionismia. Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.
Tätä mustavalkoisuutta voidaan vertailla esimerkiksi Harvardin yliopiston juutalaisen historian professori Derek Penslarin maltilliseen pohdintaan. Penslarin mukaan on ongelmallista esittää sionismin ja kolonialismin suhde joko täydellisesti yhteensopivana tai kieltää se kokonaan. Penslar näkee sionismissa samalla myös anti- ja post-kolonialistisia piirteitä: sionismin voi myös nähdä kolonisoidun kansan (juutalaisten) vapautusliikkeenä ja valtion rakentamisena Afrikan ja Aasian postkoloniaalisten valtionrakennushankkeiden tapaan.
Ben-Gurionin yliopiston Israelin tutkimuksen professori Avi Barelin mukaan kolonialismi-termin soveltamisessa on metodologisia ongelmia. Barelin mukaan olisi hedelmällisempää etsiä 1880-luvulla alkaneen juutalaisten muuttoliikkeen syitä kuin tehdä luokittelua kolonialismiin liitettyjen piirteiden suhteen. Lopulta tutkijan kädessä on tietynlainen kolonialismin ostoslista, jolta voidaan ruksia etsittyjä piirteitä.
Kolonialismin määritelmä voidaan tehdä sen mukaiseksi, että Israel ja sionismi saadaan sovitettua siihen. Bareli huomauttaa lisäksi, että sionistisen liikkeen rahavirrat kulkivat kolonialismiin nähden päinvastaiseen suuntaan: sionismi ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Sionistit sijoittivat pääomaa Palestiinaan, mutta toiminta oli tappiollista. ”Siirtomaasta” ei virrannut tuottoa takaisin ”kolonialisteille”.
Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.
Brandeisin yliopiston Israelin tutkimuksen professori S. Ilan Troen näkee Edward Saidin ja kolonialismiteesin puolustajien tekevän juutalaisista väkisin eurooppalaisia, vaikka Euroopassa juutalaiset nähtiin historiallisesti vieraina, perimmiltään itämaisina. Troenin mukaan kolonialismiteesi mitätöi juutalaisten yhteyden historialliseen kotimaahansa. Väitetään, että Palestiinaa voi kutsua omakseen vain yksi alkuperäiskansa, Palestiinan arabit. Juutalaiset ja britit nähdään tässä tulkinnassa mandaattihallinnon (1920–1948) aikana kahtena samanaikaisena siirtomaavallan ylläpitäjänä. Brittien rajoittaessa Palestiinaan epätoivoisesti vainoja pakenevien juutalaisten maahanmuuttoa olisi juutalaisten kutsuminen kolonialisteiksi tuntunut julmalta pilailulta juutalaisten kustannuksella, kirjoittaa Troen.
Kun juutalaisten historiallinen yhteys omaan maahansa kiistetään, on sillä myös poliittisia seurauksia. S. Ilan Troenin mukaan kolonialismiteesin päämäärä on kieltää juutalaisten oikeus omaan valtioon. Vaatimukset sionismista luopumiseksi tähtäävät Israelin lakkauttamiseen juutalaisena valtiona.
Kolonialismiteesin heikkouksiin kuuluu myös aikaperspektiivin lyhentäminen. Juutalaisten pyrkimykset palata vanhaan kotimaahansa ovat 1800-luvun lopulla syntynyttä sionistista liikettä huomattavasti vanhempi ilmiö. Protosionisteiksi eli sionismin edeltäjiksi tai edelläkävijöiksi kutsutut rabbi Jehuda Bibas (n. 1789–1852), rabbi Jehuda Alkalai (1798–1878), rabbi Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) ja filosofi Moses Hess (1812–1875) edistivät juutalaisten paluuta historialliseen kotimaahansa jo 1800-luvun alkupuolella.
Myös Vilnan Gaon eli rabbi Elia ben Salomon Zalman (1720–1797) innoitti seuraajiaan muuttamaan Palestiinaan. Tämän lisäksi esimerkkejä juutalaisten paluumuutosta turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan löytyy runsaasti myös keskiajalta.
Ainoa kolonialismia harjoittava alkuperäiskansa?
Ajatus juutalaisista kansana ankkuroituu juutalaiseen uskontoon. Käsite Am Israel (Israelin kansa) ei ole valistuksen tai eurooppalaisen nationalismin tuote, vaan sillä on pitkät historialliset juuret. Israelin leimaaminen kolonialistiseksi valtioksi on retorinen poliittinen tapa kiistää Israelin valtion olemassaolon oikeutus.
Jos Israel halutaan nähdä kolonialistisena hankkeena, on se todellinen poikkeus: juutalaiset ovat ainoa alkuperäiskansa joka on palannut kotimaahansa, elvyttänyt alkuperäisen kielensä ja perustanut uudelleen oman valtionsa. Tämä paluu on johtanut yhteentörmäykseen toisen kansan, Palestiinan arabien kanssa.
Palestiinalaiset voivat myös vedota historiallisiin juuriin kotimaassaan. Israelin ja palestiinalaisten konflikti pitää sisällään vaikeita ristiriitoja ja moraalisia ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ratkea nimeämällä Israel kolonialistiseksi valtioksi.
TT, VTM André Swanström on kirkkohistorian dosentti Åbo Akademissa.
Artikkelikuva: Filosofi Moses (Moshe) Hessin hauta Israelissa. Hautakivessä Hessiä muistetaan sekä kansainvälisen sosialismin että Israelin valtion uranuurtajana. Kuva: André Swanström
