Ukrainan konfliktin myötä kiristyneessä kansainvälispoliittisessa tilanteessa EU:n ja Venäjän suhteet ovat heikentyneet, jopa jäätyneet. Tilanne on Suomessa kiihdyttänyt keskustelua siitä, miten pitkälle Venäjä-suhteita tulee hoitaa EU-tason kautta ja missä määrin tarvitaan kahdenvälisiä suhteita.
Venäjä-politiikkaan liittyy paljon intohimoja, historiallista painolastia ja käsittelemättömiä kysymyksiä. Kylmän sodan jälkeen Suomi vaihtoi puolueettomuuspolitiikkansa EU-eurooppalaistumiseen. Poliittinen puolueettomuus korvautui integraatiomyönteisellä politiikalla, jossa pyrittiin unionin ytimiin.
Samaan aikaan turvallisuuspoliittinen integraatio jätettiin ikään kuin vaillinaiseksi. Nato-kumppanuuksien seurauksena ei haettu liiton jäsenyyttä, vaan jäätiin odotushuoneeseen. Täysjäsenyyttä tulevaisuuden turvallisuuspoliittisena valintana on 1990-luvun puolivälin jälkeen markkinoitu aktiivisena Nato-optiona ja mahdollisuutena, jonka käyttäminen on yksin Suomen päätettävissä.
Venäjä-politiikan suhteen kokonaisvaltainen tilannearvio jäi ainakin julkisesti tekemättä. Venäjä jäi kylmän sodan tapaan Suomen ”salaviholliseksi”, jonka arvaamattomuus ja haastavuus tiedostettiin, mutta sen julkilausumisesta pidättäydyttiin.
Turvallisuusympäristön muutokset ovat nostaneet Suomen poliittiseen keskusteluun ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikean dilemman: kuinka hoitaa suhteet Venäjään EU:n jäsenmaana?
Kaksi kansallista etua
Ukrainan konfliktin myötä kiihtyneessä keskustelussa hahmottuu ajatus kahden kansallisen edun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Ensimmäinen on EU-jäsenyyden tuoma paikka osana eurooppalaista perhettä (Alexander Stubb, PTK 136/2014), mikä vahvistaa läntisen ja eurooppalaisen identiteetin. EU-jäsenyydellä on annettu myös vahva turvallisuuspoliittinen ulottuvuus (Jyrki Katainen, PTK 23/2014), jonka esitetään takaavan, ettei Suomea jätettäisi sotilaallisen konfliktin hetkellä yksin.
Toinen kansallinen etu koskee Venäjä-suhteita, Moskovan tietä, jonka ei pidä antaa ruohottua (Ilkka Kanerva, PTK 136/2014). Suomen kansallisen edun kannalta esitetään elintärkeänä, että kahdenväliset Venäjä-suhteet säilytetään toimivina ja hyvinä. Kuten historiakin on keskustelijoiden mukaan opettanut, toimivat poliittiset suhteet ovat edellytys tuottaville taloussuhteille.
Ajankohtainen kysymys on, ovatko nämä kaksi kansallista etua yhteen sovitettavissa.
Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä.
Esimerkiksi Venäjälle asetettujen pakotteiden yhteydessä tämä tasapainoilu kahden kansallisen edun välillä on ollut silmiinpistävää. Vaikka harva on julkisesti väläyttänyt, ettei Suomen pitäisi pakotepolitiikassa mukana olla, on keskustelussa päädytty toistuvasti Venäjä-suhteiden ytimeen.
Pakotteet on yritetty asettaa ”ulkopuolelle”, EU:n ja Yhdysvaltojen päätökseksi, vaikka Suomi on unionin jäsenenä ollut niistä päättämässä. Kansallinen etu pysyä EU-rintamassa on aiheuttanut poliittisen konfliktin kahdenväliselle Venäjä-politiikalle.
Onko Suomella erillistä ”Moskovan tietä”?
Onko Suomella sellaista Moskovan tietä, vanhoja kunnon toimivia idänsuhteita, jota kansallisen edun varjelemiseksi vaaditaan? Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkoudet ja epäselvyydet huomioon ottaen kahdenvälisiä ulkopoliittisia suhteita eri maihin tarvitaan. Olennaista kysymyksen kannalta on, miten nämä kahdenväliset suhteet määritellään ja miten ne suhteutetaan EU–Venäjä-tason kontekstiin.
Suurin osa kahdenvälisyyttä korostavista ja siihen kannustavista puheenvuoroista perustuu ajatukselle, että kylmän sodan puolueettomuuspolitiikasta ja idänsuhteista voidaan siirtää ydinalueet sellaisinaan nykypäivän kontekstiin.
Useissa puheenvuoroissa kahdenväliset suhteet liitetään osaksi historiallista narratiivia pienestä Suomesta suuren Venäjän naapurissa. Narratiivin keskeisenä menestystekijänä on pienen naapurin kansallisesta yksituumaisuudesta ja valtiomiestaidosta kumpuava tietotaito hallita Venäjää.
Historiallisella analogialla pyritään rakentamaan silta kylmän sodan ajan vakaudelle, alueellisen koskemattomuuden säilymiselle ja taloudelliselle menestykselle, mitkä idänsuhteet turvasivat. Snellman, Paasikivi ja Kekkonen esitetään pragmaatikkoina, jotka taisivat valtiomiestaidon turvata kansallinen etu geopoliittisesti vaikeassa asemassa.
Käsitehistorioitsijat Reinhart Koselleck (2004) ja Quentin Skinner (2002) varoittavat meitä sortumasta historiallisiin analogioihin, joissa menneisyyden käsitteitä tulkitaan nykyisyyden perspektiivistä ja toisinpäin.
Koselleck on korostanut historian kulun katkonaisuutta ja kritisoinut näkemystä, jossa historia esitetään selkeänä, lineaarisena tapahtumien kulkuna. Kyse on, kuten Koselleck esittää, syiden, seurausten ja merkitysten tulkinnoista ja uudelleentulkinnoista.
Idänsuhteiden analogiassa astutaan helposti tähän ansaan. Idänsuhteet siirretään kylmän sodan kontekstista nykypäivään. Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus. Rationaalisuus ja pragmatismi määrittävät linjan, ikään kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi kamppailusta vapaa alue.
Paasikiven–Kekkosen linjalle on rakennettu kylmän sodan jälkeisessä kerronnassa rooli, jossa korostuu epäpoliittisuus.
Kontekstualisointi unohdetaan ja ajatellaan, että historian oppi on, että kerran toiminut toimii tulevaisuudessakin. Näin yksinkertaista historian opit eivät kuitenkaan ole.
Veikko Heinonen (2011) kiteyttää koselleckilaisen historian opin dilemman hyvin: ”Samojen uskomusten ja toimintatapojen omaksuneiden aikalaisten keskuudessa sen voi kuitenkin ajatella antavan suuntaviivoja kuinka menestyä ja tulla suhteellisesti paremmiksi, mutta vain rajallisena aikana ja vain sikäli kun olosuhteet ja lähtökohdat ovat säilyneet samoina.”
Kahden kansallisen edun politiikka, jossa Venäjä-suhteita varjellaan historiallisena jatkumona YYA-aikakaudelle, sortuu tähän historian opin yksinkertaistamisen ansaan. Politiikka, jota sovellettiin tyystin erilaisessa maailmanpolitiikan tilanteessa (kylmä sota) ja suhteessa toisenlaiseen valtioon (Neuvostoliitto), ei sovi sellaisenaan nykypäivään.
Tämä ei poista sitä, etteikö kahden kansallisen edun politiikan hengessä tulisi harjoittaa hyvää kahdenvälistä ulkopolitiikkaa Venäjän kanssa. Sen sijaan kyse on siitä, missä määrin nämä kahdenväliset suhteet palvelevat ”kansallista etua” ja miten ne määrittyvät suhteessa EU:n puitteissa harjoitettuun politiikkaan.
Muuttuva Venäjä, mutta pysyvä politiikka?
Kahden kansallisen edun dilemma näyttää viime kädessä kulminoituvan Venäjä-suhteen määrittämiseen. Kylmän sodan jälkeen ei tehty perustavanlaatuista, julkista arviota siitä, miten Venäjä-suhde ja poliittinen liittoutuminen toimivat yhdessä.
Osansa oli ajan hengellä, joka korosti kylmän sodan jälkeisessä optimismin hengessä ennusteita Venäjän demokratisoitumisesta ja ”eurooppalaistumisesta”. Ristiriidan, jos sellaista edes nähtiin, piti poistua ajan myötä.
Helena Rytövuori-Apunen kritisoi aikanaan Suomen Venäjä-politiikkaa turhan EU-keskeiseksi. Hänen mukaansa Suomi hukkasi naapuruussuhteen tarjoamia mahdollisuuksia rakentaa aitoa erityissuhdetta, jossa Suomi olisi voinut toimia sillanrakentajana unionin ja Venäjän välillä.
”Kahden kansallisen edun” ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuvaava jännite on tältä osin pysynyt. Kun suhteet ovat nyt romahtaneet siitä, mitä ne vielä EU:n laajentumisen aikaan olivat, näyttää tämän ongelman purkaminen olevan jopa mahdotonta.
Suomi ei ole tehnyt perustavanlaatuista tilannearviota, miten reagoida siihen, ettei Venäjä ole demokratisoitunut tai ”eurooppalaistunut”. Oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen aseman vakautta on korostettu, vaikka samoissa asiakirjoissa ja puheenvuoroissa muutokset tiedostettiin. Suhteiden toimivuuden mittana alettiin pitää presidentin saamaa kissa-lahjaa ja rajalla ilmenneiden ongelmien, kuten puutullien tai rekkajonojen, ratkaisemista.
Nyt Suomen turvallisuusympäristö on jälleen muuttunut, ei vain Itämeren alueella vaan laajemmin koko unionin lähialueilla. Edellisten vuosien laiskanläksyt ovat suorittamatta. Vaikkei Suomi näytäkään toden teolla pyrkivän eroon EU:sta tai yhteisestä pakotepolitiikasta, kahden kansallisen edun malli aiheuttaa jännitteitä.
Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen.
Laiskat historialliset rinnastukset ja historiapoliittiset perustelut nakertavat luottamusta poliittisen johdon toimintalinjan johdonmukaisuuteen. Ne myös herättävät pohtimaan, millaiselta pohjalta ja millä perusteilla ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tässä vaikeassa tilanteessa tehdään.
Varomaton analogia ei tee oikeutta sen paremmin kylmän sodan politiikalle kuin nykypäivän linjanvedoille. Puolueettomuuspolitiikka ei ollut mitään sisäsyntyistä ja Suomen itsensä määrittämää, vaan vahvasti kontekstisidonnaista. Suomen puolueettomuus perustui kylmän sodan suurvaltapoliittiseen asetelmaan, ja sen onnistuminen riippui viime kädessä niiden ”tunnustuksesta” valitulle linjalle.
Markku Kuisma, teoksesaan venäjä ja suomen talous, osoittaa sen ilmeisen tosiasian, että ilman venäjän 1808 valloitusta ,mitään sellaista kansallisvaltiota, kuin Suomi olisi ollut olemassakaan. Olen vakuuttunut, että myös ilman bolshvikkien kaappausta Pietarissa, emmme olisi kokeneet itsenäisyyden aikakautta 1917- 95,näet elinkenoelämämme yhteydet silloiseen unioniin, varsinkin jos Kerenski olisi voinut jatkaa vallassa,oli niin tiiviit,että vaikkapa jääkäriliike olisi jäänyt pelkäksi maanpetokselliseksi alaviiiteeksi historiassa. Jos meillä ei vuoden 1945 jälkeen olisi ollut vallassa Paasikiven ja erityisesti Kekkosen kaltaisten johtajoiden aikakautta, meille ei olisi päässyt muodostumaan Öljy eikä metalliteollisuutta, näet niin Rautaruukin kuin Nesteenkin kaltaiset hankeet saivat, nykyisiltä läntisiltä kumppaneilta vastaansa lukuisia nootteja, eli jos olisimme olleet silloin rähmällämme länteenpäin maamme olisi jo tuolloin jäänyt periferiaksi, kuten nyt on europpalaisen yhdentymisen melskeissä käymässä. Ollemme näet riippuvaisia naapurimme venäjän menestykseen,hyvivoiva vauras venäjä on aina turvannut myös meidän vaurautemme, esimerkiksi Kuisman mainitseman 80 luvun talouskuplan taustalla oli pitkälti Afganistanin sodan pakotteiden kiertämiseksi tapahtunut öljy treittaus Kop n kautta läntisiin rahajärjestelmiin, väitänkin ,että venäjä on suomalaisen elinkeinoelämän salarakas.