Oikeutta amerikkalaisittain

Ronald Reaganin vuonna 1986 nimittämä korkeimman oikeuden tuomari Antonin Scalia aloitti kauas kantaneen uuden aikakauden amerikkalaisessa oikeusvaltioperinteessä. Kuva: Bill Fitz-Patrick, White House Photographer
Lukuaika: 7 min.

79-vuotiaan virkamiehen kuolema laittoi Yhdysvaltain presidentinvaalien pääteemat uusiksi. Palvotun ja vihatun tuomarin legenda on kertomus amerikkalaisten omalaatuisesta suhteesta omaan oikeuteensa – ja vähän suomalaistenkin.

Reilu viikko sitten yksi arkipäiväiseltä kuulostanut uutinen polki hetkessä kaikki muut alleen Yhdysvalloissa: korkeimman oikeuden 79-vuotias tuomari Antonin Scalia oli kuollut.

Häly luonnollisen tapahtuman ympärillä hämmentää. Harvempi suomalainen muistaa noteeranneensa meikäläistuomarien edesottamuksista ensimmäistäkään. Onko kyse vain sikäläisestä uutispulasta?

”Mitä Ronald Reagan oli presidenttiydelle, sitä Scalia oli korkeimmalle oikeudelle”, tiivisti presidenttiehdokas Ted Cruz.

Pääsyy niin viikonloppuna haudatun Scalian kuin hänen työpaikkansa poikkeuksellisuuteen piilee tahroissa yli 225 vuoden takaisella paperilla. Vuonna 1790 säädetty, tuolloin vastikään itsenäistyneen Yhdysvaltain perustuslaki on amerikkalaisten kestoylpeydenaihe. Sitä on sanottu ”maahanmuuttajien maan” ainoaksi yhdistäjäksi.

Säädöksen iästä ja yhteiskunnan lävistävästä tärkeydestä seuraa väistämätön yhteisvaikutus. Kurkistamatta maan historiaan ei voi ymmärtää sen enempää sikäläistä valtaa, oikeutta kuin Scaliaakaan.

Toinen, toistuva selittäjä juontaa yhdestä sääntöjen yleispiirteestä. Mitä laaja-alaisempia ne ovat, sitä enemmän ne jättävät harkintavaltaa niiden yksittäiselle tulkitsijalle.

Korkeimman oikeudenkin tarina alkoi sitä koskeneista perustuslain sanamuodoista, jotka olivat hyvin yleisluontoiset. Ne eivät antaneet sille valtaa kumota tavallisia lakeja, mutta eivät asiaa suoranaisesti kieltäneetkään. Kun silmä vältti, Scalian varhaiset edeltäjät luikahtivat luomaan etuoikeuden itselleen erään vähämerkityksellisen tuomion sivutuotteena.

Vertailun vuoksi: samantapaista valvontavaltaa käyttäviä perustuslakituomioistuimia sinänsä piisaa vaikkapa nyky-Euroopassa. Ne on kuitenkin tavattu perustaa lakiteitse ja paljon myöhemmin. Vuoden 2000 perustuslailla myös suomalaistuomioistuimet saivat samansuuntaisia valtuuksia.

Suomalaisen perustuslakivalvonnan näkyvin osa on silti edelleen eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka perkaa lait etukäteen. Tuomioistuimemme ovat vielä ujostelleet uuden valtakirjansa käyttämistä. Suomen korkeinta oikeutta ei toistaiseksi ole kannattanut suoraan samaistaa amerikkalaiskaimaansa.

Yhdysvaltain korkein oikeus nimittäin hakeutui jo varhain peruuttamattomille raiteille, joiden seurauksena maailman vaikutusvaltaisimpaan maahan juurtui suhteessakin poikkeuksellisen voimakas ylin tuomioistuin. Vuosien vieriessä se on heiluttanut kumoamiskorttiaan monissa aikakausiensa isoimmista kysymyksistä.

Kaikki on mahdollista viidellä äänellä

Juridisesti sen avainratkaisut ovat tyypillisesti koskeneet asioiden poissulkemista tai sisällyttämistä osavaltioiden päätäntävaltaan. Usein ne ovat liittyneet yleismaailmallisiksi miellettyihin yksilön oikeuksiin.

Päätösten suunta taas on paljossa riippunut sen kulloisistakin tuomareista. Samalla presidentit ovat ymmärtäneet mahdollisuudet, jotka heille suo perustuslain korkeinta oikeutta koskevista pykälistä ideologisuudelle altistavin: valta nimittää uudet jäsenet väistyvien tilalle.

Suuri yleisö on puolestaan oppinut vähitellen suhtautumaan korkeimman oikeuden jäseniin ”poliitikkoina tuomarinkaavuissa”.

Suuri yleisö on puolestaan oppinut vähitellen suhtautumaan sen jäseniin vain ”poliitikkoina tuomarinkaavuissa”. Toisaalta yleinen mielipide on pitkällä aikavälillä ollut ratkaiseva, äänetön sanelija sen ratkaisulinjoille.

Esimerkiksi 160 vuotta sitten korkein oikeus ajoi maata kohti sisällissotaa, kun se kielsi afrikkalaissyntyisiltä Yhdysvaltain kansalaisuuden ja vankisti valkoisten oikeuksia pitää heitä orjinaan. Toisen maailmansodan aikana se siunasi yli sadantuhannen amerikkalais-japanilaisen pakkokeskittämisen internointileireille.

Jo paljon aiemmin se oli profiloitunut rotuerottelun tukipilarina, kunnes vuonna 1954 juuri korkein oikeus päätti menettelyn kieltämisestä valtion kouluissa. Ratkaisu aloitti sen 1950–1960-lukujen ennennäkemättömän liberaalin kauden, jolloin se edisti aktiivisesti sosiaalista tasa-arvoa.

Sen tuolloisen tuomarin William Brennanin on arvioitu vaikuttaneen maan sosiaalipolitiikkaan enemmän kuin kenenkään muun koskaan. Hän itse tapasi tiivistää yhdeksänjäsenisen työpaikkansa mahdin edelleen osuvalla nyrkkisäännöllä:  ”Täälläpäin saa tehtyä viidellä äänellä mitä vain!”

Tuolloinen korkein oikeus muun muassa lopetti viralliset koulurukoukset. Se loi rikoksista syytettyjen oikeuden maksuttomaan oikeusapuun ja loihti tyhjästä ”oikeuden yksityisyyteen”. Sen ratkaisu johti poliisien tv-sarjoista tuttuun velvollisuuteen lukea pidätettävälle tämän oikeudet.

Tällaisille tuomioille virisi konservatiivisten juristipiirien vankka vastaliike. Se heijasti 60-luvun lopun yleistä kaipuuta ”laille ja järjestykselle” niissä amerikkalaisissa, joita Richard Nixon nimitti ”suureksi hiljaiseksi enemmistöksi”.

Tämänkin vuoden esivaaliväittelyt jatkavat Nixonin aloittamaa perinnettä, jossa presidentiksi hamuavat republikaanit sitoutuvat nimittämään korkeimpaan oikeuteen vain ehdokkaita, jotka edustivat tuolloista muotisanaa, ”jyrkkää konstruktionismia”.

Pian Nixonin lukuisat nimitykset osoittivat kuitenkin epäluotettavuutensa. Osa heistä petasi korkeimman oikeuden ratkaisuista konservatiiveille kavahduttavimman. Se tosiasiallisesti laillisti abortin koko maassa vuonna 1973.

Vaikka voittojakin tuli, suuntaus hiipui. Uudet voimat olivat puuhaamassa sen renessanssia ”originalismin” nimissä, kun seuraava pitempiaikainen republikaanipresidentti Ronald Reagan pääsi nimittämään uutta tuomaria vuonna 1986. Reaganin valinta, liikkeen silloinen johtohahmo Antonin Scalia, osoittautui lähtölaukaukseksi sen uudelle kukoistukselle.

Takaisin juurille

Ydinpiirteissään näiden oppien viesti oli kirkas: tuomioistuimet painukoot pois demokraattisesti valitun lainsäätäjän tontilta! Ne pyrkivät lakien kirjaimellisen, alkuperäisen merkityksen mukaiseen tulkintaan.

Näkökulma vaikuttaa ensi kuulemalta loogiselta ja tutulta suomalaisellekin. Aloittavathan meikäläistuomaritkin tulkinnan lakipykälistä, kunnes tarvittaessa kulloisenkin lainkohdan tarkoitusta metsästetään lakia edeltäneestä hallituksen esityksestä.

Scalian oppivariaatio kuitenkin sanoutui irti niin tämäntapaisten esitöiden kuin ”lainsäätäjän tahdon” jäljittämisestä yleensäkin. Askeleittain muuntuneessa ”tekstualismissa” kaikki alkaa ja päättyy kulloiseenkin lakitekstiin. Sanamuodot on pyrittävä hahmottamaan siinä merkityksessä, jossa ne säätämisaikanaankin olisi ymmärretty.

Perustuslain kohdalla Scalia siis tapasi suunnata lingvistisille aikamatkoille hevoskärryjen ja kirjekyyhkyjen 1700-luvulle.

Perustuslain kohdalla Scalia siis tapasi suunnata lingvistisille aikamatkoille hevoskärryjen ja kirjekyyhkyjen 1700-luvulle – vaikkapa arvioitaessa sitä, saako väkivaltaisia videopelejä myydä alaikäisille. Työkaluinaan hän vaali vanhoja sanakirjoja. Scalia luonnehti hommansa usein sopivan ennemminkin historioitsijalle kuin lakimiehelle.

Esimerkiksi Suomen perustuslaki ja Suomen allekirjoittama Euroopan ihmisoikeussopimus kieltävät kuolemanrangaistuksen nimenomaisesti. Sen sijaan originalisti ei koskaan voisi tulkita sitä Yhdysvaltain perustuslain abstraktin ”julman ja epätavallisen rangaistuksen” kiellon vastaiseksi, koska se oli perustajaisien aikaan yleisesti käytössä.

Ja koska tavalliset kansalaiset tapasivat tuolloin kantaa asetta, Scalia tuki asiaa koskevan, tuolloisiin ”miliiseihin” viitanneen perustuslainkohdan mahdollisimman sallivaa tulkintaa nykyamerikkalaisille.

Oppi alkaa kuulostaa eksoottiselta käytännöllisissä suomalaiskorvissa, eikä moisien ismien nimeen käräjäoikeuksissamme vannotakaan.

Mutta jos suomalaistuomari lähetettäisiin atlantintakaiseen ”tuomarivaihtoon”, olisi hänenkin tultava toimeen sikäläisen perustuslain muinaisuuden kanssa. Vaikka siitä alun perin uumoiltiin vain väliaikaista, ei sen korvaaminen uudella ole enää minkäänlainen vaihtoehto.

Todennäköisesti vaihtarimme liittyisi liberaalituomareiden sisäisesti löyhempään pääkoulukuntaan, johon tavataan liittää ”elävän perustuslain” käsite.

Jos ”jyrkkä konstruktionismi” on vastine Raamatun kirjaimellista tulkintaa edustaville kiihkokristityille, näiden ”väljien konstruktionistien” mukaan ikivanhoja dokumentteja ei pidä lukea ”kuin piru Raamattua”. Tuomarin tulisi hahmottaa säännöille nyky-yhteiskunnassa realistiset merkitykset, ja pragmaattisesti punnita vaikutuksia, joita eri ratkaisuvaihtoehdoista seuraa.

Useimmat liberaalit sallisivat myös vertailuavun ammentamisen vaikkapa Euroopan maiden oikeuskäytännöistä. Myös niille korkeimman oikeuden ensimmäinen amerikanitalialainen viittasi kintaalla.

”Tahdon”, sanoi tuomioistuin

Kesän 2015 merkkipaalutapaus ilmensi koulukuntien kohtaamista. Kiistakapula, samansukupuolisten väliset avioliitot, ei ollut viime vuonna meillekään ihan vieras.

Scalia oli 1990-luvun ratkaisussa verrannut homoseksuaalisuuden tuomittavana pitämistä vastaavaan suhtautumiseen murhaa, moniavioisuutta tai eläimiin kohdistuvaa julmuutta kohtaan. Tuore kanta on nykylukijalle huomattavasti poliittisesti korrektimpi.

Tapauksessa sovellettiin sisällissodan jälkeen vuonna 1868 säädettyä perustuslain lisäystä. Scaliasta sen osavaltiot ylittävän ”tasa-arvoisen kohtelun” velvoite ei noihin aikoihin varmasti olisi pätenyt tällaisiin liittoihin.

Yhdysvaltojen tahdon-hetken taanneesta liberaalisiivestä taas perustuslaillisia ”oikeuksia ei voi määrittää sen mukaan, kuka niitä on menneisyydessä käyttänyt”. Suomalaisen kansalaisaloitteen kannattajalle kanta kuulostaa tietysti vastaansanomattomalta.

On helppo jättää huomiotta, ettei Scaliakaan eriävässä mielipiteessään pitänyt homoavioliittoja perustuslain vastaisina. Hänestä ne olivat kouluesimerkki asiasta, josta olisi pitänyt päättää perinteisesti lainsäädännöllä demokraattisen prosessin päätteeksi. Juuri näinhän Suomessa tapahtui.

Toisaalta korkeimman oikeuden ratkaisu oli odotettu juuri siksi, että enemmistö amerikkalaisista oli suomalaisten tavoin hiljattain asettunut muutoksen taakse. “Kaapupoliitikot” olivat seuranneet yleistä mielipidettä – taas kerran.

Puoskari vai puolueeton?

Mikä koulukunta sitten on objektiivisesti oikeassa?

Kysymykseen ei ole oikeaa vastausta: laveat lainkohdat altistavat väistämättäkin tulkinnoille, jotka juontavat henkilökohtaisista taipumuksista. Edes suuresta ja mahtavasta Yhdysvalloista ei löydy mitään korkeinta oikeutta taivaallisempaa mittaria määrittämään objektiivisia sisältöjä tällaisille pykälille.

Ei olekaan yllättävää, että perustuslakien tulkinnat tapaavat herättää arvostelua, jossa pyritään kiinnittämään huomiota niiden puolueelliseen subjektiivisuuteen. Ylikansalliseen ilmiöön kytkeytyy usein sokeus samalle piirteelle omassa leirissä. Sen suuruus tapaa tietysti riippua kulloisenkin kysymyksen poliittisista panoksista.

Viime vuosikymmeninä tällaisista kysymyksistä kiistanalaisimmat ovat Suomessakin liittyneet ihmisoikeuksiin. Niiden muodonmuutosta iskulauseista oikeudellisiksi mittapuiksi on näillä leveysasteilla vauhdittanut viime vuosikymmeninä erityisesti Strasbourgissa sijaitseva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin.

Esimerkiksi Britanniassa on jaksettu protestoida sen aktiivisuutta, joka on tavallaan muistuttanut takavuosikymmenten Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta. Jopa Scalia ehti vanhan mantereen vierailuillaan parjaamaan ihmisoikeustuomioistuimen vallankäyttöä ”Euroopan demokraattisten hallitusten” kustannuksella.

Suomessa viime vuosien suurin kritiikki on kuitenkin kummunnut ennakkovalvontajärjestelmästämme. Siitä on seurannut epäsuoraa valtaa akateemisille valtiosääntöasiantuntijoille, joita säännöllisesti kuullaan maallikkokansanedustajien miehittämässä perustuslakivaliokunnassa. Eräät kokeneet poliitikot ovat moittineet näitä professoreita omien ideologisten intressiensä ajamisesta ihmisoikeuksien valepuvussa.

Moni on toivonut valiokunnan tilalle amerikkalaistyylistä perustuslakituomioistuinta. Sitä kautta todellisen vallan käyttäjillä olisi ainakin selkeämpi oikeudellinen valtuutus. Onhan velvollisuutemme noudattaa vaikkapa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja nimenomaan juridinen tosiasia. Se on Suomen omien sitoumuksien seuraus, jonka purkamiseen eivät riitä kansanvaltaiset vastalauseet tai kyyniset filosofoinnit.

On silti harhaa haaveilla, että vallan siirtäminen tuomioistuimelle riisuisi perustuslain tulkinnasta poliittisuuden – tai tukahduttaisi ilmiöstä kumpuavat syytökset.

Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa esimerkiksi Scalia tapasi ruoskia ratkaisuissaan työtovereitaan ”subjektiivisista arvotuomioista” ja ”poliittisista valinnoista”. Vastaavasti liberaalimmat juristit ja tavalliset amerikkalaiset näkivät hänet kuin monet suomalaiset Paavo Väyrysen: poliittisista juonittelijoista parantumattomimpana. Heidän kirjoissaan Scalian kantoja saneli oikeasti esimerkiksi hänen oma homofobiansa.

Liberaalimmat juristit ja tavalliset amerikkalaiset näkivät hänet kuin monet suomalaiset Paavo Väyrysen: poliittisista juonittelijoista parantumattomimpana.

Scalia itse kiisti vaikkapa hartaan katolilaisuutensa vaikuttaneen ratkaisuihinsa. Hänen bravuurinsa oli muistuttaa sananvapaustapauksesta, jossa hän oli ollut kumoamassa Yhdysvaltain lipun polttamisen kieltävää lakia, vaikka ”konservatiivisena kaverina” ei ”pitänytkään sandaalijalkaisista, parrakkaista hyypiöistä, jotka kuljeskelevat polttelemassa lippuja.”

Kriitikot vastasivat Scalialle läjällä vastaesimerkkejä hänen epäjohdonmukaisuudestaan. Näissä tapauksissa hän kummasti ei ollut asettunut liberaalimman kannan puolelle, vaikka juuri kirjaimellinen perustuslain tulkinta olisi sitä tukenut.

Eräs kauaskantoisimmista tapauksista ratkaisi vuoden 2000 presidentinvaalit. Silloin ääntenlasku Floridassa keskeytettiin republikaaniehdokas George W. Bushin hyväksi konservatiivituomarien äänillä. Perustelut vetosivat nimenomaan ratkaisun käytännön seurauksiin.

Scalian kestovastaus tapausta koskeneeseen kritiikkiin oli niin ikään vähemmän historiavetoinen: ”Get over it!”

Kohti kansanäänestystä

Konservatiivipiireille Scalia oli tietysti legenda jo eläessään: etuvartion taistelija, joka sankarillisesti suojeli oikeusvaltiota ja perustuslakia ”radikaalien tuomioistuinaktivistien” hyökkäyksiltä. Viime vuosina originalismista on tullut osa valtavirtaa jopa Yhdysvaltojen akateemisessa maailmassa.

Scalia kuoli siis huipulla. Surun murtamat konservatiivit ovat vaikeroineet yksissä tuumin pyhimyksensä korvaamattomuutta. ”Mitä Ronald Reagan oli presidenttiydelle, sitä Scalia oli korkeimmalle oikeudelle”, tiivisti presidenttiehdokas Ted Cruz, joka juristiurallaan esiintyi korkeimmassa oikeudessa moneen kertaan.

Samaan aikaan miljoonissa liberaalikodeissa on kiljuttu ilosta. Avoin riemu sosiaalisessa mediassa toi mieleen hiljattaiset ”noidan kuolemaa” juhlineet englantilaismielenosoitukset Margaret Thatcherin menehdyttyä.

Avoin riemu sosiaalisessa mediassa toi mieleen hiljattaiset ”noidan kuolemaa” juhlineet mielenosoitukset Thatcherin menehdyttyä.

Mutta siinä missä Reagan ja Thatcher joutuivat päästämään vallan kahvasta jo yli neljännesvuosisata sitten, tämä ”kylmän sodan reliikki” päätti maansa ykkösasioista vielä toissa viikolla.

Hämmästyttävä kolmenkymmenen vuoden valtakausi oli sekin seurausta 1700-lukulaisesta lainlaadinnasta. Aikana, jolloin ihmiset elivät keskimäärin nelikymppisiksi, virat korkeimmassa oikeudessa säädettiin paavimaisen elinikäisiksi.

Eikä Scalia ollut edes työpaikkansa vanhin. Virassa on edelleen pian 83-vuotias Ruth Bader Ginsburg, joka oikeuspoliittisesti oli Scalian arkkivihollinen, mutta tuomioiden ulkopuolella hänen läheinen ystävänsä.

Oikeasti tehtävästä eroaminen onnistuisi toki muutenkin kuin ruumisarkussa. Scalian uran ääneensanomaton pitkittäjä oli todennäköisistä terveysongelmista huolimatta demokraattipresidentti Barack Obaman kahdeksanvuotinen valtakausi.

Ginsburgin sitkeyttä taas selittää nimitysprosessin toinen edellytys: senaatin suostumus. Paljon on muuttunut siitä, kun Scalia ja Ginsburg läpäisivät seulan käytännössä soraäänittä.

Yhä vankemmaksi feministi-ikoniksi viime vuosina sukeutunut  ”Notorious R.B.G” on perustellut avoimesti, ettei usko kaltaisensa, voimakkaan naisten oikeuksien ajajan läpimenoon enää. Tämä johtuu senaattia viime vuosina hallinneesta, yhä kompromissivastaisemmasta republikaanivuosikerrasta.

Samasta syystä korkein oikeus joutunee nyt toimimaan pitkään kahdeksanjäsenisenä. Senaatin republikaanijohto ilmoitti tuoreeltaan estävänsä Obaman seuraajavalinnan marraskuun vaaleihin saakka. Se tietää, ettei uutta Scaliaa Obamalta heru.

Senaattori Cruz on perustellut ennenkuulumatonta strategiaa ylevästi Scalian muistolla. Hänen mukaansa senaatti on ”Amerikan sankarille” velkaa varmistaa, että uusi presidentti saa nimittää tämän seuraajan. Cruzin toive, että vaaleista tulee ”kansanäänestys korkeimmasta oikeudesta” epäilemättä toteutuu.

Cruzin toive, että vaaleista tulee ”kansanäänestys korkeimmasta oikeudesta” epäilemättä toteutuu.

On kuitenkin mahdollista, että republikaanien itsenäisiä äänestäjiä vieraannuttava manööveri ratkaisee presidenttiyden demokraateille. Äänestyspäivän panoksia lisää, että silloin äänestetään myös senaatin kokoonpanosta.

Käy vaaleissa miten käy, yhdestä asiasta vakuuttuminen ei ole kiinni sen enempää oikeudellisesta kuin uskonnollisestakaan koulukunnasta. Antonin Scalian hengen läsnäolo tulee ilmenemään Yhdysvaltojen omalaatuisessa oikeuskentässä vielä pitkään.

Lassi Jyrkkiö on väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Jyrkkiön väitöskirja käsittelee muun muassa Yhdysvaltain historiaa sekä oikeuden ja politiikan suhdetta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*