Kaipaako taloustiede paradigman muutosta?

Taloustiedettä ja sen yhteiskunnallista roolia arvostellaan paljon. Keskeisten käsitteiden monitulkintaisuus kuitenkin vaikeuttaa keskustelua siitä, millaista muutosta, uudistamista tai kehitystä taloustiede kaipaa. Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestetty paneelikeskustelu muistutti jälleen aiheen käsitteellisistä sudenkuopista.

Taloustieteen vaikutusvaltainen asema yhteiskunnassa asettaa sen alttiiksi monenlaiselle haastamiselle ja kritiikille. Yksi taloustiedettä kriittisesti tarkastellut tapahtuma pidettiin keskiviikkona 8.2.2023 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa otsikolla ”Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla?

Tilaisuuden pääpaino oli paneelikeskustelussa, johon osallistuivat Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo, Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar, Sitran johtava asiantuntija Eeva Hellström sekä Rethinking Economics Suomi -yhdistyksen puheenjohtaja Riina Bhatia. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Helsingin yliopiston filosofian professori Uskali Mäki.

Paneelikeskustelussa vilahteli joukko tärkeitä mutta monitulkintaisia käsitteitä, kuten paradigma, uusklassinen ja taloustiede. Näiden käsitteiden ympärillä käytävässä keskustelussa on tavallista, että ihmiset puhuvat toistensa ohi. Siksi haluan tässä artikkelissa nostaa esiin olennaisimpia väärinymmärtämisen vaaranpaikkoja.

Paradigmat tieteessä ja politiikassa

Tiedekulman tapahtuman avasi lyhyt esitelmä, jonka University College Londonin professori Wendy Carlin piti videoyhteyden kautta. Carlin tunnetaan muun muassa uudenlaista taloustieteen oppimateriaalia kehittäneen CORE-hankkeen johtajana. Esitelmä perustui pitkälti Carlinin ja Samuel Bowlesin tuoreehkoihin tutkimusartikkeleihin, joissa hahmotellaan kapitalismin tulevaisuutta ja vaihtoehtoa uusliberalistiselle talousajattelulle.

Carlinin alustuksen ydin oli, että uusliberalismin tilalle tarvitaan uusi talouspoliittinen paradigma (engl. economic policy paradigm). Talouspoliittisella paradigmalla Carlin tarkoitti kullekin ajalle ominaista tapaa suhtautua talouteen ja sitä koskevaan politiikkaan. Esimerkkinä tällaisista paradigmoista hän mainitsi klassisen liberalismin, sitä seuranneen keynesiläisen sosialidemokratian sekä viime aikoihin asti vallalla olleen uusliberalismin.

Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin.

Carlin erotti neljä toisiinsa kietoutuvaa osatekijää, joista talouspoliittiset paradigmat koostuvat. Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin. Nämä yhdessä muodostavat ajalle ominaiset talouspoliittiset ideat, joita tukemaan syntyy sopivanlainen talouden kansankieli eli akateemisen kontekstin ulkopuolella omaksuttavat puhetavat ja retoriikka.

Carlinin hahmotteleman uuden paradigman eettiset arvot olisivat yhteisöllisempiä kuin uusliberalismissa. Uuden paradigman taloustieteelliset mallit perustuisivat monitahoiseen ihmiskuvaan, jossa toiminnan mahdollisina vaikuttimina nähdään niin itsekkyys kuin hyväntahtoisuus ja sosiaalisuus. Paradigmalle tunnusomaiset talouspoliittiset ratkaisut edistäisivät tasa-arvoa. Kokonaisuutta täydentäisi talouspuhe, jossa kilpailun ja yksilökeskeisyyden tilalle nousisi yhteisöllisempiä hyveitä ja periaatteita.

Paradigma on suosittu käsite puheenvuoroissa, joissa peräänkuulutetaan uutta tapaa ymmärtää talous. Vastaavaa keskustelua käytiin myös Politiikasta-lehden artikkelissa ”Paradigman muutos” nimenomaan talouspolitiikkaan liittyen. Myös Feminist Economics -tiedelehdessä esitettiin hiljattain, että koronapandemia osoittaa talousajattelun kaipaavan ”paradigman muutosta”.

Paradigma on kuitenkin kovin moneen suuntaan venyvä ja venytetty käsite, joten sen käyttäminen keskustelussa saattaa johtaa väärinymmärryksiin. Näin oli myös Carlinin esitelmää seuranneessa paneelikeskustelussa.

Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962.

Käsitettä käytetään vähintään kolmessa eri merkityksessä. Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962. Kuhnin mukaan paradigma on tieteenalan sisällä vaikuttava ajattelun kehikko. Se kertoo alan tutkijoille, millainen tutkimuskohde on luonteeltaan ja millaisten menetelmien, oletusten, käsitteiden ja mallien kautta sitä on tutkittava. Paradigmat osoittavat koko tieteenalalle yhden yhtenäisen, vaihtoehdottomalta vaikuttavan maailmankatsomuksen.

Toiseksi paradigmaa käytetään joskus väljemmässä merkityksessä synonyyminä yksittäiselle tutkimusperinteelle, koulukunnalle tai teoreettiselle näkökulmalle ilman ajatusta näkökulman vaihtamisen mahdottomuudesta. Paneelikeskustelussa Mika Pantzar vaikutti ymmärtävän paradigma-sanan tässä merkityksessä, kun hän suhtautui varauksella Carlinin ajatukseen yhden uuden paradigman tarpeesta ja muistutti monipuolisen tutkimuksen tärkeydestä.

Kolmanneksi voidaan tarkoittaa vielä laajemmin lähes mitä tahansa yhtenäistä ajattelutapojen kokonaisuutta, myös tieteen ulkopuolella. Tästä oli kyse Carlinin esitelmässä. Siinä paradigma liittyi eettisiin ja taloustieteellisiin lähtökohtiin, politiikkaideoihin sekä puhetapoihin, jotka esiintyvät taloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa ja muodostavat suhteellisen yhtenäisen ajattelun ja puheen kokonaisuuden. Tässä paradigman käsitettä laajennetaan jo hyvin kauas alkuperäisestä merkityksestä.

Paljon parjattu uusklassinen taloustiede

Paradigmaa teoreettisen näkökulman merkityksessä voi etsiä Carlinin uusliberalismiluonnehdinnan tietystä osatekijästä, taloustieteellisistä malleista. Mallintamisoletukset, joilla hän kuvaa uusliberalistista ajattelua – omaa etuaan täysin rationaalisesti tavoittelevat yksilöt täydellisillä markkinoilla ja niin edelleen – ovat osa uusklassista paradigmaa. Voidaan siis sanoa, että uusklassinen taloustiede soveltuu oletuksiltaan erityisesti uusliberalistisen talouspoliittisen ajattelun tietopohjaksi. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä asiaa.

Akateemisessa taloustieteessä uusklassista taloustiedettä sanan suppeassa merkityksessä, johon sisältyy esimerkiksi oletus täydellisistä markkinoista, esiintyy nykyään vähänlaisesti. Tästä myös Roope Uusitalo paneelikeskustelussa huomautti. Uusklassinen taloustiede on kuitenkin pahamaineisen epämääräinen käsite, ja sitä voi käyttää myös laveammassa mielessä. Näin ilmeisesti teki Riina Bhatia, kun hän ilmaisi suhtautuvansa kriittisesti uusklassisen perinteen hallitsevaan asemaan taloustieteessä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä. Siksi jotkut taloustieteen historioitsijat ovat suhtautuneet kriittisesti uusklassinen taloustiede -termin nykyiseen laveaan käyttöön.

Myös Carlin ja Bowles esittävät, että uuden talouspoliittisen paradigman vaatimaa taloustiedettä on jo olemassa tai ainakin sitä kehitetään hyvää vauhtia. Akateeminen taloustiede ei siis liene oikea kohde uusliberalismin kriitikoille. Uusliberalismin muut komponentit – politiikkaa ohjaavat arvot, käsitykset viisaista politiikkatoimista ja talouspoliittinen kielenkäyttö – vaativat kriittistä tarkastelua, mutta tämä on eri asia kuin se, tarvitseeko taloustiede uuden paradigman.

Vieläkö on uusklassista taloustiedettä?

Olisi silti virheellistä sanoa, ettei uusklassista taloustiedettä kapeassa merkityksessäkään ole enää olemassa. Asia riippuu nimittäin siitä, mitä sanalla taloustiede tarkoitetaan.

Tieteellä voidaan tarkoittaa tämänhetkisen tutkimuksen muodostamaa näkemystä maailmasta ja parhaista teorioista, mutta sillä voidaan viitata myös tutkimuksen käytäntöön ja tutkimusta tekeviin instituutioihin ilman, että otetaan kantaa tiedon paikkansapitävyyteen tai ajantasaisuuteen. Kun sanotaan, että uusklassinen taloustiede – kapeassa mielessä – on menneen talven lumia, lienee monella mielessä akateeminen tutkimus, jota julkaistaan tasokkaissa lehdissä.

Kuten paneelikeskustelun puheenjohtaja Mäki huomautti, taloustiede ei kuitenkaan tyhjenny tämän päivän uraa uurtavaan tutkimukseen. Voidaan puhua yleisemmin taloustieteellisestä tiedosta ja tutkimuksesta, jota taloustieteellisen koulutuksen, vaikkapa perustutkintotasoisen sellaisen, saaneet ihmiset tuottavat esimerkiksi etujärjestöissä, yrityksissä ja ministeriöissä. Näiden toimijoiden tuottama tieto ei aina perustu ajantasaisimpaan taloustieteelliseen tutkimukseen esimerkiksi valtionvelasta puhuttaessa.

Mäki myös muistutti, että taloustieteen johdantokurssit, jotka ovat monelle ainoa kosketus taloustieteelliseen tutkimukseen, saattavat levittää yhteiskuntaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä kuin mitä eturintaman tutkijat kannattavat.

Poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Lisäksi uusklassisen taloustieteen mukaista järkeilyä tapahtuu jatkuvasti julkisessa keskustelussa ilman, että argumentaatiota taustoitetaan tutkimusjulkaisuilla. Esimerkiksi poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Uusklassisen taloustieteen yleistykset ja yksinkertaistukset saattavat siis jäädä elämään sekä kansalaisten että päättäjien ajattelussa, vaikka taloustieteilijät itse pitäisivät niitä jo vanhentuneina.

Monitieteinen taloustiede – käsitteellinen mahdottomuus?

Paneelikeskustelussa Uusitalo kutsui taloustiedettä menetelmätieteeksi. Tämä tarkoittaa, että tieteenalan tutkijoita yhdistää tietynlaisten menetelmien ja lähestymistapojen käyttäminen eikä mikään tietty ilmiö, jota kaikki tutkisivat sopivaksi katsomillaan menetelmillä. Herää kysymys, onko yhdenmukaiseen lähestymistapaan perustuva tieteenalan rajaaminen tarkoituksenmukaista.

Muista panelisteista Hellström ja Bhatia olivat vakuuttuneita siitä, että etenkin maailman monimutkaistuessa myös talouden ilmiöitä on tutkittava monesta eri näkökulmasta.  Uusitalo myönsi, että talous on liian iso asia jätettäväksi pelkästään taloustieteilijöille: tarvitaan useita tieteenaloja tutkimaan taloutta eri näkökulmista. Hän kuitenkin ihmetteli, miten yksi tieteenala kuten taloustiede voisi olla samalla monitieteinen.

Kaikki olivat siis yhtä mieltä siitä, että taloudesta tarvitaan monipuolista tietoa. Kysymys liittyy lähinnä tiedontuotannon järjestämiseen eli siihen, pitäisikö taloutta koskeva tutkimus rajata yhden tieteenalan sisään.

Eräs mahdollinen tapa perustella taloustieteen eriytymistä muusta talouden tutkimuksesta liittyy työnjakoon ja erikoistumiseen. Vaatii valtavasti aikaa ja vaivaa opetella käyttämään taloustieteen matemaattisia tutkimusmenetelmiä. Jos taloustieteessä tutkimusopintoihin kuuluisi nykyisen lisäksi kaikenlaisia muitakin menetelmiä, olisi se väistämättä nykyisten menetelmien opiskelusta pois.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä.

Monilla tutkimusaloilla toimii asetelma, jossa yhden alan sisällä on erilaisia tutkimusperinteitä, ja kukin tutkija keskittyy yhteen niistä, mutta samalla vuorovaikuttaa toisenlaisista teoreettisista ja menetelmällisistä näkökulmista aihetta tutkivien kollegojensa kanssa. Kenties taloustieteessä verrannollinen tilanne olisi, jos jotkut tutkisivat työmarkkinoiden toimintaa tilastollisin menetelmin, toiset haastattelemalla firmojen HR-päälliköitä ja kolmannet vertailemalla eri maiden palkkapoliittista keskustelua historiallisen aineiston avulla. He voisivat tieteenalansa seminaareissa ja tieteellisissä julkaisuissa keskustella rakentavasti ja hedelmällisesti keskenään.

Jälleen työnjakoon vedoten voi kuitenkin esittää, että tehokkainta ja hyödyllisintä on, jos kukin tutkija saa keskittyä olemaan vuorovaikutuksessa enimmäkseen samaa lähestymistapaa käyttävien kanssa. Uusitalolta paneelikeskustelussa kuultu lausahdus ”poikkitieteellisyydellä on taipumus muuttua puolitieteellisyydeksi” liittyy nähdäkseni juuri tähän. Tieteen ytimessä on, että tutkijat arvioivat rakentavasti, mutta kriittisesti toistensa tutkimusta. Tämä ei onnistu, jos toisen omaksuma lähestymistapa on liian vieras.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä. Jossain tulee kuitenkin vastaan raja siinäkin, kuinka pieniksi palasiksi talouden kaltaisen, lukemattomien toimijoiden keskinäisriippuvuuksiin perustuvan ilmiökentän voi siivuttaa.

Sekä Carlinin että Mäen puheenvuoroissa esiintyi näkemys, että taloutta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sosiaalisia ilmiöitä, jotka ovat perinteisesti olleet muiden yhteiskuntatieteiden alaa. Kenties tämänkaltaisista syistä monen muun monimutkaisen ilmiön kohdalla ei olla päädytty muodostamaan menetelmätieteitä vaan ilmiöpohjaisia, moninäkökulmaisia tieteitä.

Minne menet, tieteenalaidentiteetti?

Tieteenalat ja käsitykset niiden olemuksesta elävät. Myös käsitys taloustieteestä tiettynä teoreettisena tai menetelmällisenä lähestymistapana on suhteellisen uusi.

Taloustieteilijä Lionel Robbinsin 1930-luvulla esittämä määritelmä taloustieteestä niukkojen resurssien allokaation tieteenä hyväksyttiin yleisesti vasta 1960-luvulla. Taloustieteilijä Ronald Coase puolestaan ennusti 1970-luvulla, että taloustiede tulee palaamaan perinteisempään identiteettiinsä taloutta tutkivana tieteenä.

Coase ajatteli, että tiettyyn menetelmälliseen lähestymistapaan perustuva tieteenalaidentiteetti ei ole pidemmän päälle kestävä, vaan kunkin tieteenalan kannattaa keskittyä tutkimaan sille ominaista tutkimuskohdetta tarvittavan moninäkökulmaisesti. Aika näyttää, osoittautuuko Coasen ennustus vielä todeksi.

Tiedekulman paneelikeskustelu ja sen aloittama ”Rethinking the Serviceability of Economics to Society” -hanke käsittelevät painavia kysymyksiä taloustieteen roolista ja vaikutuksista yhteiskunnassa. Aihe on haastava, joten on tärkeää pysyä tarkkana monitulkintaisten käsitteiden äärellä.

Teemu Lari, YTM, on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Lari kuuluu Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Rethinking the Serviceability of Economics to Society -hankkeen työryhmään.

Artikkelin pääkuva: MetsikGarden/Pixabay

1 ajatus aiheesta “Kaipaako taloustiede paradigman muutosta?”

  1. klaus kultti

    Ihan hilpeitä ajatuskuvioita voi tuottaa korvaamalla taloustiede tekstissä vaikkapa fysiikalla tai matematiikalla, tietysti soveltuvin osin. Juttu antaa paljon ajateltavaa ja otan sieltä vain yhden kohdan: ”

    Sekä Carlinin että Mäen puheenvuoroissa esiintyi näkemys, että taloutta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sosiaalisia ilmiöitä, jotka ovat perinteisesti olleet muiden yhteiskuntatieteiden alaa. Kenties tämänkaltaisista syistä monen muun monimutkaisen ilmiön kohdalla ei olla päädytty muodostamaan menetelmätieteitä vaan ilmiöpohjaisia, moninäkökulmaisia tieteitä.”

    Mahtaisiko seuraava olla yhtä älykäs pläjäys kuin Carlinin ja Mäen:

    Yhteiskuntaa ei voi ymmärtää ymmärtämättä taloudellisia ilmiöitä, jotka ovat perinteisesti olleet taloustieteen alaa. Kenties tästä syystä monen muun monimutkaisen ilmiön kohdalla ei olla päädytty muodostamaan menetelmätieteitä vaan ilmiöpohjaisia, moninäkökulmaisia tieteitä.

    Yritin laittaa vastaavuuden maksimaaliseksi, vaikka viimeinen virke lainauksessa ei taida sisältää informaatiota.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top