Vaikka humanitaarista apua Nepalissa tarvitaan nyt polttavasti, samaan aikaan avustusoperaatioiden politiikkaa on tarkasteltava myös kriittisesti osana niin globaaleja, alueellisia kuin paikallisiakin valtasuhteita.
Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.
Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.
Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.
Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.
Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.
Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.
Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.
On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.
Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu
Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.
Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.
Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.
Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.
Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki
Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.
Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.
Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.
Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.
Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.
Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.
Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)
Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”
Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.
Mitä järistysten jälkeen?
Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.
Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.
Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.
Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.
Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).
Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.
Lopuksi
Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.
Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.
Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.
Lähteet
Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.
Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.
Artikkelikuva: Tiina Seppälä
