Miten kiertotalous ja elinkaariajattelu näkyvät luovilla aloilla? Teatterialan yrittäjä Panu Sirkiä kertoo.
Tässä Politiikasta taidetta -osion haastattelussa teatterialan yrittäjä Panu Sirkiä kertoo, miten hän haluaa edistää kiertotaloutta ja elinkaariajattelua luovilla aloilla.
Minne päätyvät lavasteet ja puvut, kun teatteriproduktio on saatu päätökseen ja kaikki esitykset pidetty? Entä messuja varten tuotetut sisustuselementit ja somisteet – mitä niille tapahtuu tapahtuman jälkeen? Tai näyttelyrakenteet, kun näyttely loppuu ja museo avaa uuden näyttelyn?
Kokeneen teatterialan yrittäjän Panu Sirkiän vastaus on selvä: aivan liian suuri osa käyttökelpoisesta materiaalista unohtuu varastojen perukoille, päätyy sorttiasemalle tai kipataan sekajätteeseen.
Sirkiä ryhtyi täysipäiväiseksi yrittäjäksi vuonna 2019. Sitä ennen hän toimi 18 vuotta näyttämömestarina ensin Suomen kansallisoopperassa ja -baletissa ja sen jälkeen Aleksanterin teatterissa Helsingissä.
”Aivan liian suuri osa käyttökelpoisesta materiaalista unohtuu varastojen perukoille, päätyy sorttiasemalle tai kipataan sekajätteeseen.”
Jo Aleksanterin teatterin aikoinaan Sirkiästä tuli eräänlainen yhden miehen kierrätyskeskus. Hänelle soiteltiin eri organisaatioista ja kyseltiin, mistä voisi löytyä verhoa, väliseinäpalkkia, vaneria, ikkunoita, joulupukinrekiä, tanssimattoja, kulissipainoja ja niin edelleen.
Soittelemalla omille kontakteilleen ja sukeltamalla tuttujen teattereiden varastoihin Sirkiä on ratkaissut lukuisia materiaalien saatavuuteen liittyviä ongelmia. ”Olen halunnut automatisoida sen välin, jossa olen ollut vähän turhan pitkään itse. Tai nähnyt, kun sama asia on tehty aina uudestaan”, Sirkiä kertoo.
Sirkiän unelma on, että kierrättäminen sujuisi niiltäkin, joilla ei ole kontakteja takataskussa.
Matalahiiliteatterista uuden ajan digitaalinen alustaan
Sirkiä käynnisti kumppaneineen Matalahiiliteatteri-nimisen hankkeen vuonna 2020. Ely-keskuksen osittainrahoittamassa hankkeessa oli mukana useita teattereita ympäri maata. Sirkiä kertoi hankkeen ideasta Meteli-lehdessä syksyllä vuonna 2020.
Tarkoituksena oli selvittää, miten teattereissa käytettäville rakenteille ja muille väliaikaisille materiaaleille saataisiin mahdollisimman pitkä elinkaari, miten niitä voisi varastoida tehokkaasti ja miten teatterit voisivat tehdä yhteistyötä kiertotalouden edistämiseksi.
Kiertotaloudessa materiaalit eivät päädy jätteeksi, vaan jatkavat elämäänsä uusissa muodoissa. Kiertotalouden keskeinen osa on myös lainaamisen ja vuokraamisen mahdollistaminen.
Sirkiä kertoo, että Matalahiiliteatteri-nimestä pudotettiin pian hankkeen alkamisen jälkeen pois sana teatteri. Se johtui siitä, että kiinnostus kiertotalouden edistämiseen luovilla aloilla ja tapahtumateollisuudessa ylittää kirkkaasti taiteenlajien ja toimijoiden rajat.
Kiertotalouden keskeinen osa on myös lainaamisen ja vuokraamisen mahdollistaminen.
Sitten hanke jalostui nopeasti konseptiksi nimeltä Mystash. Brittiläisestä Green Clover -yrityksestä innoittuneen Mystashin idea on tarjota luoville aloille materiaalien välivarastointia sekä kuljetus- ja korjauspalveluita.
Tarvetta palveluille on paljon. Sirkiä kertoo niiden kehittämisen kuitenkin olleen työlästä, sillä uusien palveluiden löytäminen ja käyttäminen vaatii teattereilta ja muilta toimijoilta asioiden tekemistä toisin. Siksi Sirkiä kumppaneineen on panostanut myös hiilijalanjäljen laskentaan ja muihin konsulttipalveluihin, joille on jo valmiiksi kysyntää.
Tällä hetkellä tilanne näyttää valoisalta. Mystashin kautta pilotoidaan uudenlaista, avointa varastointikonseptia. Pilotoinnissa on mukana muiden muassa Suomen kansallisooppera- ja baletti. Mystash on mukana myös ympäristöministeriön ja Uudenmaan liiton elokuussa 2022 aloittamassa Luoto-hankkeessa, jossa rakennetaan luoville aloille tiekarttaa hiilineutraaliuden toteuttamiseksi.
Rakenteet muuttuvat hitaasti
Sirkiä toivoo, että kiertotaloudesta saataisiin arkinen osa luovien alojen tapahtumia ja produktioita. Hän kertoo olevansa allerginen hankkeille, ”joissa tehdään selvitystä selvityksen päälle.”
”Rahaa pitäisi saada prosessien muuttamiseen, tuotekehitykseen ja sillä lailla ison laivan kääntämiseen. Toimijoita ja verkostoja kiertotalouden edistämiseen on, mutta paljon tehdään päällekkäistä työtä ja keksitään pyörää monessa paikassa. Asia on yrittäjien, työntekijöiden, työnantajien, rahoittajien, ammattiliittojen ja alihankkijoiden yhteinen – ilman yhteistyötä kulttuuria on vaikea muuttaa,” hän pohtii.
Yksi tärkeä tuotekehittelyn paikka on Sirkiän mielestä modulaaristen rakenteiden kehittäminen ja niiden käytön edistäminen. Suosimalla modulaarisia rakenteita pidettäisiin materiaalit puhtaina ja siten kierrätyskelpoisina vähentämällä liiman ja neitseellisten materiaalien käyttöä. Myös työaikaa säästyisi.
Sirkiän lähtökohta on ajatus siitä, että tuotantoprosessien muuttaminen ympäristöystävällisemmiksi ei onnistu, jos vastuu on jokaisen toimijan omilla harteilla. Se edellyttää hänen mielestään yksityistä yritystä, joka vastaa varastoinnin, kuljetuksen ja kierrättämisen haasteisiin tarjoamalla teattereille, museoille ja muille organisaatioille ratkaisuja ostopalveluna.
Suosimalla modulaarisia rakenteita pidettäisiin materiaalit puhtaina ja siten kierrätyskelpoisina vähentämällä liiman ja neitseellisten materiaalien käyttöä.
”Tarkoitus ei ole myydä julkisella rahalla tuotettuja materiaaleja voitolla eteenpäin, vaan pidentää verorahalla maksettujen materiaalien elinkaarta, jotta ne eivät päädy ensimmäisen käyttökerran jälkeen jätteeksi. Tehokas kiertotalouspalvelu vähentää ympäristökuormaa ja parhaimmillaan myös työllistää ja tuottaa verotuloja”, Sirkiä painottaa.
Toimiakseen palvelun tulee perustua käyttäjäystävälliseen ja visuaaliseen digitaaliseen alustaan, jonne kootaan tarjolla olevat materiaalit ja jossa niitä voi kätevästi etsiä, varata, vuokrata ja ostaa. Lisäksi materiaaleista on oltava sellaiset tiedot, että teatterit ja muut toimijat ympäri maan pystyvät kätevästi selvittämään, soveltuuko tarjolla oleva materiaali juuri heidän lavansa mittoihin ja muihin tarpeisiin.
Tässä Sirkiä näkee mahdollisuuden esimerkiksi virtuaaliseen 3D-tilaan, jossa tarjolla olevia rakennusosia ja muita materiaaleja voisi kokeilla omien tilojen mittojen ehdoilla matkustamatta metriäkään.
Materiaalihukkaa siedetään liian hyvin
”Taide- ja kulttuurialalla on tosi ympäristötietoista ja aikaansa seuraavaa väkeä töissä”, Sirkiä korostaa. Entistä ekologisempien tapahtumien, esitysten ja näyttelyiden toteuttaminen ei olekaan tiedon puutteesta kiinni. Tahtoakin löytyy.
Pullonkaulana ovat Sirkiän mukaan vakiintuneet tuotantoprosessit, joissa materiaalihukkaa on ”aina” syntynyt. Materiaalihukkaa on toisin sanoen opittu sietämään liian hyvin.
Suuria tapahtumia ja esityksiä toteuttavien organisaatioiden tuotantoprosesseissa näkyvät edelleen materiaalihukan kannalta huolettomat, kulutusjuhlien vuosikymmenet.
Materiaalisyöppöjen tuotantoprosessien muuttaminen säästäisi pitkällä tähtäimellä rahaa. Aluksi se kuitenkin lisää työtä ja mahdollisesti myös kustannuksia työvaiheisiin, jotka on totuttu ajoittamaan ja budjetoimaan tietyllä, toimivaksi todetulla tavalla. Monesti tuotantoprosesseissa on myös opittu käyttämään vakiintuneiden kumppaneiden vakiintuneita palveluita.
Suuria tapahtumia ja esityksiä toteuttavien organisaatioiden tuotantoprosesseissa näkyvät edelleen materiaalihukan kannalta huolettomat, kulutusjuhlien vuosikymmenet. Neitseellisiä materiaaleja on saatavilla helposti ja halvalla.
Sirkiän toive on, että kiertotalousajattelu saataisiin mukaan luoviin tuotantoprosesseihin suunnittelun ensimmäisestä vaiheesta lähtien. Ajattelun tulisi myös näkyä konkreettisesti tuotannon aikataulutuksessa: ”Jonkun pitäisi olla skarppina heti, tuntea varastot ja tuoda materiaalien käyttöön liittyvä tietotaitonsa mukaan alusta saakka. Jonkun pitäisi olla ekokoordinaattori.”
Sirkiä toteaa samaan hengenvetoon, että ilman johtoportaan sitoutumista ja aitoa halua priorisoida ympäristöystävällisempiä tuotantoja, ei muutoksia ole mahdollista toteuttaa. Pahimmassa tapauksessa vihreät valinnat jäävät helpoimmin toteutettaviksi teoiksi, joihin valmiit ratkaisut ovat olleet olemassa jo kauan.
Tällaisia tekoja ovat vaikkapa kertakäyttöisistä astioista luopuminen tai eläinperäisten tarjoilujen vähentäminen tapahtumissa. Tahattomaan viherpesuun saatetaan puolestaan syyllistyä, jos kertakäyttöiset muovipohjaiset materiaalit korvataan kertakäyttöisillä luonnonmateriaaleilla siinä uskossa, että luonnonmateriaali on automaattisesti ympäristöystävällisempi valinta.
Jäänteitä neromyytistä – taidetta tehdään visio edellä
Taiteen tekemistä sitovat perinteet. Erityisesti ajatus siitä, että taideteos on materiaaliksi muuttunut visio, on vaikeasti sovitettavissa kiertotalouden periaatteisiin.
Visiokeskeisyydessä on nähtävissä jäänteitä taiteilijuuteen sitkeästi liittyneestä neromyytistä: yksilön luovuus materialisoituu, kun hän onnistuu synnyttämään tyhjästä jotakin uutta. Ohjaajan, lavastajan, kuraattorin tai näyttelyarkkitehdin visuaalisen idean toteuttaminen on silloin tuotannon lähtökohta.
Kiertotalouden toteutuminen edellyttäisi asetelman kääntämistä päälaelleen. Ensin katsottaisiin varastoihin ja tutkittaisiin, millaista materiaalia on olemassa.
Kiertotalouden toteutuminen edellyttäisi asetelman kääntämistä päälaelleen. Ensin katsottaisiin varastoihin ja tutkittaisiin, millaista materiaalia on olemassa. Olemassa olevan pohjalta visioitaisiin esityksen tai tapahtuman miljöö ja tunnelma. Näin käännettynä olemassa olevien materiaalien arvo tunnustettaisiin, ja niiden muunneltavuuteen suhtauduttaisiin positiivisena haasteena.
Vapaan taiteen kentällä näin on toki toimittu jo kauan – oikeastaan aikojen alusta lähtien, jos ajatellaan esimerkiksi kiertävien teatteriseurueiden ja sirkuksen pitkää historiaa. Pieni budjetti ei salli suurisuuntaisia visioita ja kannustaa kierrättämiseen, kekseliäisyyteen, korjaamiseen, uudelleen maalaamiseen, verhoiluun ja muihin pragmaattisiin ja luoviin ratkaisuihin.
Samaa asennetta Sirkiä kaipaa suurempiin, vakaasti rahoitettuihin kulttuurilaitoksiin, joiden hiilijalanjälki on huomattavasti vapaan kentän pieniä toimijoita isompi. ”Kaikesta puheesta huolimatta elinkaariajattelu ei ole vielä lyönyt kunnolla läpi”, Sirkiä summaa.
”Aletaan nyt tekemään tätä!”
Sirkiän kiertotalouteen liittyviä ideoita leimaa konkreettisuus. ”Haluan toimia pragmaattisesti. En halua lietsoa ilmastoahdistusta, vaan etsiä ratkaisuja. Tuoda sitä fiilistä, että tähän pystytään,” hän rohkaisee.
Eräs yksinkertainen keino pienentää ympäristövaikutuksia on varata riittävästi aikaa purkuun ja lajitteluun. Niin teatteriproduktioissa kuin suurten budjettien tapahtumissakin keskitytään nimittäin tapahtuman toteuttamiseen, ja samalla jälkihoidolle on harvoin suotu riittävästi ajatuksia.
Sirkiän mukaan kysymys siitä, mitä tapahtuu produktion jälkeen, esitetään tyypillisesti liian myöhään. Jos käytetystä materiaalista pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, onnistuu jätelavan tilaaminen käden käänteessä. Pahimmillaan jätettä syntyy rekka-autolastillisia.
Eräs yksinkertainen keino pienentää ympäristövaikutuksia on varata riittävästi aikaa purkuun ja lajitteluun.
Sirkiä uskoo, ettei maailma ole vielä muuttumassa virtuaaliseksi: ”Mun on vaikea nähdä tulevaisuutta ilman elävää taidetta ainakaan oman eliniän aikana. Me painitaan vielä liimojen, maalien, puun, metallin, logistiikan, kaiken sellaisen kanssa. Kun niitä tavaroita täytyy tehdä, niin haluaisin, että ne olisivat sen ensimmäisen käyttökerran jälkeen näkyvillä ja saatavilla. Jos ei ole järkeviä mittoja ja materiaaleja ja laadukkaita kuvia helposti esillä, ei tule mitään. Haluaisin, että ihmiset tietävät, mistä materiaaleja löytyy tuntematta ketään. Ja haluaisin, että ei tarvitsisi oravanahoilla käydä kauppaa ja selvittää, onko paku (pakettiauto) silloin ja silloin käytössä, onko lastauslaituri sopiva, onko materiaali palokäsitelty vai ei ja niin edelleen.”
Konkreettisiin ongelmiin tarvitaan konkreettisia ratkaisuja.
Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.
Artikkelin pääkuva: Mystash esittäytyi Slush-yritystapahtumassa vuonna 2021. Kuva: Panu Sirkiä.
