Ukrainan kriisi on synnyttänyt keskustelua vuosien 1989–91 jälkeisen maailmanjärjestyksen äkillisestä päättymisestä ja kylmän sodan odottamattomasta paluusta.
Vaikka monet asiantuntijat, jopa itse presidentti Barack Obama, riensivät varoittamaan hätäisistä rinnastuksista, muistuttamaan idän ja lännen välisen ideologisen konfliktin päättymisestä kommunistisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja alleviivaamaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden merkitystä 2000-luvun maailmassa, menneisyyden outoa läsnäoloa Ukraina-keskustelussa on tuskin kiistänyt kukaan.
Sekä poliittisissa asetelmissa että retoriikassa on hämmästyttävän paljon vanhaa ja tuttua. Kovat sanankäänteet ja kylmän sodan todellisuudelle ominainen vastakkainasettelu eivät rajoitu pelkästään venäläisiin kannanottoihin, vaan myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa puhutaan jälleen lännestä ja Venäjästä toisilleen vieraita arvoja edustavina vastakkaisina pooleina.
Keskustelun seurauksena vuosien 1989–91 jälkeinen aika näyttäytyy aivan uudessa valossa. Mitkä olivatkaan kylmän sodan jälkeisen Euroopan vaihtoehdot? Miksi mikään näistä vaihtoehdoista ei toteutunut käytännössä? Ukrainan konfliktin yllättävyys suorastaan pakottaa lähihistorian kriittiseen uudelleenarviointiin. Lisäksi menneisyyden käyttämättömien mahdollisuuksien tarkastelu avaa laajemman perspektiivin hämmentävään nykyhetkeen. Mikäli Euroopan nykyiset optiot suhteutetaan muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, mittasuhteet muuttuvat ja katkoksen sijaan korostuu pikemminkin jatkuvuus. Tulkinnat historian uudesta taitekohdasta vaikuttavat ennenaikaisilta.
Tämä kirjoitus kontekstualisoi väittämiä kylmän sodan paluusta matkaamalla aikaan, jolloin kaikki vielä oli avointa. Vuonna 1990 Berliinin muuri oli murtunut, mutta Neuvostoliitto oli edelleen olemassa. Euroopassa tapahtui paljon ja nopeasti, historiallinen ajankulku tuntui kiihtyvän. Tulevaisuuteen ei ollut mahdollista nähdä, vaikka se tuli koko ajan lähemmäs ja nopeammin kuin kukaan saattoi odottaa. Myrskyn silmässä tehdyt arviot ovat avartavia ja hyödyllisiä nyt kun status quo järkkyy ja menneisyyden kuvat säröilevät.
Kolmas kylmä sota?
Vuonna 1990 viisi tunnettua politiikantutkijaa, Barry Buzan, Morten Kelstrup, Pierre Lemaitre, Elzbieta Tromer ja Ole Wæver jukaisivat teoksen The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. Kirjassa tutkijaviisikko esitti ennusteensa kylmän sodan jälkeisen Euroopan turvallisuusjärjestyksestä. Tämä rakentui kolmen vaihtoehdon varaan: 1) Euroopassa vallitsevissa trendeissä tapahtuisi radikaali käänne, joka johtaisi kylmän sodan vastakkainasettelun paluuseen; 2) Euroopan yhteisöstä (Euroopan unionista) kehkeytyisi koherentti, vahva toimija ja vastavoima Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle; 3) Eurooppa heikkenisi, hajaantuisi ja ajautuisi maailmansotien välisen ajan voimatasapainopolitiikkaa muistuttaviin asetelmiin.
Ukraina-keskustelun kannalta mielenkiintoisin on ensimmäinen vaihtoehto, ”kolmas kylmä sota” (kirjoittajat olettivat kylmän sodan olleen kaksivaiheinen; toinen kylmä sota ajoitetaan yleensä noin vuosiin 1979–1985): Tämän skenaarion mukaan 1980-luvun lopun liennytys itä-länsi – suhteissa olisi vain tilapäinen ilmiö ja idän ja lännen välisen laajamittaisen kilpailun malli palaisi hallitsemaan Eurooppaa, joskaan ei koko maailmaa. Vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi että yksi kolmesta mahdollisesta kehityskulusta kävisi toteen: Ensimmäisessä, tutkijoiden mielestä hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, länsi aiheuttaisi uuden kylmän sodan käyttämällä aggressiivisesti hyväkseen sekä neuvostojoukkojen vetäytymisen avaamia mahdollisuuksia Itä-Euroopassa että Neuvostoliiton sisäisiä ongelmia. Aloite tulisi amerikkalaiselta oikeistolta, joka lisäisi sotilaallista painostusta, kieltäytyisi aseistariisunnasta, sekaantuisi Neuvostoliiton ihmisoikeuspolitiikkaan, pyrkisi estämään Neuvostoliitolta pääsyn läntiseen pääomaan ja teknologiaan sekä eristäisi sen läntistä talousregiimiä edustavista kansainvälisistä organisaatioista.
Kahdessa muussa tapauksessa konfliktin kimmoke tulisi ”idästä”. Ensimmäisessä näistä Gorbatsovin reformipolitiikka onnistuisi ja ennen pitkää uudistunut, joko kommunistinen tai ei-kommunistinen Neuvostoliitto, kykenisi palauttamaan statuksensa länttä haastavana supervaltana. Toisessa vaihtoehtoisessa kehityskulussa reformeista luovuttaisiin ja palattaisiin enemmän slavofiiliseen tai stalinistiseen hallintoon. Neuvostoliitto pyrkisi säilyttämään ainakin näennäisen vaikutelman yhtenäisyydestään ja asemastaan suurvaltana eristäytymällä kansainvälisistä yhteyksistä: ”Jos näyttää siltä että Neuvostoliitto ei pysty saamaan länttä kiinni ja/tai on vaarassa joutua läntisen pääoman ja yhteiskunnan liian suuren vaikutuksen alaiseksi, silloin vetäytyminen eristyneeseen asemaan voi saada poliittista kannatusta Moskovassa. Sellaista politiikkaa seuraisi perinteinen retoriikka lännen dekadenssista pakenemisesta ja slaavilaisen kulttuurinationalismin vahvistamisesta.” Poliittinen tila yhteistyölle kaventuisi samalla kun sotilaallisen voimankäytön ja vastakkainasettelun todennäköisyys kasvaisi.
Buzan ym. eivät sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että useampi kehityskulku toteutuisi yhtäaikaisesti. Kolmas kylmä sota voisi olla seurausta monista yksittäisistä poliittisista valinnoista niin idässä kuin lännessäkin: ”Se mikä yksittäin tarkasteltuna mahdollisesti näyttäytyy vähäpätöisinä tapahtumina, voi potentiaalisesti saada aikaan itseään ruokkivan antagonistisen toiminta-reaktio -spiraalin.” Kuitenkin toteutuessaan kolmas kylmä sota poikkeaisi olennaisesti edeltäjistään. Ensinnäkin 1990-luvulla Neuvostoliitto ei enää olisi kykenevä kontrolloimaan Itä-Eurooppaa; toisin kuin ennen vuotta 1989, Itä-Euroopan maat olisivat valmiit puolustamaan itseään, eikä lännen suora puuttuminen sotilaalliseen konfliktiin olisi poissuljettu. Toiseksi, Neuvostoliitto joka tapauksessa olisi suhteellisesti heikompi kuin aikaisemmin. Moninapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä se olisi vain yksi toimija muiden valtakeskusten puristuksessa. Kylmän sodan aloittaminen tässä kontekstissa vaikeutuisi, sillä se vaatisi koko järjestelmän haastamista. Kolmanneksi, uuteen kylmään sotaan ei sisältyisi enää vahvaa ideologista vastakkainasettelua ainakaan marxis-leninismin ja kapitalismin välillä. Neuvostoliitossa politiikkaa määrittäisi pikemminkin sisäänpäin kääntynyt nationalismi kuin ekspansiivinen ja julistuksellinen kommunismi. Näin ollen kirjoittajat päätyvät kysymään missä määrin termi “kylmä sota” edes soveltuisi kuvaamaan uusia jännitteitä. Ainoa todellinen yhtäläisyys vuoden 1945 jälkeiseen kylmään sotaan olisi se, että myös nyt ”länsi” kohtaisi hyvin varustautuneen ja epävarman Neuvostoliiton. ”On selvää että kolmas kylmä sota, jos se edes toteutuu, olisi paljon suppeampi, vähemmän merkittävä ja vähemmän jännittynyt tapaus kuin edeltäjänsä,” he toteavat.
Toiveajattelun politiikkaa
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se oli keskellä Euroopan suurta murrosta 1990. Neuvostoliiton nopea romahdus, putinismin voittokulku Venäjällä, saati entisen Itä-Euroopan maiden rynnistys Natoon sisältyivät tuskin yhdenkään politiikantutkijan arvioihin lähitulevaisuudesta. Buzan ym. otaksuivat Neuvostoliiton jatkavan olemassaoloaan ja Itä-Euroopasta muodostuvan pohjoismaisen mallin mukaisen neutraalin tai osittain neutraalin puskuvyöhykeen, joka vaikuttaisi rauhoittavasti sekä ”idän” että ”lännen” politiikkaan. Kiinan, Intian ja muiden nousevien mahtien synnyttämät jännitteet maailmanjärjestykselle kirjoittajat käytännössä sivuuttivat.
Toisaalta Buzan ym. onnistuivat hahmottamaan joitakin niistä elementeistä, jotka olennaisesti luonnehtivat vuosien 1989–91 jälkeistä aikakautta. Ajaessaan aktiivisesti Neuvostoliiton raunioille jääneen Venäjän länsimaistumista ja eurooppalaistumista ja salliessaan Itä-Euroopan nopean ankkuroitumisen läntiseen turvallisuusstruktuuriin sekä Yhdysvallat että Länsi-Euroopan maat epäilemättä aliarvioivat entisen imperiumin omanarvontuntoa. Provokaatio ei toki ollut niin jyrkkä kuin miksi kirjoittajat sen kuvasivat, mutta voi olla, ettei Venäjää kuunneltu tarpeeksi. Buzan ym. myös kykenivät ennakoimaan nykyhetkeä kuvatessaan loukatun, sisäänpäin kääntyneen ja revanssinhakuisen entisen supervallan, jolle hyökkäys on edelleen paras puolustus. Niin ikään on mielenkiintoista, että he pohtivat keinoja, jotka mahdollistaisivat Neuvostoliiton kasvojen säilyttämisen ja näin ollen vähentäisivät konfliktin todennäköisyyttä. Keinoihin kuuluivat mm. yleiseurooppalaisen turvallisuusregimin neuvotteleminen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin puitteissa sekä Naton rajaaminen Puolan ja Saksan välisen rajan länsipuolelle.
Monet kommentaattorit, kuten Walter Russel Mead Foreign Affairs -lehdessä ja Stephen M. Walt Foreign Policy -lehdessä, ovat hiljattain todenneet että lännessä erehdyttiin olettamaan sotilaalliseen uhkaan perustuvan voimapolitiikan menettäneen merkityksensä kansainvälisissä suhteissa. Neuvostoliiton romahtaminen tulkittiin virheellisesti etupiirijaon ja kovan voimankäytön aikakauden onnellisena loppuna. Katsottiin että kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Venäjä ja muut entiset kommunistivaltiot paitsi muuttuivat vaarattomiksi, myös joutuivat selkeän valinnan eteen: ne joko modernisoituisivat liberaaleiksi, avoimiksi ja rauhanomaisiksi yhteiskunniksi tai pidättäytyisivät autoritäärisissä perinteissään ja vihamielisessä varustelupolitiikassaan. Tämä johtaisi ennen pitkää niiden marginalisoitumiseen ja rappioon. Venäjä-politiikkaa toteutettiin pitkälti näistä lähtökohdista.
Meadin ja Waltin argumentti on kärjistetty, mutta toisaalta on selvää että Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan viime vuosikymmenien ulkopolitiikka sisälsi paljon naiivia, jatkuvuudelle sokeaa toiveajattelua. Vuonna 1992 Yhdysvaltain Presidentti Bill Clinton julisti: ”Maailmassa jossa vapaus, ei tyrannia, etenee, puhtaan voimapolitiikan kyyninen laskelmointi ei yksinkertaisesti ole järkevää. Se ei sovi uuteen aikakauteen.” Kremlin nykyisen johtajan omapäinen ja tyly toiminta on kouriintuntuva osoitus vanhojen ja vahingollisten ajattelutapojen pysyvyydestä.
Harkinnan paikka
Vuoden 1990 näkökulmasta katsottuna nykyinen kehitys Euroopan, Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa vaikutti epätodennäköiseltä, muttei suinkaan mahdottomalta. Buzanin ym. analyysiä lukiessa on vaikea olla pohtimatta, miksei tulevaa kehitystä ennakoitu, ja mitä kylmän sodan jälkimainingeissa olisi voinut ajatella tai tehdä toisin. Berliinin muurin murtumisen jälkeiset 25 vuotta elettiin totaalisen käänteen ja lännen peruuttamattoman voiton miellyttävässä harhassa, jonka myötä vuodesta 1989 auenneet vaihtoehtoiset polut (kuten yleiseurooppalainen turvallisuusjärjestelmä johon myös Venäjä olisi kuulunut) katosivat näkyvistä. Uskoa muutokseen eivät ratkaisevasti horjuttaneet edes Tšetšenian ja Georgian konfliktit, vaan käänne nähtiin vääjäämättömänä, kokonaisvaltaisena ja ehdottoman lopullisena. Juuri siksi Ukrainan kriisi tuli niin monelle yllätyksenä.
Buzanin ym. kirjassa ilmenee sellainen vaihtoehtojen kirjo, jollaista nykyisessä toimintaympäristössä ei ole mahdollista havaita. Historiallisen momentin tunnistaa sen avoimuudesta ja perustavanlaatuisesta epävarmuudesta; vuonna 1990 melkein mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Tällä hetkellä vaihtoehdot ovat rajatummat. Ukrainan kohdalla kysymys ei ole kylmästä sodasta, vaan meneillään on alueellinen konflikti, jonka kerrannaisvaikutukset ovat olleet odottamattomat. Presidentti Putinin aggressiivinen politiikka on tulkittava pikemminkin defensiiviseksi reaktioksi Venäjän geopoliittiseen marginalisoitumiseen, kuin merkiksi entisen supervallan uudesta tulemisesta. Venäjä ei pyri muuttamaan maailmanjärjestelmää vaan säilyttämään, kyseenalaisin keinoin, valtansa alueella, jonka se lukee omaksi takapihakseen. Tapaus on kuitenkin paljastanut ruman poliittisen todellisuuden, johon liittyy ikäviä juonteita vuosien takaa. Niiden äkillinen paluu järkyttää, mutta samalla saamme myös arvokkaan hetken tulkita kadonnutta aikaa uudelleen.
Lähteet
Buzan, Barry; Kelstrup, Morten; Lemaitre, Pierre; Tromer, Elzbieta; and Wæver, Ole: The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. London and New York: Printer Publishers 1990.
Hill, Christopher R.: The End of the New World Order. Project Syndicate, April 21, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/christopher-r–hill-calls-on-the-west-to-prepare-for-a-long-struggle-with-a-revanchist-russia
Ikenberry, John G.: The Illusion of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 80–90.
Mead, Walter Russell: The Return of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 69–79.
Skidelsky, Robert: Kennan’s Revenge. Project Syndicate, April 22, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/robert-skidelsky-uses-the-ukraine-crisis-to-revisit-the-west-s-cold-war-era–containment–doctrine
Wals, Stephen M.: The Bad Old Days Are Back. Foreign Policy, May 2, 2014.
Artikkelikuva: jorono / Pixabay
