Venäjällä kulttuuripolitiikkaa ohjaa asetus, jonka mukaan kulttuurin tulee juurruttaa venäläisiin kansallista ylpeyttä ja isänmaallisuutta. Sampo Terhon valinta kulttuuriministeriksi tuo päivänvaloon sen, että myös Suomen valtionjohdossa vaikuttaa kulttuurinationalistinen ajattelutapa.
Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:
Kulttuurin tutkijan näkökulmasta Vladimir Putinin kolmanteen presidenttikauteen liittyy merkittävä lainsäädännöllinen asiakirja. Se on presidentin loppuvuodesta 2014 antama ukaasi eli asetus valtion uudesta kulttuuripolitiikasta.
Asetuksen mukaan kulttuurin tulee juurruttaa venäläisiin kansallista ylpeyttä ja isänmaallisuutta poliittiseen vakaumukseen, uskontokuntaan ja etnisyyteen katsomatta.
Suomen valtion kulttuurituotantoa säätävissä laeissa käytetään toisenlaisia muotoiluja. Esimerkiksi museolaissa määritellään museotoiminnan tavoitteeksi ”ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”.
Teatteri- ja orkesterilaki pyrkii takaamaan kyseisten kulttuuripalvelujen alueellisen saatavuuden ja saavutettavuuden ”eri väestöryhmille”.
Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisessa strategiassa ”kansakunta” vilahtaa vain kerran. Sen sijaan siinä puhutaan ”kansalaisyhteiskunnasta”, ”ihmisistä” ja ”kansalaisista”.
Kulttuurinen toimijuus ei siis ole kansallisesti määriteltyä ”suomalaisuutta” vaan se kuuluu henkilöille, jotka ovat suomalaisen kansalaisyhteiskunnan jäseniä tai osa väestöä.
Venäjän valtion kulttuuripolitiikka
Venäjällä presidentin asetukset ovat lainsäädännöllisiä asiakirjoja, joilla ohjeistetaan toimeenpanevaa hallintoa sekä valtio- että paikallistasolla. Asetus valtion kulttuuripolitiikasta ohjeistaa virkamiehiä tukemaan sellaista kulttuuria, jonka he katsovat rakentavan kansallista identiteettiä. Asetusteksti painottaa kulttuuria arvojärjestelmänä, jota instituutiot tuottavat ja ylläpitävät.
Tässä arvojärjestelmässä kulttuuri nähdään Venäjän ”sivilisatorisen erityisyyden” liikkeellepanevana voimana ja yhtenäisen ”Venäjän kansan mentaliteetin” perustana. Kulttuurisen erityisyyden säilyttämisen lähtökohdaksi nostetaan ”perinteiset perhearvot”.
Asetusteksti luo kuvitteellisen toimijuuden, kulttuurin tuottajan ja kuluttajan, joka on ensisijaisesti venäläinen, kansallistunteeseen sitoutuva subjekti.
Mitään ennen kuulumatonta kansallisen identiteetin ja kulttuurin yhdistämisessä ei ole. Päinvastoin käsitys siitä, että kansakunta perustuu yhteiselle kulttuurille ja sen ilmentämälle kansanluonteelle, on ollut esillä Euroopan historiassa kansallisuusaatteen leviämisestä alkaen.
Kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.
Tämä sittemmin kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Aatehistoriallisesti 1800-luvulta periytyvä ajattelutapa ja siihen pohjautuva kulttuurin välineellistäminen nykypolitiikan tarpeisiin on tyypillistä erityisesti oikeistopopulistisille liikkeille.
Viime aikojen humanistisessa tutkimuksessa kulttuurinationalismi ajatusrakennelmana on monesti kyseenalaistettu. Kritiikkiä on saanut osakseen myös kansan mentaliteetin käsite.
Mentaliteetti on yleinen arkikielessä, mutta tieteen kielessä se on kiistelty käsite, koska se liitetään helposti näkemykseen yhtenäisestä ja muuttumattomasta, autenttiseen alkuperään palautuvasta kansallisesta olemuksesta. Essentialistisen mentaliteetin sijasta on tapana puhua kansallisista identiteeteistä. Ne ymmärretään sosiaalisina konstruktioina ja muuttuvina prosesseina.
Kansallisuuden ohella ihmisen ymmärrystä itsestään määrittävät myös muut yhteisöllisyyden kokemukset kuten paikallisidentiteetti, koulutus, etnisyys, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli, ammatti, yhteiskuntaluokka ja niin edelleen.
Suomen uusi kulttuuriministeri
Merkillepantavaa Venäjän presidentin asetuksessa on se, että se nostaa 1800-luvulta periytyvän nationalistisen kulttuuri- ja mentaliteetti-käsitteen kulttuuripoliittisen asetustekstin keskiöön.
Lisäksi, mikä on erityisen merkillepantavaa, se liittää kulttuurin hallinnonalana Venäjän valtion turvallisuusstrategiaan. Putinin kauden politiikassa asetus on johdonmukaisesti linjassa niin sanotun konservatiivisen käänteen kanssa.
Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurin vastuualuetta hoitavaksi ministeriksi hiljattain nimitetty Sampo Terho seuraa samaa konservatiivista linjaa.
Terhon lausuntojen perusteella hän ei hahmota kulttuurista toimijuutta ministeriön näkemyksen mukaisessa kansalaisyhteiskunnan kehyksessä vaan hänelle kulttuurinen merkityskenttä nivoutuu suomalaiskansalliseen identiteettiin: ”Kulttuuri on paitsi erinomainen mahdollisuus yksilölle kehittää itseään, myös kansallisesti ajatellen itseisarvo. Ilman kulttuuria ei voi olla yhteisöäkään, ei voi olla kansaa”.
Kuten Terho Helsingin Sanomien haastattelussa sanoo, perussuomalaisella puolueella ei ole kulttuuripoliittista ohjelmaa. Puolue kuitenkin keräsi julkisuutta ja ääniä edellisissä eduskuntavaaleissa vaatimalla vaaliohjelmassaan, että ”kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne tukevat suomalaista identiteettiä”.
Kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.
Terhon valinta kulttuuriministeriksi tuo päivänvaloon sen, että myös Suomen valtionjohdossa vaikuttaa kulttuurinationalistinen ajattelutapa. Kulttuuriministeriön strategiassa tulevaisuutta käsitellään kansalaisyhteiskunta- ja kansalaisuuskäsitteiden valossa, mutta kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.
Nähtäväksi jää, miten ministerin kansallismieliset näkökulmat hioutuvat ministeriön kansalaisyhteiskunnan periaatteisiin. Vai aikooko Terho tuoda suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan nationalistisen kulttuurikäsityksen ja toteuttaa siten Suomessa samaa konservatiivista käännettä, jota Venäjän federaation valtionjohto toteuttaa Venäjällä?
Arvot ovat Venäjän valtiollisen kulttuuripolitiikan perusta. Arvoihin viittaa myös Terhon käsitys ”länsimaalaisesta tavasta” tuottaa kulttuuria. Mutta miten länsimaalainen kulttuurinationalismi konservatiivisena ajattelutapana ja arvojärjestelmänä eroaa oikeastaan venäläisestä? Aatehistoriallisesti ne ovat samaa, menneisyyteen katsovaa alkuperää.
FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.
Miksi vertailukohdaksi otettu juuri putinlainen kulttuurinationalismi? Miksi ei paremminkin EU:n oikeistopopulisti -ja konservatiivipuolueiden vaalima kulttuurinationalismi ja politiikka?
Hieman tulee sellainen tunto, että tässä tarkoituksenmukaisesti “venäläistetään” Terhoa. Vai onko niin, että eurooppalainen nationalismi tai konservatismi on selitettävissä vain ”itäisestä kontekstista” käsin eli Kremlin kautta?