Kulttuurinen omiminen on vallankäyttöä

Kulttuurisessa omimisessa eli appropriaatiossa toisen kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa ongelmallisia valta-asetelmia. Kun saamenpukukysymystä vähätellään leimaamalla se uhriutumiseksi, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Tutkin väitöskirjassani saamelaisen nykyrunouden saamelaiskuvastoja eli saamelaisten omakuvia. Ne kumpuavat saamelaiskulttuurin sisältä, saamelaisena elämisen kokemuksista ja halusta saada saamelaisten oma ääni kuuluville.

Näitä omakuvia voi verrata valtakulttuurin tuottamiin saamelaiskuviin ja julkisessa keskustelussa esiintyviin mielikuviin saamelaisista. Erityisesti turisteille suunnatussa materiaalissa eksotisoiva kuva tulen äärellä rumpua lyövistä mystisistä saamelaisista on edelleen elinvoimainen.

Vanha stereotypia juoposta likaisesta lappalaisesta on sen sijaan väistymässä. Sen karnevalisoivat ja ottivat haltuun Märät säpikkäät jo joitakin vuosia sitten esiintyessään sketsisarjassaan rivoja puhuvina helsinkiläisalkoholisteina Leilana ja Lailana.

Runoilija Niillas Holmberg totesi Ylen haastattelussa syksyllä 2016, että uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana, joka kitisee oikeuksistaan ja ylireagoi esimerkiksi siihen, kun ulkopuoliset pukeutuvat saamenpukujäljitelmiin eli feikkisaamenpukuihin.

Uudeksi stereotypiaksi tuntuu muodostuvan kuva saamelaisesta mielensäpahoittajana.

Holmberg pohtii: ”Voisi ajatella, että kyse on tärkeämmistäkin asioista, kuten oikeudesta kieleen, kulttuuriin ja maahan. Joten miksi me paasaamme vaatteista?”

Feikkipukujen lähihistoriaa

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa. Tähän taustaan kuuluvat esimerkiksi niin kutsutun asuntolasukupolven kokemukset, joita on kuvattu paljon saamelaisessa kirjallisuudessa.

Monet saamelaislapset asuivat 1950–1970-luvulla pitkiä aikoja koulujen asuntoloissa, joissa heidän vaatteitaan ja tapojaan usein pilkattiin. Suuri osa lapsista ei osannut kouluun tullessaan sanaakaan suomea, mutta silti saamen puhuminen kiellettiin.

Kun pukukysymystä vähätellään, ei nähdä sen taustalla vaikuttavaa laajempaa historiallista ja kulttuurista taustaa.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin historiasta. 1980-luvulla näkyvin saamelaisuuden representaatio Suomessa oli sketsisarja, jossa nokinaamaiset ”nunnuka-miehet” hyppivät likaisissa heinähatuissaan viinakasseja kilistellen. Suomalainen matkailuteollisuus on puolestaan jo vuosikymmenten ajan hyödyntänyt erilaisia saamenpukujäljitelmiä.

Tuhannet Lapin-turistit ovat saaneet seurata oppaita, jotka ovat pukeutuneet Kiinassa tehtyihin ”neljäntuulenlakkeihin” – siitä huolimatta, että saamelaiset ovat aktiivisesti vastustaneet tätä käytäntöä kohta 30 vuotta.

Kun seuraa saamenpukukeskustelua sosiaalisessa mediassa, törmää usein tietämättömyyteen, vihamielisyyteen ja, mikä surullisinta, myös täydelliseen haluttomuuteen ymmärtää saamelaisten näkökulmaa ja kokemusta. Pahimmillaan jopa poliittisesti valtaapitävässä asemassa olevat ihmiset syyttävät saamelaisia aggressiivisuudesta ja fundamentalismista.

Parhaimmillaan nöyrrytään pahoittelemaan feikkisaamenpukujen aiheuttamaa mielipahaa. Sanamuoto on silloin usein ”anteeksi, jos olen loukannut”. Onneksi on myös iloisia poikkeuksia, joissa myönnetään virhe, korjataan se ja luvataan tutustua paremmin saamelaiseen kulttuuriin.

Saamelaiset kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski ovat ottaneet näkyvästi osaa saamenpukukeskusteluun. Helanderin mukaan siihen kuuluu se, että valtaväestö loukkaantuu vähemmistöjen loukkaantumisesta. ”Länsimaisessa kulttuurissa elää hyvin vahvana ajatus siitä, että kaikki materiaali on käytettävissä”, sanoo Pieski. ”Jos sen käytön kieltää, on länsimaista vapautta loukattu”, Helander lisää.

Saamenpuku – iloa, ylpeyttä ja kipua

Loukkaantumisen kulttuurista on keskusteltu vastikään Nuori Voima -lehden nettisivuilla. Keskustelu virisi Antti Hurskaisen esseestä, jossa kirjoittaja rinnastaa Koko Hubaran Ruskeat tytöt -esseekokoelman ja Timo Hännikäisen Lihamylly-teoksen.

Nuori Voima julkaisi sivuillaan neljä näkökulmaa Hurskaisen esseeseen. Yhden näkökulman esitti toimittaja Iida Sofia Hirvonen: ”On irvokasta, kun valkoiset ihmiset määrittelevät, mitä rasismi on tai ei ole, ja missä kohdin siitä ’loukkaantuminen’ on aiheellista ja milloin turhaa uhriutumista.”

Tämä lause tiivistää mielestäni myös saamenpukuun liittyvän keskustelun. Väännetään se vielä rautalangasta: valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä. Jos feikkisaamenpukujen käyttäminen on saamelaisten mielestä loukkaavaa, se on loukkaavaa, eikä sitä voi kukaan tulla kiistämään puhumalla uhriutumisesta, loukkaantumisen kulttuurista tai tyhjän valittamisesta.

Valtaväestöön kuuluvilla ei ole oikeutta määritellä, saavatko saamelaiset loukkaantua oman kulttuuriperintönsä hyväksikäytöstä.

Ei voi kuin ihmetellä häikäilemättömyyttä, jolla saamelaiskulttuuria ja pukuperinnettä kenties vain pinnallisesti tuntevat ihmiset ottavat oikeudekseen kommentoida saamenpuvun merkityksiä ja siihen liittyviä oikeuksia tai neuvoa saamelaisia, minkälaisia tunteita feikkipukujen pitäisi heissä herättää.

Saamelaiskulttuurin ulkopuolisen voi tietysti olla vaikea ymmärtää, että saamenpuku eli gákti ei ole vain vaate. Se on kuulumisen ja erottautumisen merkki. Gákti kertoo kuulumisesta paitsi saamen kansaan myös tiettyyn alueeseen, paikkaan ja sukuun. Puvuissa näkyy käsityöperinteen ylisukupolvinen jatkumo. Silti se on elävää perinnettä nykyaikaisine muotivirtauksineen.

Saamenpuku on aina kantajalleen tehty, ja se on usein sukulaisen tekemä. Puvun malleja ja myös sen pukemista määrittää tapaoikeus, joka säätelee niin kengänpaulojen kiertosuuntaa, huivin sitomista, korujen kiinnittämistä kuin hapsujen asetteluakin.

Gákti on saamelaisuuden ilmaisemista. Se on ilon, ylpeyden ja myös kivun aiheuttaja. Se kantaa mukanaan muistoja epätasa-arvon historiasta, mutta kertoo ennen kaikkea saamelaisen kulttuurin elinvoimasta.

Nyt voi kysyä, ja ihan aiheesta, millä oikeudella minä, umpisuomalainen kirjallisuudentutkija, esitän näkemyksiä saamenpuvun merkityksestä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta saamelaisena elämisestä tai saamenpukuun pukeutumisesta – ellei lasketa sitä, että viidennellä luokalla pidin esitelmän saamelaisista pukeutuneena naapurilta lainattuun gáktiin.

Nuoruusiän suunnitelmani saamelaisen poronhoitajan vaimoksi hankkiutumisesta eivät toteutuneet, ja niinpä olen menettänyt ainoan legitiimin tavan päästä käyttämään saamenpukua. Se, miten edellä kuvaan saamenpuvun merkitystä, perustuu näkemääni, kuulemaani ja lukemaani, ei suoraan omakohtaiseen kokemukseen. Se on yritys ymmärtää, mitä gáktin kantaminen merkitsee.

Taide ymmärryksen herättäjänä

Myös saamelainen runous kertoo saamenpuvusta, siihen pukeutumisen tuottamasta nautinnosta ja ylpeydestä, sen tekemiseen tarvittavasta käsityötaidosta ja sen kantajaan kohdistuvasta kummastelusta. Uskon, että saamelainen kirjallisuus ja muut kulttuurituotteet voivat avata uudenlaista ymmärrystä saamenpuvun, saamelaisten kokemusten ja saamelaisena elämisen merkityksistä.

Taideteokset voivat avata sävyjä, moninaisuutta, sisäisiä eroja, yksilön tunteita ja myös rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Ymmärryksen, empatian ja myötätunnon herättäminen, ihmisten erilaisuuden ja perimmäisen samanlaisuuden paljastaminen – näissä on kaunokirjallisuuden maailmaa parantava potentiaali.

Saamenpukua käsittelevässä keskustelussa mainitaan usein kulttuurisen omimisen, appropriaation tai varastamisen käsitteet. Olli Löytty on esittänyt, että olisi parempi puhua kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai vallankäytöstä, sillä kaikki kulttuuri on omittua, kierrätettyä ja lainattua.

Merkittävää kulttuurintutkijaa Stuart Hallia mukaillen voi todeta, että maailma on täynnä ”kulttuurisia sekasikiöitä”. Mitään puhdasta, aitoa, alkuperäistä, yhtenäistä saamelaista, suomalaista tai vaikkapa islamilaista kulttuuria ei ole olemassakaan, koska kaikki lainaavat toisiltaan ja sekoittavat mielin määrin erilaisia kulttuurisia vaikutteita.

Esimerkkinä tästä voi mainita perinteiset saamelaiskorut, joiden mallit ovat keskieurooppalaista alkuperää. Korut ovat kulkeutuneet saamelaisille muun muassa eurooppalaisten turkiskauppiaiden mukana. Myös itse saamenpuku on vuosikymmenten aikana kokenut monenlaisia muodonmuutoksia ja ottanut lainoja varsin kaukaisistakin kulttuureista. Tämä tulee hienosti esille Rawdna Carita Eiran runossa:

Runon ensimmäinen säkeistö kuvaa gáktiin pukeutumista latautuneena, merkityksellisenä toimena. Eira kuvaa saamenpuvun historiallisia ja kulttuurisia kerroksia: puvun osia ovat yhtä lailla ”kiinalaiset silkit / marokkolaiset brokadit” kuin aiemmin käytetyt luonnonmateriaalit, verka ja sisnanahka. Runon viimeinen säkeistö kuvaa fyysistä nautintoa, jota puvun kantaminen tuottaa.

Alkuperäiskansojen omat representaatiot

Miksi saamelaisilla sitten on oikeus omia pukuunsa kiinalaisen ja marokkolaisen kulttuurin elementtejä, jos kerran esimerkiksi Disney-yhtiöllä ei ole oikeutta ottaa vaikutteita saamenpuvusta elokuvaansa?

Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva toteaa, että kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”. Nämä asetelmat nimittäin sanelevat sen, minkälaista kohtelua ja miten paljon sananvaltaa kukin saa, Kanerva painottaa.

Kulttuurisessa omimisessa ”varsinaiseksi ongelmaksi nousevat valta-asetelmat, joita vieraan kulttuurin väärin esittäminen vahvistaa”.

Seattlelainen kirjoittaja ja toimittaja Ijeoma Oluo määrittelee, että kulttuurinen omiminen on jonkin ryhmän taiteen ja kulttuurin väärinkäyttöä, jossa taide määritellään uudelleen ja erotetaan siitä kansasta, joka taiteen on alun perin tuottanut.

Kulttuurisesta omimisesta puhuminen ei ole saamelaisten keksintöä, vaan keskustelua käydään globaalisti alkuperäiskansojen ja muiden rodullistettujen keskuudessa. Aihetta käsitellään esimerkiksi F.A.I.R. Mediassa (For Accurate Indigenous Representations), jonka tavoitteena on tuoda esille populaarikulttuurin rasistisia ja stereotyyppisiä kuvauksia alkuperäiskansoista. Lisäksi tavoitteena on nostaa esiin alkuperäiskansojen omia representaatioita niin taiteen, populaarikulttuurin kuin vaikkapa muodin kentillä.

F.A.I.R.:in sosiaalisen median sivuilla on paljonpuhuva kuvapari iloisista valkoisista amerikkalaislapsista intiaanipäähineissä ja hymyttömistä intiaanilapsista koulunpenkissä. Kuvateksti kuuluu: ”Näillä [valkoisilla] lapsilla oli lupa leikkiä intiaaneja… kun taas näillä [intiaani]lapsilla ei ollut lupaa olla oikeasti intiaaneja. Vieläkö mietityttää, miksi ihmiset ovat ’niin herkkiä’ kulttuurisen omimisen suhteen?”

Empatiakykyisen ihmisen on helppo kuvitella, miltä äideistä ja isistä on tuntunut lähettää 7-vuotiaat lapsensa vieraskieliseen ympäristöön, vieraiden ihmisten luo, pitkien taipaleiden päähän. Jokainen voi myös kuvitella, miltä tämä kodin piiristä kenties kuukausiksi eroon joutuminen on tuntunut lapsista, jotka pahimmillaan ovat joutuneet koulussa henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Lapset ovat toki saaneet osakseen länsimaisen sivistyksen valon, mutta hinta on ollut kova.

Taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Jokainen voi yrittää ymmärtää sitä, että länsimaisen koululaitoksen ja valtakulttuurin aiheuttamat haavat eivät umpeudu yhdessä eivätkä kahdessakaan sukupolvessa. Näitä haavoja on käsitelty paljon alkuperäiskansojen kirjallisuudessa, musiikissa ja elokuvassa. Tämä taide voi auttaa meitä kuvittelemaan ja ymmärtämään alkuperäiskansojen kokemuksia, jotka ovat useimmille valtaväestön edustajille tuntematonta lähihistoriaa.

Kun keskustelemme saamenpuvusta, keskustelemme myös tästä perinnöstä, jonka valtaväestöt ovat alkuperäiskansoille jättäneet.

Oluo, johon edellä viittasin, esittää tärkeän kannanoton liittyen kulttuuriseen omimiseen. Oluon mukaan kulttuurinen omiminen on

”alistavan ja hyväksikäyttöön perustuvan maailmanjärjestyksen oire, ei sen syy. Kulttuurinen omiminen pitää haastaa – joka ikinen kerta, ilman epäröintiä tai anteeksipyytelyä. Meidän tulisi kuitenkin haastaa koko järjestelmämme, mielemme ja sydämemme. Taistelemalla sen puolesta, että koulujen historian oppikirjat kuvaisivat totuudellisemmin historiaa ja sen moninaisuutta, voimme yrittää muuttaa kulttuurisen omimisen menneisyyden jäänteeksi.”

Kirjallisuudentutkija yrittää taistella ja parantaa maailmaa lukemalla esiin kaunokirjallisuuden hyvyyden, kauneuden ja eettisyyden sanoman. Tutkija on myös politiikan tekijä. Omassa tutkimuksessani poliittisinta on aihe sekä halu ja pyrkimys tuoda esiin saamelaisen runouden moninaisia sanomia. Tutkimukseni toivon mukaan osoittaa, että saamelaiset nykyrunoilijat totisesti ansaitsevat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi.

FM (väit.) Kaisa Ahvenjärvi tutkii saamelaista kuvataidetta Koneen Säätiön rahoittamassa Arts of Belonging -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopistossa.