Kuvat Syyriasta ovat syytös ihmiskuntaa kohtaan

Lukuaika: 4 min.

Kauhun, pelon ja empatian lisäksi kuvat Syyrian sodasta herättävät myös häpeää ja syyllisyyttä. Ne kertovat osallisuudestamme.

Viime aikoina Aleppon asukkaiden kärsimyksen seuraaminen on ollut lamauttavaa. Voimaton ja musertava maailmantuska on vallannut myös tutkijan mielen.

Uutisten seuraamisesta on tullut vaikeaa. Katse kääntyy entistä useammin suojaan kauhun kuvista.

Aleppolaisia tuhotaan yö ja päivä toisensa jälkeen.

Aleppolaisia tuhotaan yö ja päivä toisensa jälkeen. Sairaaloita pommitetaan, tynnyripommeja pudotetaan asutuksen sekaan ja ihmiset jätetään ilman vettä, lääkkeitä, ruokaa, pakopaikkaa ja turvaa.

Ihmiset tuhoutuvat julman sodan jaloissa ja maailma katselee kuilun reunalla roikkuvaa ihmisyyttä lamaantuneena.

Toisten tuhoutuessa sodan jaloissa tietoisuus siitä, miten turvassa ja onnekkaita me sivustakatsojat olemme, sekoittuu piinaavaan tietoisuuteen ihmisen hauraudesta. Tänä iltana moni vanhempi Syyriassa peittelee lapsensa nukkumaan tietäen, että tynnyripommi saattaa katkaista kaiken ennen aamua.

Minä tiedän, ettei pommi tipu minun makuuhuoneeseeni ensi yönä. Mutta tiedän myös, että se tippuu jonkun toisen perheen niskaan.

Kärsimyksen ja sodan kuvia tutkineena olen usein halveksinut niitä, jotka sanovat jättävänsä sotauutiset lukematta. Heidän mielestään kuvat ovat liian kauheita.

Itse olen pitänyt ajankohtaisten sotakuvien analysointia tärkeänä, koska kuvat toisten kärsimyksestä ovat keskeisiä sen ymmärtämisessä, miten käsitämme ihmiskunnan tai suojelun arvoisen elämän. On yhtä tärkeää pohtia, miten reagoimme muiden hätään.

Kauheat kuvat herättävät ja pakottavat kohtaamaan paitsi kärsivän toisen myös yhteisen heikkoutemme. Kuvat nostattavat vaatimuksia toisten elämän suojelun puolesta.

Kuvien asema empatian herättäjinä ja auttamisen tarpeen synnyttäjinä on niin tärkeä, että meidän pitää pystyä katsomaan.

Kuvat ovatkin usein humanitaarisen kolikon kääntöpuoli. Toisen kärsimyksen visuaalinen kohtaaminen rakentaa siltaa ja kuroo umpeen välimatkaa kärsivien toisten ja meidän turvasta katsovien välillä.

Olen ollut sitä mieltä, että kuvien asema empatian herättäjinä ja auttamisen tarpeen synnyttäjinä on niin tärkeä, että meidän pitää pystyä katsomaan.

Olen mielessäni kritisoinut sitä, että pelkkä pelko ja omassa itsessä havaitun haurauden kohtaaminen saa monen kääntämään katseensa pois. Olen pitänyt sitä pelkuruutena, vastuunpakoiluna ja tosiasioiden kieltämisenä – jopa heikkoutena. Mutta nyt en pysty enää itsekään katsomaan.

Osallisuus ja syyllisyys

Tämä johtuu siitä, että kauhun, pelon ja empatian lisäksi kuvat herättävät myös häpeää ja syyllisyyttä. Ne kertovat osallisuudestamme.

Kuvat Aleppon raunioissa makaavista kuolleista lapsista ovat syytöksiä. Niin raskaita syytöksiä ihmiskuntaamme kohtaan, että niiden painon kestäminen on vaikeaa.

Aivan kuten kuvat tuotantolaitoksissa kärsivistä elämistä ovat lihaa syöville ja eläinrakkaille ihmisille usein liian raskaita katsoa, kuvat Syyrian raunioista ovat minulle liikaa vastaanotettaviksi.

On ollut helpompaa torjua osallisuutensa kuin ottaa vastaan kuvien syyllistävä viesti.

Olen yrittänyt lukea uutisia peittäen kuvat kädelläni, sulkemalla silmäni ja ohittamalla ne nopeasti. Sydän ei ole kestänyt syyllisyyden ja osallisuuden tunteita. On ollut helpompaa torjua osallisuutensa kuin ottaa vastaan kuvien syyllistävä viesti.

Viime päivinä Suomessa on syytelty yliopistoväkeä siitä, että emme tee mitään vaan olemme hiljaa. Maassamme väite on perinteitä kunnioittaen kääntynyt niin, että yliopistoväki ei ole tuominnut Venäjää tarpeeksi vahvasti.

Venäjän toimet Syyriassa ovat yksiselitteisesti tuomittavia. Ne ovat sotarikoksia. En ole kuullut kenenkään kiistävän tätä. Venäjä, meidän rajanaapurimme, osoittaa uskomatonta piittaamattomuutta ihmishengistä, sodan laeista ja kansainvälisistä sopimuksista. Tämä on monin tavoin pelottavaa.

Kuitenkin Venäjän nimeäminen ainoaksi syypääksi ja koko verisen sopan keittäjäksi yksinkertaistaa asetelman. Silloin pyrimme ulkoistamaan syyllisyyden ja siirtämään sen pois meistä.

Nyt kun Venäjä pyrkii tynnyripommein toteuttamaan viimeistä silaustaan Aleppossa, on muistettava sodan jatkuneen jo viisi vuotta. Kuolleita on satojatuhansia.

Sota on sotkuisempi kuin moni kykenee ymmärtämään. Hyveellisiä puolia ei ole. Edes Venäjän tai Syyrian hallinnon poistaminen kuviosta ei ratkaisisi Syyrian tilannetta.

Katkeruus ja viha on sodan saatossa moukaroitu niin syvälle ihmisiin, että sen lientymiseen menee vuosia.  Helppoja tai nopeita ratkaisuja ei ole.

Todellinen yhteisö

Viisi vuotta maailma on katsonut vierestä, kun Syyriassa tapetaan. Vuosi vuoden jälkeen olemme nähneet kuvia kärsimyksestä ja sodan uhreista.

Välimeren rannoille on ajautunut lasten ruumiita, raunioista on revitty ihmiskehon osia ja vaipoissa olevia lapsia on tukehtunut kaasuun. Samaan aikaan olemme kiistelleet pakolaisista, vähätelleet heidän avuntarvettaan ja perustelleet rajojen sulkemista sillä, että meilläkin on kurjaa.

Moukaroitu Aleppo on kollektiivisen epäonnistumisemme monumentti.

Kansainvälisen politiikan tasolla laihat kompromissiratkaisut ja suurvaltapoliittiset lehmänkaupat ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus. Epäpyhät allianssit, intressiperustainen suurvaltapolitiikka, voimaton YK, rauenneet tulitauot ja uudet ilmapommitukset – niitä olemme seuranneet jo vuosien ajan.

Syyria on kansainvälisen voimapolitiikan keskiössä. Moukaroitu Aleppo on kollektiivisen epäonnistumisemme monumentti ja merkki siitä, kuinka suurvaltapoliittisessa pelissä ei anneta periksi. Pelin polttoaineena ovat hauraat ja turvattomat ihmiset, jotka ovat ainutlaatuisia yksilöitä, kuten mekin.

Hannah Arendt on kirjoittanut, että juutalaisten joukkotuho oli yritys tuhota ihmisyys, muuttaa ihminen materiaksi ja riistää häneltä moraalinen arvo. Arendtin mukaan ihmistä voi suojella vain todellinen yhteisö, johon kaikki ihmiset kuuluvat.

Ihmistä voi suojella vain todellinen yhteisö, johon kaikki ihmiset kuuluvat.

Tästä ihmisyyden nollapisteestä ja sen aiheuttamasta kauhusta on noussut merkittävä osa nykyisestä kansainvälisestä järjestelmästämme, jolla ihmisyyttä on pyritty yhdessä suojelemaan. Emme ole kuitenkaan kyenneet suojelemaan syyrialaisia.

Tänä päivänä Aleppon tuhoa katsellessa kansainvälisen oikeuden järjestelmät, sotarikostuomioistuimet, puheet ihmisoikeuksien universaaliudesta, suojeluvastuusta ja yhteisestä ihmiskunnasta tuntuvat rienaukselta. Poliittista tahtoa Syyrian tilanteen ratkaisemiseen ei ole löytynyt.

Syyrian suhteen epäonnistuminen on kollektiivinen ja osallisuus on taakka, joka painaa meitä kaikkia. Vuonna 2016 katsomme vierestä, kun ihmisyyttä tuhotaan. Silti käännämme katseemme pois, koska se totisesti on liian kamalaa katsottavaksi.

Noora Kotilainen on visuaaliseen kulttuuriin ja poliittiseen kuvastoon keskittyvä yhteiskuntatieteilijä. Kotilainen viimeistelee Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa sotien ja kriisien kuvaston muutoksesta.

4 kommenttia

  1. Pauli Räsänen 9.10.2016 - 21:01

    Valitettavasti en voi yhtyä sentimentaliatiseen vaikerrukseen, koska ensiksikin Syyriassa oli laillisin keinoin valitttu hallinto,maa oli segulaarein musimimaista.
    Värivallankumouksen huiputtamat yliopistonuoret saatiin ryhtymään epätoivoiseen kumous hankeeseen,jota audien rahoittamat äärivanhoilliset yllytti sekä rahoitti.
    On täysin mahdollsta samantapainen kehitys jatkossa, kuin grosnyn tuhoamisen jälkeen, kymmenen vuoden kuluttua saamme nähdä entistä ehomman Aleppon.

  2. Syyrian tilannetta kokonaisuudessaan ei varmaankaan hallituksen ja venäjän poistuminen ratkaisisi, mutta kyllä tämä Aleppon raunioiksi pommittaminen on nimenomaan Venäjän ja Syyrian hallituksen käsialaa, eikä sitä olisi ilman heitä tapahtunut. Siksi itse en olisi kirjoittanut tekstin alkuosaa passiivissa.

  3. mistähän kuvista oikein on kysymys? onko olemassa kuvia tai videoita pommituksista?

  4. vavahduttava, pakahduttava, itkettävä video ”pommitetusta itä-aleppolaisesta sairaalasta” … vai onko?

    http://www.liveleak.com/view?i=412_1475225039

    kuvissa tuntuu olevan paljon lavastettuja, esim se pikku poika, joka asetettiin ambulanssiin kameroiden räpsyessä – siis se, jota juhlittiin ”ikonisena” kuvana, poika istuskeli ihmeissään naama likaisena, aikuisia kiinnosti enemmän kuvaaminen kuin pojan vointi. Itse asiassa pojassa ei muuta vikaa tainnut ollakaan kuin likainen naama.

    Sen sijaan itä-aleppolaisen Harakat Nour al-Din al-Zenki ”maltillisen” USA:n tukeman ja aseistaman ”demokratia-aktivistiryhmän” videolla näytettiin kuinka he nirhivät lapsen kaulan kidutuksen ja kiusaamisen päätteeksi.

    Itä-Alepossa vahvin militanttiryhmä on al qaida/al Nusra, joka tulittaa kaiken aikaa siviiliväestöä hallituksen valvomilla alueilla. Hallituksen valvomilla alueilla Aleppossa kärsii miljoona – puolitoista miljoonaa ihmistä.

    Heitä kuuluukin puolustaa ja vapauttaa loputkin kaupungista terroristien otteesta. Terroristien, eli al Qaidan ja sen liittolaisten hallussa pitämillä alueilla siviilejä on paljon vähemmän, mahdollisesti vain pari kymmentä tuhatta, korkeintaan kolmesataa tuhatta …

    Syyriassa taistellaan USA:n liittolaisten Qatarin, Saudi-Arabian ja Turkin tukemia rahoittamia ja aseistamia palkkasotureita ja jihadisteja vastaan. USA saisi sodan loppumaan, painostamalla liittolaisaan, jos haluaisi, mutta kun se ei halua.

    Ilmeisesti ”rogue”-elementit Pentagonissa sabotoivat Kerryn ja Lavrovin neuvotteleman sopimuksen, hyökkäämällä koordinoidusti ISISin kanssa syyrialaisia joukkoja vastaan. Heikkona presidenttinä pidetty ”lame duck” Obama ei joko pystynyt tai viitsinyt huolehtia että USA pitäisi kiinni siitä mistä oltiin sovittu.

    Jotta Syyrialle ei kävisi kuin Libyalle, joka tuhottiin samantapaisen propagandakampanjan oikeuttamalla no fly zonella ja humanitaarisilla pommituksilla, joilla autettiin islamsteja ja jihadisteja, niin olisi hyvä jos terroristit saataisiin eliminoitua ja Aleppo kokonaan vapautettua.

    Saudi-Arabian ja Jemenin sotaa ei ilmeisesti ole olemassa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*