Ulkoministeri Timo Soinin maailmanjärjestys kytkeytyy vuosisatoja vanhaan traditioon, jossa kosmos löytyy lännestä ja kaaos idästä. Soinin retoriikka ei ole uutta eikä se kolise tyhjiössä, vaan samanlaiseen kosmologiaan useiden poliitikkojen ja toimittajien lisäksi liittyy esimerkiksi syksyllä 2016 julkistettu Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti.
Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:
”Totuus on, että Euroopassa soditaan”, ulkoasianministeri Timo Soini (ps.) julisti dramaattisesti tammikuussa 2016. Kansainvälisen järjestyksen perusteet olivat kovan paineen alaisina. Kylmän sodan loppumisesta alkaneeksi luultu rauhantila oli osoittautunut utopiaksi.
Tarkastelen, miltä maailma näyttää ulkoministerin lasien lävitse. En ota kantaa esimerkiksi siihen, miten tai miksi Venäjä tai Yhdysvallat käyttävät suurvaltojen repertuaariin kuuluvia konstejaan. Sen sijaan keskityn ulkoministerimme kosmologiaan: minkälainen maailmanjärjestys hänellä on?
Minkälainen maailmanjärjestys Timo Soinilla on?
Sovellan Kenneth Burken klusterianalyysia Soinin kahteen puheeseen. Ne pidettiin Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa tammikuussa 2016 ja Pohjois-Kymen Paasikivi-Seuran 30-vuotisjuhlassa toukokuussa 2016. Ensin mainitun puheen keskiössä ovat Suomen suhteet Venäjään, jälkimmäisessä taas suhde Yhdysvaltoihin.
Matka maailmankatsomukseen alkaa tilastoimalla keskeisten termien ympärille ”kerääntyvät” merkitykset. Näin paljastuu, mitä avaintermit symboloivat. Sen jälkeen voidaan hahmotella niiden välisiä suhteita.
Lopuksi pohdin soinilaisen kosmologian suhdetta jatkosotaan, Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttiin sekä Venäjän ja Kiinan retoriikkaan. Artikkeli perustuu alkuvuodesta 2017 julkaistavaan perusporvarillista puhevaltaa käsittelevään teokseeni.
Politikointia ja häiriköintiä – Venäjä
Talousongelma. Ensimmäinen Venäjää määrittävä klusteri luo kuvan maasta talousongelmien tyyssijana. Venäjä ei ole hyödyntänyt mahdollisuuksiaan monipuolistaa talouttaan, ja maan työväestö ikääntyy. Venäjä ei ole pystynyt integroitumaan maailmantalouden rakenteisiin, ja sillä on suuria omia rakenteellisia ongelmia. Rupla on romahtanut, rahoitusongelmat riivaavat ja talous ”kipristelee syvän laman kourissa”.
Venäjän markkinat vaativat sinne pyrkiviltä yrityksiltä ”poikkeuksellista uskoa”, koska maan liiketoimintaympäristö on ”vaikeasti ennustettava”. Venäjän pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat ovat niin laajoja, että nimenomaan ne ovat maan talousongelmien tärkein syy, eivät esimerkiksi Euroopan unionin sille määräämät pakotteet.
Vastapakotteet sen sijaan ovat ”erityisen konkreettinen osa kielteistä vaikutusta”. Venäjään liitetään ylipäätään huomattavan paljon kielteisiä ilmauksia ja kieltomuotoja. Itänaapurimme on haluton muuttumaan positiiviseen suuntaan, ja asiat tapahtuvat hitaasti.
Venäjä on kuin koulupihan kovanaama.
Politikoiva häirikkö. Venäjä on merkittävä mutta oikukas kansainvälinen toimija, joka janoaa ”tunnustusta suurvaltana”. Sen ”käytös on ollut arvaamatonta ja äkkinäistä”, se on tehnyt propagandaa lapsilla, puuttunut muiden sisäisiin asioihin ja käyttänyt pakolaiskriisiä painostuksessa.
Venäjä on kuin koulupihan kovanaama, joka paikkaa huonoa itsetuntoaan kiusaamalla pienempiään. Sen kanssa silti pärjää, jos sen saa kokemaan ”olevansa tasavertainen peluri”.
Suomen itänaapuri on myös ovela ja häikäilemätön politikoija: ”Venäjä ei epäröi käyttää aktiivisesti kaikkia suurvallan työkaluja politiikkansa välineinä”. Maa harrastaa ”voimapolitiikkaa”, se lisää ”sotilaallista aktiivisuuttaan”.
Ukrainan ja Krimin tapahtumien myötä Venäjä on myös rikkonut ”yhteisesti sovittuja periaatteita ja sääntöjä” ja livennyt pois ”yhteistyön ja kansainvälisten sääntöjen linjalta” ”laittomuuteen”. Se on ”pakottanut Yhdysvallat jälleen aktiivisemmaksi myös Euroopassa”.
Ja mikä huolestuttavinta, Venäjä on pyrkinyt ”horjuttamaan” koko ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää” sekä lisännyt ”epävarmuutta” puhumalla ”vahvojen valtioiden erivapauksista ja etupiireistä” ja arvostelemalla Naton toimintaa ilman ”asiallista pohjaa”. Samoin Venäjän EU:n energianpolitiikan kritiikillä ei ole perusteita.
Venäjän oma toiminta aiheuttaa sen sijaan ”huolta” ja ”huolestumista”. Venäjä näyttääkin ”haikailevan Neuvostoliiton valtapiiriä”, rakentavan ”uutta imperiumia” ja näin murentavan ”Euroopan turvallisuus-arkkitehtuuria”.
Häirikkö pelottelee myös kotona, kuten ”autoritaarisille” järjestelmille on tyypillistä. Lainsäädännön ja viranomaisten toiminnan seurauksena ”demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät voi Venäjällä hyvin.”
Kameleontti. Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”. Se ei kaikesta huolimatta ole ”yhden miehen valtio”; maalla on ”monet kasvot”.
Venäjä on sisäisen muutoksen tilassa. Maassa käydään keskustelua siitä, mikä sen ”todellinen identiteetti on” ja kamppaillaan ”euraasialaisuuden” ja ”eurooppalaisuuden suuntaan kehittymisen” välillä. Uskontoakaan ei sovi unohtaa: ”ortodoksinen identiteetti ja sitä myötä kirkon asema on vahva”.
Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”.
Venäjän erityinen luonne vaatii ponnisteluja sitä ymmärtämään pyrkiviltä. EU ja Venäjä ymmärtävät ”huonosti” toisiaan ja tulkitsevat toistensa aikeita ”väärin”. Olisikin ”kyettävä näkemään toisemme edut sillä tavoin kuin toinen ne itse ymmärtää”, jotta asioista olisi mahdollista päästä sopuun.
Vakaus, kumppanuus ja kehitys – Yhdysvallat
Vakauttaja. Siinä missä Venäjä häiriköi ja aiheuttaa ongelmia, Yhdysvallat vakauttaa. Koska Euroopan turvallisuus on heikentynyt, Yhdysvaltojen ”läsnäolon merkitys vakauttavana tekijänä” on korostunut.
Erityisesti Itämeren alueella ”nykyisessä turvallisuustilanteessa” setä Samulin ”vahva läsnäolo luo vakautta ja lisää turvallisuutta”. Sen ”tasapainoa ja ongelmien ratkaisua tavoitteleva politiikka” on tervetullutta, koska Yhdysvaltojen keskeinen intressi eli ”mahdollisimman vakaa kansainvälinen tilanne” on ”keskinäisriippuvuuden” maailmassa myös Suomen etu.
Koko Euroopan turvallisuudelle ”elintärkeä” ”kansainvälinen avoin ja sääntöpohjainen järjestelmä” perustuu ”pitkälti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tukeen”. Itse asiassa koko ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti Yhdysvaltain kädenjälkeä”. ”Liberaalin sääntöpohjaisen järjestelmän säilyttäminen” onkin Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite.
”Yhteistyö” toistuu Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.
Sitoutunut kumppani. Sitoutuminen ja kumppanuus ovat niin ikään keskeinen osa Yhdysvaltojen olemusta. Se on ”luonteva ja tärkeä kumppani”. Yhdysvallat on ”erittäin tärkeä kauppa- ja investointikumppani”, jonka toiminnassa korostuvat yhteistyö ja pitkäjänteisyys. Sana ”yhteistyö” toistuukin eri muodoissaan Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.
Sitoutuminen toteutuu Naton kautta. Se on Euroopalle ja Suomelle korvaamaton: ”Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen Naton puitteissa on mahdollistanut pitkälti Euroopan demokratioiden keskinäisen yhteistyön ja integraation.” Nato ja Yhdysvallat ovat ”peruskiviä” ”kehikossa”, joka ”on pitkälti mahdollistanut laaja-alaisen turvallisuuden edistämisen”.
Yhdysvaltojen ”sitoutuminen Eurooppaan ja toiminta Natossa” olivat myös sen takeina, että ”Suomi saattoi kylmän sodan aikana vähitellen vahvistaa asemaansa Pohjoismaana, rakentaa kansainvälistä asemaansa puolueettomuuden suuntaan”.
Suomen asema ja turvallisuus riippuvatkin paljolti ”Yhdysvaltain sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen, Naton vahvuudesta ja liittokunnan vakaasta politiikasta”. Tästä seuraa, että ”ilman Yhdysvaltojen osallistumista ja johtajuutta merkittäviä kansainvälisiä ongelmia ei voida ratkaista”. Lisäturvaa tuo, että maan ”asevoimat ovat maailman suorituskykyisimpiä”.
Talousmoottori. Vakaan ja sitoutuneen kumppanin lisäksi Yhdysvallat on ”maailman merkittävin talous ja globaalin talouskasvun keskeinen moottori”. Sen ”vahva innovointi- ja uudistumiskyky sekä dynaaminen yritys- ja rahoitussektori” vievät taloutta eteenpäin muutoksista huolimatta.
Talousmahtiin liittyy myös läheinen suhde Euroopan unioniin. EU:n tiiviit taloussuhteet Yhdysvaltojen kanssa muodostavatkin ”transatlanttisen kumppanuuden selkärangan”.
Pohjoinen mallioppilas – Suomi
Lännen mallioppilas. Suomeen yhdistyvät ennen muuta kuuliaisuus ja asiallisuus: Suomi on ”ongelmaton, mutta kiinnostava maa”. Maa tunnetaan ”velkansa maksaneena ja vapautensa puolesta taistelleena”.
Suomi on ”tasa-arvoinen”, ”korkeasti koulutettu” ja ”innovatiivinen”. Se menee eteenpäin ja edistää demokratiaa, hyvää hallintoa, dialogia ja rauhantyötä. Suomen ”johdonmukainen linja” on rakentaa yhteistyötä.
Suomi kuuluu länteen. Sen takia ”jokin palanen historian ja yhteiskuntamme luonteen ymmärryksestä puuttuu, jos läntisyytemme ei ole kaikille itsestään selvää”.
Myös puolustuspolitiikkaa ohjaa läntinen virtaus, sillä ”Suomen kaikki keskeiset puolustusyhteistyökumppanit ovat läntisiä maita”. Maa ei siis ole pelkästään ”ulkopuolinen välittäjä” EU:n ja Venäjän välillä.
Euroopan unionin lisäksi läntisyys tarkoittaa yhteyttä Yhdysvaltoihin. Suomi on Yhdysvaltojen tavoin ”osa länsimaista yhteisöä, joka jakaa pitkälti samat arvot ja intressit”. Tämä ei saa unohtua: ajoittain ”pitää rohjeta sanoa ääneen ja yksiselitteisesti, että hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat Suomelle erittäin tärkeät”.
Koska ”Yhdysvalloissa päättäjien prioriteetit” voivat muuttua, tilanteen tasalla täytyy kuitenkin pysyä. Suomella tulee olla ”ketteryyttä ja nopeutta tehdä omia aloitteita ja vastata Yhdysvaltojen esittämiin meitä kiinnostaviin aloitteisiin”.
Arktinen ja kansallinen aktiivi. Suomi edustaa aktiivisuutta ja arktisuutta. Suomi ”harjoittaa taitavaa ulkopolitiikkaa”. Sillä on ”pitkäaikainen ja aktiivinen puolustusyhteistyön” perinne Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on ”aktiivisesti mukana kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa” ja todistaa näin ”halunsa ja kykynsä osallistua kansainväliseen vastuunkantoon”.
Suomi on ”aktiivinen alueellisessa yhteistyössä”. Suomella on myös ”kokemusta” Venäjän kanssa toimimisesta, Suomi vie ”selkeää viestiä” Venäjälle, jota se kaikesta huolimatta ”haluaa tukea”.
Aktiivisuus yhdistyy nimenomaan arktisuuteen, jonka kautta Suomi rakentaa siltoja idän ja lännen välillä. Suomi ”tarttui arktiseen yhteistyöhön heti, kun se kylmän sodan jälkeen tuli mahdolliseksi”. Suomen ”aloitteesta EU on luonut pohjoisen ulottuvuuden politiikan, johon Venäjä on saatu tasavertaisena kumppanina mukaan”.
”Arktiset kysymykset” ovat ”tärkeitä Venäjälle” ja Yhdysvalloille ”luonnollinen yhteistyöalue”. Ja toteaapa Soini Suomen ja Yhdysvaltojen olevan ”arktisesta vinkkelistä” suorastaan naapurimaita!
Pohjoisen kylmyys viilentää nokikkain olevien suurmaiden tunteita. Tällä tavoin mahdollinen ratkaisu suurvaltojen kiistelyyn löytyy kaukaa pohjoisesta. Kyseessä on mielenkiintoinen, konkreettinen geopoliittinen tapa löytää yhteinen sävel. Arktinen alue todella on kansainvälisen politiikan laboratorio, kuten Justiina Dahl on kirjoittanut.
Myös ”kansallinen etu” toistuu Suomen yhteydessä. Sen mukaan kehitetään taloudellisia ja poliittisia suhteita Yhdysvaltoihin sekä vahvistetaan ja monipuolistetaan ”transatlanttisia suhteita”. Suomen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ”lähtee kansallisista intresseistämme”. Suomi myös ”päättää itsenäisesti” turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan.
Näin ulkoministeri Soinin retoriikassa Venäjästä rakentuu kuva taloudellisten ongelmien riivaamana häirikkönä, jonka toiminta on äkkiväärää säntäilyä, mutta samalla myös epäilyttävää voimapolitiikkaa. Venäjän on siirryttävä henkisesti ja poliittisesti länteen, mikäli se haluaa tulla otetuksi vakavasti.
Yhdysvallat taas on luotettava ja sitoutunut kumppani, joka huokuu turvallisuutta ja luottamusta jo pelkällä läsnäolollaan. Siinä missä Venäjän ulkopolitiikka – asevoimista puhumattakaan – lisää jännitteitä, Yhdysvallat ja Nato levittävät vakautta myös armeijoillaan.
Yhdysvallar symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.
Yhdysvallat on edistyksellinen, tasapainoinen ja demokraattinen. Se symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.
Suomi sijoittuu näiden kahden maailmanpoliittisen voimatekijän väliin mielenkiintoisesti. Se on arvoiltaan ja politiikaltaan niin läntinen maa, että samankaltaisuus Yhdysvaltojen kanssa ja jaettujen etujen korostaminen saavat välillä suorastaan neuroottisia piirteitä. Kansalliset taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressitkin toteutuvat nimenomaan Yhdysvaltojen ja Naton kautta.
Soinin Suomi-neito on geopolitiikkansa vanki.
Puheista syntyykin vaikutelma, että Suomi on ”johtajan” lemmikki, jonka pitää olla valmis heti reagoimaan sen tahdonilmauksiin. Soinin Suomi-neito tosin on geopolitiikkansa vanki: se haluaisi syleillä Yhdysvaltoja maantieteellisesti(kin) mutta on pakotettu nököttämään idän karhun kainalossa.
Raja railona aukeaa – soinilainen maailmanjärjestys
Ulkoministeri Timo Soinin maailmanjärjestyksessä lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä. Kyseessä on kosmologinen mytologia, jonka romanialaissyntyinen uskontotieteilijä Mircea Eliade on esittänyt olevan olennaista uskonnolliselle maailmankatsomukselle.
Lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä.
Pyhään ja maalliseen liittyy läheisesti järjestyksen (kosmos) ja epäjärjestyksen (kaaos) välinen tilallinen jännite. Kosmos on tunnettu ja asutettu tila, joka on järjestyksessä. Sitä ympäröivä kaaos taas on tuntematon, epämääräinen ja sekasortoinen alue. Siellä voi tapahtua mitä tahansa eriskummallista. Kosmoksessa taas sijaitsevat kaikki keskeiset paikat, se on yhteydessä pyhään.
Soini kytkeytyy siihen vuosisatoja vanhaan traditioon, jossa kosmos löytyy lännestä ja kaaos idästä.
Tässä ajattelussa Venäjä nähdään takapajuisena ja sekasortoisena. Sitä vastaan asettuu läntinen rationaalisuus, järjestys ja kehitys. Russofobiset stereotypiat olivat keskeisessä roolissa erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun rasistisessa ajattelussa sekä sotaretoriikassa, myös Suomessa.
Esimerkiksi jatkosodan alussa Kuopion piispa Eino Sormunen julisti monien muiden tavoin, että Suomen itäraja oli ”sekasorron ja oikeusjärjestyksen välinen raja”, jota oli vuosisatojen saatossa jouduttu puolustamaan asein monta kertaa. Sama tilanne oli edessä kesällä 1941:
”Monin verroin tärkeämpi tämä puolustustaistelu oli nyt, kun Venäjän jumalaton hallitus, painamalla onnettomat kansanjoukot entistä suurempaan orjuuteen ja kurjuuteen, oli kahden vuosikymmenen ajan keskittänyt laajan maan kaikki voimavarat suunnattomaan sotavarusteluun vyöryttääkseen laumansa yli Euroopan tuhoamaan ja hävittämään länsimaisen kulttuurin kaikki saavutukset. […] Olemassaolomme, lainalainen vapautemme ja oikeusjärjestyksemme eivät saa hukkua itämaisen alkukantaisuuden, valheellisuuden ja sairassieluisuuden hävittämis- ja kiduttamisvimman valtaan.”
Suomen ulkoministerin näkemys itänaapurista on siis melkoisen samanlainen kuin luterilaisen kirkkomme piispan käsitys Venäjästä jatkosodan hyökkäyksen käynnistyessä! Niin tuolloin kuin nyt Venäjän omaa kansaansa rääkkäävät barbaarit järkyttävät ”liberaalia kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”.
Maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.
Kun poliittiset jännitteet tai preferenssit muutetaan myytiksi, reetori pääsee liikkumaan historian ja mytologian välillä. Länsi ja Venäjä edustavat keskenään yhteensopimattomia ideoita. Kun taas kaaoksen ja sekasorron välisestä ristiriidasta tehdään historiallinen kertomus, maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.
Samalla poliittiset valinnat näyttävät välttämättömyyksiltä. Sekasortoa vastaan täytyy käydä jatkuvaa kamppailua, kaaos joukkoineen voi iskeä milloin tahansa kuin varas yöllä.
Liturgian paluu?
Soinin puheissa näyttäisikin olevan kyse vuosisatoja vanhasta läntisestä geopoliittisesta rituaalista, jolla maailmaa pidetään järjestyksessä idän ja lännen jyrkällä dikotomialla. Soinin suomettumisen ajan mantrojen arvostelu saa tätä taustaa vasten varsin ironisen sävyn:
”Kylmän sodan aikainen tasapainoilu -liturgia alkoi elää myös omaa elämäänsä. Hämmästyksekseni se näkyy ajoittain edelleenkin puheena paikastamme idän ja lännen välissä ja vaikeudessa tunnustaa Yhdysvallat-suhteen merkitys.”
Soini ei juurikaan tasapainoile eikä esitä suomettunutta YYA-jargonia; hän liimaa Suomen tiukasti Yhdysvaltojen kylkeen sinne, missä läntisen kosmoksen keskus sijaitsee. Kylmän sodan liturgian sijaan Soinin retoriikka tosin muistuttaa vahvasti perinteistä sotaliturgiaa!
Ulkoministeri ei kuitenkaan missään nimessä ole yksin näkemystensä kanssa. Useiden poliitikkojen ja toimittajien lisäksi esimerkiksi syksyllä 2016 julkistettu Ulkopoliittisen instituutin raportti Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla myötäilee Soinin kosmologiaa ajoittain hämmentävän kuuliaisesti.
Sen mukaan Venäjä on ”epärationaalinen”, jonka demokratia on ohjattua ja jossa markkinamekanismit eivät pääse toimimaan vapaasti ja luomaan vakautta.
Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan.
Venäjä on myös vainoharhainen: se näkee ”yhteiset pelisäännöt sekä monitasoisen ja kaikille yhteisen turvallisuuden tuottamisen” lähinnä ”valheellisina kulisseina”. Ulkopuolisten tahojen on vaikeaa vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja toimintalogiikkaan.
Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan. Läntisen puolustusyhteistyön lisäksi Nato-option esillä pitämisen nähdäänkin olevan jo sinänsä tehokas vastavoima Venäjälle.
Suomen on varauduttava myös ”historiapoliittiseen hyväksikäyttöön”: Venäjä voi yrittää kyseenalaistaa Suomen itsenäisyyttä esimerkiksi ehdottamalla yhteistä satavuotisjuhlaa Suomen itsenäisyydelle ja Venäjän vallankumoukselle.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu-uudistus ja kuntauudistuskin voivat synnyttää ”institutionaalisia aukkoja”, joita Venäjä kärkkyy. Lisäksi Venäjän ”informaatiovaikuttamisen” suhteen on oltava jatkuvassa valmiudessa.
Tällainen liturgia on omiaan tukemaan pelon politiikkaa, johon kuuluu olennaisesti viholliskuvien luominen kansalaisten varpaillaan pitämiseksi. Näyttääkin siltä, että itärajaa revitään jälleen railoksi kaksin käsin samalla, kun mielipiteitämme muokataan Nato-yhteensopiviksi. Sotilaallinen organisaatiohan tarvitsee aina vihollisia oikeuttaakseen olemassaolonsa.
Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.
Tästä näkökulmasta aktiivinen liennytyspolitiikka, keskinäisriippuvuuden ulottaminen koskemaan myös Venäjää tai sen tavoitteiden oikeutetuiksi tunnustaminen eivät ole niitä tarkoituksenmukaisimpia linjauksia, kuten Erkki Tuomioja on osuvasti huomauttanut. Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.
Lopuksi
Tähyily pimeyden sydämeen avartaa näköaloja. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on huomauttanut käsityksen Venäjästä kansainvälisen järjestyksen järkyttäjänä olevan osa lännen propagandaa.
Se jättää huomiotta niin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kansainvälisten sopimusten rikkomiset kuin Naton itälaajentumisen. Tulkinta Venäjästä ”revisionistina” perustuu ”primitiiviseen logiikkaan”, jonka mukaan vain Yhdysvallat voi määrätä kansainvälisten asioiden tahdin:
”Tämän logiikan mukaan alkujaan George Orwellin muotoilema mutta nyt kansainvälisiin suhteisiin siirretty periaate kuuluu tähän tapaan: kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut valtiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Nykyiset kansainväliset suhteet ovat kuitenkin liian hienovarainen mekanismi yhden keskuksen hallittavaksi. Tämä käy ilmi Yhdysvaltojen väliintulojen seurauksista: Libyassa ei käytännössä ole valtiota lainkaan, Irak tasapainoilee hajoamisen partaalla ja niin edelleen.”
Lavrovin mukaan lännelle näyttää tuottavan vaikeuksia ymmärtää, ettei kansainvälisiä suhteita voi enää kehittää kylmän sodan mallin mukaisesti. Myös Tyynenmeren Aasiassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtuvat kehityskulut on otettava huomioon.
Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla.
Länsi ei näytä pääsevän yli siitä, ettei se enää yksin hallitse ihmiskunnan kohtaloa niin kuin se kuvitteli melkein 500 vuoden ajan. ”Siirtyminen kylmästä sodasta uuteen maailmanpoliittiseen järjestelmään on tuskallisempaa kuin oletettiin 20–25 vuotta sitten”, Lavrov on todennut.
Kiinan kommunistipuolueen lehti The People’s Daily puolestaan julkaisi syksyllä 2016 kolmen professorin näkökulmat. Heidän mukaansa Yhdysvallat on hanakka aiheuttamaan häiriöitä ja järkyttämään tasapainoa alueilla, joilla sillä on poliittisia tai taloudellisia intressejä. Yksi syy tähän on Yhdysvaltojen kokema ahdistus siitä, että sillä ei enää ole maailmanpolitiikassa yhtä hegemonista asemaa kuin aikaisemmin.
Yhdysvallat on vaihtanut tasapainottavan ja järjestystä ylläpitävän roolin häiriköintiin, jotta se pystyisi säilyttämään valtansa. Professoreiden mukaan taustalla on myös ”sotateollisen kompleksin” räjähdysmäisesti kasvanut vaikutusvalta eli juuri se, mistä Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower aikanaan 1960-luvun alussa varoitti maanmiehiään. Kiinan päättäjien tulee kuitenkin pyrkiä rakentavaan ratkaisuun Yhdysvaltojen kanssa ja luoda uudenlaiset suurvaltasuhteet.
Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla, vaikka se, mikä maa häiritsee ja ei ole sinut itsensä sekä ympäristönsä kanssa, tietysti vaihtelee esittäjästä riippuen.
On syytä muistaa, että suurvallat idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa yleensä toimivat tavalla, joka palvelee niiden omia intressejä. Ne ”häiriköivät” ja ”vakauttavat” tarpeidensa mukaan.
Ilman suhteellisuudentajua nämä seikat unohtuvat äkkiä. Seurauksena on helposti se, että yksipuolisesti kuviteltu tulevaisuus alkaa ohjata nykyhetkeä: viholliskuvia maalailevasta retoriikasta tulee itseään toteuttava ennuste.
YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.
