Väkivalta sekä kiehtoo että kauhistuttaa sen katselijaa. Politiikasta taidetta -sarjan webinaarissa pohdittiin väkivallan olemusta ja syitä sille, miksi palaamme väkivaltaisten kuvien äärelle yhä uudelleen. Tässä artikkelissa tiivistetään keskustelun kulku ja sen keskeinen anti.
Mitä tunteita ja ajatuksia väkivaltaiset kuvat meissä herättävät? Miksi katselemme väkivaltaviihdettä, mutta käännämme katseemme pois sodan uhrien kärsimyksestä kertovista kuvista? Mikä saa taiteilijan tai tutkijan keskittymään väkivaltaan omassa työssään?
Näitä ja muita kysymyksiä käsiteltiin paneelikeskustelussa “Me väkivallan suurkuluttajat: väkivalta taiteessa ja popkulttuurissa”. Puhujina olivat tutkijatohtori Noora Kotilainen, kuvataiteilija Pekka Niskanen ja valokuvataiteilija Harri Pälviranta. Keskustelua moderoi väitöskirjatutkija Iida-Maria Tammi. Tilaisuus järjestettiin verkossa keskiviikkona 16.3.2022.
Sisältövaroitus: Artikkeli sisältää väkivaltaista kuvastoa.
Miksi väkivalta kiinnostaa?
Vaikka väkivaltaisten kuvien katselu saattaa ahdistaa, moni meistä huomaa palaavansa tämän kuvamaailman äärelle yhä uudelleen. Katselemme väkivaltaisia kuvia television ruudulta jopa pakonomaisesti: väkivallan uhrien veren ja kärsimyksen näkeminen aiheuttaa inhon väristyksiä, mutta emme kuitenkaan voi kääntää katsettamme pois. Silmiä peittävien käsien sormet raottuvat juuri sen verran, että niiden välistä voi tirkistää ruudulla tapahtuvaa toimintaa. Miksi toimimme näin?
Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Pälvirannan mukaan väkivaltaiset kuvat kiehtovat meitä osittain juuri niiden moniselitteisyyden takia. Yhtäältä ajatellemme, että erilaisten väkivallan kuvausten katseleminen auttaa meitä ymmärtämään väkivallan olemusta ja sen juurisyitä. Toisaalta näitä kuvia kuitenkin leimaa ”toiseus”: niissä kuvattu väkivalta ikään kuin pakenee katselijaa.
Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen.
Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen. Niskanen kertoi, kuinka vieraillessaan Firenzen Gallerie degli Uffizissa hän huomasi nuoren lapsen pysähtyvän kahden maalauksen äärelle. Kyseessä olivat italialaisten barokkitaiteilijoiden Caravaggion ja Battistellon vaikuttavat kuvaukset Iisakin ja Johannes Kastajan mestauksesta. Lapsi kuvasi matkapuhelimellaan maalauksista kaksi kohtaa, ennen kuin seurasi vanhempiaan näyttelyn seuraavaan huoneeseen.
Tilanteesta kiinnostunut Niskanen lähestyi maalauksia ja nappasi niistä kuvat mahdollisimman samoilla rajauksilla kuin lapsi hetkeä aiemmin. Hänen ottamissaan valokuvissa näkyy mestausta odottavan Iisakin kauhistunut ilme veitsen lähestyessä hänen kaulaansa ja jo kuolleen Johannes Kastajan irti leikattu pää.
Yksityiskohdat Caravaggion maalauksesta “Sacrifice of Isaac” (1603-1604, vas.) ja Battistellon “Salome with the Head of John the Baptist” (1615-1625, oik.). Kuvat: Pekka Niskanen
Vaikka emme voi tietää syitä, mitkä saivat lapsen ikuistamaan juuri nämä kohdat maalauksista, tilanne kuvaa hyvin sitä inhimillistä kiinnostusta, jota tunnemme väkivaltaa kohtaan. Kotilainen huomauttaakin, että väkivallan uhrin kärsimys voi herättää meissä empatian tunteita. Kun todistamme hänen tuskaansa, tulemme tietoisiksi oman haavoittuvan ruumiimme ja väkivallan uhrin jo haavoittuneen ruumiin samankaltaisuudesta.
Tieteellisessä tutkimuksessa puhutaan tämän lisäksi kärsimyksen pornografisuudesta, eli tavasta, jolla toisen kivun todistamiseen saattaa liittyä myös seksuaalisia tai eroottisia tuntemuksia. Väkivaltaisen tapahtuman todistaja on tilanteessa ikään kuin salakatselijan roolissa: läsnä, mutta väkivallan uhrille ja hänen kärsimyksensä aiheuttajalle näkymättömänä.
Dokumentaarinen väkivallan kuvaus on poliittista
Kun katsomme väkivaltaisia kuvia, tilanteessa on mukana aina vähintään kolme osapuolta. Kuvan katsoja, väkivallan uhri ja väkivallan tekijä. Jälkimmäinen hahmo voi olla jo kuvassa mukana tai sitten hänen läsnäolonsa niin sanotusti “piirtyy” kuvaan väkivallan uhrin ruumiiseen jättämien jälkien kautta.
Näiden kolmen osapuolen lisäksi tilanteessa voi olla mukana jokin näkymätön, usein poliittinen voima tai tekijä. Kotilainen on esimerkiksi perehtynyt väitöskirjassaan tapaan, jolla kärsimyksen kuvastoa on käytetty erilaisten poliittisten tai sotilaallisten kampanjoiden osana. Kuvaamalla esimerkiksi sodan uhrien kärsimystä voidaan pyrkiä oikeuttamaan humanitaarinen väliintulo tai lisäämään sodan kannatusta kotimaisen yleisön keskuudessa.
Kotilainen huomauttaa, että väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.
Enemmän tai vähemmän poliittisia ovat myös tilanteet, joissa väkivallan tekijä ikuistaa tekonsa ja uhrin kärsimyksen joko videolle tai valokuvaksi. Muun muassa Uudessa Seelannissa vuonna 2019 tapahtuneen Christchurchin terrori-iskun tekijä live-striimasi iskun, jossa kuoli 51 ihmistä.
Väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.
Paljon keskustelua ovat herättäneet myös amerikkalaisten vartijoiden Abu Ghraibin sotilasvankilassa ottamat valokuvat. Vartijat olivat ottaneet yli 2000 valokuvaa vangeista ja heidän runnelluista ruumiistaan. Monet kuvat esittivät tilanteita, joissa vankeja kidutettiin tai heihin kohdistettiin muuta epäinhimillistä kohtelua. Myös Suomessa vuonna 2020 tapahtuneen Koskelan teinisurman tekijät kuvasivat puhelimillaan väkivaltaa, joka johti 16-vuotiaan uhrin menehtymiseen.
Keskeistä yllä mainituissa tapauksissa on kuvien dokumentaarinen luonne. Ne todistavat oikeita, jo tapahtuneita väkivallan tekoja. Siinä missä fiktiivisten väkivallan kuvausten katselu tuntuu turvalliselta — tiedämme, että tilanne ei ole todellinen ja uhrit ovat näyttelijöitä — dokumentaarinen väkivallan kuvasto tulee iholle. Puhujat totesivat, että vaikka mediassa käytetyt väkivaltaiset kuvat ovat usein arkisempia kuin viihdeteollisuuden väkivaltakuvasto, juuri kuvien banaalius ja arkipäiväisyys tekevät niistä vaikuttavia.
Dokumentaariset väkivallan kuvaukset voivat myös auttaa väkivallan uhreja työstämään traumaattisia kokemuksia. Niskanen kertoo, kuinka Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen hän ystävineen katsoi useaan otteeseen Bataclan-teatteriin tehdystä iskusta otettua videota. Kuvamateriaali auttoi käsittelemään Niskasen kotikadulla tapahtuneen iskun aiheuttamaa shokkia ja sitä seuranneita tunteita.
Taide rikkoo tabuja ja luo uutta ymmärrystä väkivallasta
Kun katsomme väkivaltaviihdettä, törmäämme usein karikatyrisoituihin tai kuluneisiin kuvauksiin väkivallasta ja sen tekijöistä. Kuten Pälviranta huomauttaa, väkivallan kuvaus on pääasiallisesti pahan kuvausta. Väkivallan tekijät ovat pääasiallisesti miehiä ja heidän tekonsa joko kylmän laskelmoituja tai silmittömän vihan vallassa toteutettuja. Uhreiksi valikoituvat heikot ja hauraat yksilöt, joiden pääasiallisena määrittävänä tekijä on heidän viattomuutensa.
Suhteemme väkivaltaan on kuitenkin monimutkaisempi kuin tällainen kaksinapainen diskurssi antaa ymmärtää. Pälvirannan mukaan väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme. Ne toimivat ikään kuin venttiilinä, jonka kautta voimme kokea aggressioita turvallisesti.
Ongelmalliseksi väkivallan kuvaus muodostuu siinä vaiheessa, kun se tehdään kritiikittömästi tai väkivallan uhrin oikeuksia loukaten. Puhujat toteavat, että tämä ongelma ei liity vain mediaan tai viihdeteollisuuteen vaan myös taiteeseen. Niskasen mukaan on oletettavaa, että on olemassa sekä taidetta, joka viihteellistää väkivaltaa, että taidetta, joka analysoi ja kritisoi sitä. Näin ollen on virheellistä olettaa, että taide on aina pasifistista tai niin sanotusti ”hyvän puolella”.
Väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme.
Vaikka taiteellinen työ kuuluisi jälkimmäiseen kategoriaan, saattaa taiteilija silti kohdata syytöksiä väkivallan trivialisoimisesta tai sen kierteen jatkamisesta. Muun muassa Pälviranta kertoi saaneensa kritiikkiä väkivaltaisten kuvien tekemisestä. Hän kuitenkin painotti, että taiteellinen työskentely on yksi keino analysoida suhdettamme väkivaltaan ja tuoda näkyväksi sen eri puolia.
Tapa, jolla taide voi auttaa purkamaan väkivallan kokemuksia tuli esille myös Pariisin terrori-iskujen jälkimainingeissa. Niskanen kertoo, kuinka pariisilaiset purkivat tuntemuksiaan sanalliseen muotoon esimerkiksi runoina tai graffiteina. Hän viittaa näihin teksteihin ”väkivallan ei-kuvallisina representaatioina”, jotka auttoivat ihmisiä kontekstualisoimaan ja käsittelemään kokemiaan järkyttäviä tapahtumia.
Niskanen nostaa esille erityisesti runon, jonka joku pariisilainen oli spraymaalannut tapahtumapaikan läheisyyteen. Siinä luki ranskaksi “Menimme ulos 13… rakkaani ja minä…tänään me rakastamme… vielä enemmän…” Näiden lyhyiden säkeiden avulla kirjoittaja sanoitti monen ranskalaisen kokeman tyrmistyksen ja ikuisti Pariisin katukuvaan perjantaina 13.11.2015 tapahtuneen terrori-iskun muiston.
VTT Noora Kotilainen työskentelee postdoc-tutkijana Suomen Akatemian Demeso: karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.
Pekka Niskanen on kuvataiteilija ja kuvataiteen tohtori.
Harri Pälviranta on valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.
MSc Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori.
