Yhteiskunnan toistuvalla riskipuheella on erilaisia vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.
Yhteiskunnallinen keskustelu lapsista ja nuorista on ollut syksyn 2026 aikana eri tavoin jännitteistä. Siinä toki ei ole mitään uutta, että lapsista ja nuorista puhutaan riskien, uhkien ja kontrollin näkökulmasta, mutta millä tavoin lapsia ja nuoria koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa rakennetaan ulkopuolisuutta?
Aikuiset ovat hanakoita määrittämään lasten ja nuorten paikan, jolloin lasten ja nuorten oma toimijuus jää kapeaksi, eikä pääsyä mukaan julkiseen keskusteluun välttämättä ole. Olennainen kysymys onkin, otetaanko lapset ja nuoret mukaan keskusteluun vai puhutaanko heidän ohitseen.
Lasten ympärillä käydään paljon keskustelua lasten parhaasta, mutta huomattavasti harvemmin siitä, miten erilaiset puhetavat muokkaavat lasten mahdollisuuksia tulla nähdyiksi yhteisön täysivaltaisina jäseninä.
Toiseuttamisen logiikka
Lapset näyttäytyvät keskusteluissa helposti joko vaaralle alttiina tai vaaran aiheuttajina. Lapsia suojellaan ja heitä kontrolloidaan, usein samanaikaisesti.
Julkisessa keskustelussa ja vanhempien arkisissa puheissa tämä näkyy esimerkiksi kouluvalinnoissa. Huolta herättävät vieraskielisten lasten määrät, S2-opetuksen osuus tai tietyn alueen oppilasaineksen muutokset. Monet vanhemmat perustelevat valintojaan lapsensa parhaalla, mikä on luonnollisestikin ymmärrettävää. Samalla syntyy kuitenkin prosessi, jossa jotkut lapset alkavat näyttäytyä riskinä toisten lasten oppimiselle, turvallisuudelle tai tulevaisuudelle.
Kaikki lapset ja nuoret tarvitsevat hyvää opetusta, riittävän pieniä ryhmiä ja tarpeeksi pätevää henkilökuntaa opintaipaleensa tueksi. Venla Berneliuksen ja Heidi Huillan Valtioneuvostolle tuottaman raportin mukaan koulujen eriytymiskehityksessä oppilasottoalueiden maantieteellisten rajojen muuttaminen saattaa toimia eriytymiseen vaikuttavana tekijänä. Samalla käynnissä näyttää olevan hienovaraisempi prosessi: toiseuttaminen.
Toiseuttamisessa on tutkija Sanna Ryynäsen mukaan keskeistä erilaisuuden rakentaminen ja osoittaminen. Toiseuttamisella tarkoitetaan tapaa rakentaa eroa ”meidän” ja ”heidän” välille. Se ei välttämättä ilmene suorana vihamielisyytenä, vaan arkisina luokitteluina, huolina ja erontekoina. Jotkut lapset alkavat näyttäytyä ensisijaisesti yhden ominaisuuden kautta: maahanmuuttajataustaisina, vieraskielisinä, S2-oppilaina tai nuorisorikollisina. Tällöin lapsi ei enää ole vain lapsi, vaan hänestä tulee jonkin laajemman yhteiskunnallisen huolen kantaja.
Toiseuttamisen näkökulmasta kiinnostavaa on, että täysin samat lapset voivat esiintyä julkisessa keskustelussa varsin erilaisissa rooleissa.
Toiseuttamisen näkökulmasta kiinnostavaa on, että täysin samat lapset voivat esiintyä julkisessa keskustelussa varsin erilaisissa rooleissa. Yhdessä keskustelussa he ovat haavoittuvia ja suojelua tarvitsevia. Toisessa he ovat uhka, jotain vierasta, jota vastaan tarvitaan valvontaa ja kontrollia.
Molemmissa tapauksissa lasten asema määrittyy käytännössä suhteessa aikuisten pelkoihin. Toiseuttaminen tarjoaa pelkistäen myös yksinkertaisen tavan tehdä monimutkaisesta maailmasta ymmärrettävämpi.
Toiseuttaminen voi syntyä huolesta: aidosta tai ennakkoluuloihin perustuvasta. Se, kuka määrittää, mistä kulloinkin ollaan huolissaan, on toinen tarina. Toiseuttaminen ei välttämättä näyttäydy avoimena vihamielisyytenä. Se voi rakentua myös sellaisten kulttuuristen merkitysten kautta, joissa tietyt ihmiset, ryhmät tai näkemykset alkavat edustaa jotakin ei-toivottua, poikkeavaa tai uhkaavaa.
Toiseuttaminen on myös vallankäyttöä: se määrittää, kenen käyttäytymistä tarkastellaan yksilöllisenä toimintana ja kenen toimintaa tulkitaan ryhmän ominaisuuksien kautta. Kun yhden nuoren tekemä rikos alkaa edustaa kokonaisen väestöryhmän ominaisuuksia, yksilö katoaa yleistyksen taakse. Samalla syntyy epäsymmetria: joidenkin nuorten toimintaa tarkastellaan yksilöllisenä, kun taas toisten yksittäiset teot alkavat edustaa kokonaisia ihmisryhmiä ja niihin liitettyjä uhkia.
Koulu eriytymisen kenttänä
Keskustelu koulujen eriytymisestä, maahanmuutosta tai nuorisorikollisuudesta ei ole pelkästään keskustelua lasten hyvinvoinnista. Se on ollut ja on myös keskustelua siitä, keitä pidämme osana ”meitä” ja keitä tarkastelemme ensisijaisesti ongelmien kautta, “toisina”. Juuri siksi lasten ympärille rakentuvat määrittelykamppailut ovat väistämättä poliittisia. Ne vaikuttavat siihen, ketkä nähdään täysivaltaisina yhteisön jäseninä ja keitä pyritään jättämään reunoille.
Käytännössä eriytyminen ei kuitenkaan synny pelkästään sen pohjalta, että koetaan ennakkoluuloja tai pelkoa. Osa kouluista on halutumpia kuin toiset, osin myös siksi, millaista painotettua opetusta niissä on. Kouluvalinnat eivät synnykään tyhjiössä. Myös koulutuspolitiikalla vaikutetaan siihen, millaisia valintoja perheille on tarjolla ja millaisia mahdollisuuksia on.
Koulujen eriytyminen ei siksi koske ainoastaan oppimistuloksia tai koulutusmahdollisuuksia, vaan myös lasten mahdollisuuksia rakentaa keskinäisiä suhteita ja kokemusta yhteisestä yhteiskunnasta.
Sonja Kosusen, Venla Berneliuksen ja Tommi Hautalan tutkimuksessa havaittiin, kuinka painotetun opetuksen tarjonta ohjaa oppilasvirtoja ja osallistuu osaltaan koulujen välisen eriytymisen dynamiikkaan. Siksi kysymys ei ole ainoastaan vanhempien tekemistä yksittäisistä valinnoista, vaan myös siitä, miten koulutusjärjestelmää rakennetaan ja millaisia kannustimia siihen sisältyy.
Koulu on samalla yksi keskeisimmistä paikoista, joissa lapset oppivat keiden kanssa he jakavat yhteisen maailman. Koulujen eriytyminen ei siksi koske ainoastaan oppimistuloksia tai koulutusmahdollisuuksia, vaan myös lasten mahdollisuuksia rakentaa keskinäisiä suhteita ja kokemusta yhteisestä yhteiskunnasta. Jos lasten kasvuympäristöt eriytyvät jo varhain, myös heidän käsityksensä toisistaan voivat muodostua yhä etäisemmiksi.
Mitä seuraa, jos osa lapsista nähdään toisina?
Kesän ja syksyn 2026 aikana on kuitenkin lapsiin ja nuoriin kohdistunutta avointa rasismia. Helsingin uutisten mukaan Helsingissä Sinimusta liike on kampanjoinut nuorten parissa. Helsingin Sanomien mukaan eri alueilla, kuten muun muassa helsinkiläisen Ressun peruskoulun pihalla, on liimattu lasten leikkivälineisiin sinimustien rasistisia, paluumuuttoa perääviä tarroja. Sinimustan liikkeen rasistisia tarroja on jaettu myös suoraan lapsille ja nuorille. Samaa on tapahtunut Lahdessa. Hämeen Sanomissa nostettiin esiin vanhempien huoli siitä, että fasistiset liikkeet pyrkivät rekrytoimaan lapsia ja nuoria toimintaansa.
Rasistisen viestin vaikutukset eivät rajoitu niihin, jotka joutuvat sen kohteeksi. Se rakentaa samalla maailmankuvaa myös niille nuorille, joita kutsutaan tunnistamaan itsensä osaksi jotakin oletettua ”meitä”. Kun yhteiskunnallisia ongelmia selitetään etsimällä syyllisiä ihmisryhmistä, nuorille tarjotaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin.
Epävarmuutta, turhautumista ja tulevaisuuden pelkoja voidaan suunnata niihin, jotka määritellään vieraiksi tai uhkaaviksi. Näin tarjottu yhteisöllisyys rakentuu yhteisen hyvän sijaan jonkun toisen ulossulkemiselle.
Mitä lapsille ja nuorille tapahtuu, jos he tulevat toistuvasti kohdelluksi “toisina”? Mitä tarkoittaa yhteisöjen rakentumisen, kuulumisen tunteen ja osallisuuden kannalta, jos nuoret oppivat esimerkiksi katsomaan itseään ensisijaisesti huolen tai ongelman kautta? Voi olettaa, että jos osa nuorista kohdataan toistuvasti riskinä, uhkana tai erityisenä ongelmana, heidän suhteensa yhteiskuntaan voi rakentua hyvin erilaiseksi kuin niiden nuorten, joiden paikka yhteisössä näyttäytyy lähtökohtaisesti itsestään selvänä.
Toiseuttaminen ei ole pelkästään tapa puhua, vaan toimintalogiikka, joka heijastuu siihen, keiden nähdään kuuluvan yhteiseen yhteiskuntaan ja ketkä jäävät tai yritetään jättää sen ulkopuolelle.
Toistuvalla riskipuheella voi olla erilaisia vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Mikäli osallistumismahdollisuudet jakautuvat eriarvoisesti, seurauksena voi olla sekä yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden että poliittisen legitimiteetin heikkeneminen.
Kuulumisen kokemuksella on yhteys myös siihen, kokeeko nuori voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Tutkijat Anuleena Kimanen, Samaneh Khalili ja Jenni Alisaari tarkastelevat artikkelissaan etnisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten kansalaisidentiteettiä kuulumisen, yhteiskunnallisen kiinnostuksen, äänen ja toimijuuden kautta.
Tutkimus havainnollistaa, ettei paikallinen kuuluminen välttämättä merkitse yhtä vahvaa kokemusta kuulumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan laajemmin. Yhteiskuntaan kuuluminen ei siis ole vain kysymys siitä, hyväksytäänkö nuori osaksi yhteisöä, vaan myös siitä, kokeeko hän voivansa osallistua sen rakentamiseen ja tulla kuulluksi.
Niille lapsille ja nuorille, joihin rasistiset viestit kohdistuvat, vaikutus on toisenlainen mutta yhtä lailla yhteiskunnallisesti merkittävä. Toistuva viesti siitä, ettei kuulu joukkoon tai ettei ole tervetullut, voi kaventaa kokemusta omista mahdollisuuksista vaikuttaa, osallistua ja tulla arvostetuksi.
Kyse ei ole vain turvallisuuden tunteesta tai yksittäisistä loukkauksista, vaan siitä, millaisena oma paikka yhteiskunnassa alkaa näyttäytyä. Miten rakentaa luottamusta yhteiseen yhteiskuntaan, jos joutuu jatkuvasti kohtaamaan viestejä siitä, ettei ole siihen täysivaltaisesti tervetullut?
Toiseuttaminen ei ole pelkästään tapa puhua, vaan toimintalogiikka, joka heijastuu siihen, keiden nähdään kuuluvan yhteiseen yhteiskuntaan ja ketkä jäävät tai yritetään jättää sen ulkopuolelle. Yhteiskunnallista keskustelua lapsista ja nuorista on siksi syytä tarkastella kriittisesti: kenen ääni kuuluu, kenelle annetaan mahdollisuus määritellä itseään ja millaista yhteisöä puhetavoillamme rakennamme?
Lasten ja nuorten kuulumisen kokemus ei saisi riippua siitä, vastaavatko he aikuisten normeja, odotuksia tai käsityksiä hyväksyttävästä erilaisuudesta. Yhteinen yhteiskunta rakentuu vasta silloin, kun jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus tulla nähdyksi sen täysivaltaisena jäsenenä.
YTT Pia Lundbom on tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.
YTL Sanna Valtonen on tutkija-aktivisti.
Artikkelin kuvituskuva: Daniela Becerra / Unsplash




