Myös demokratiassa tarkkaillaan ja säädellään kansalaista

Kuva: Matti Pietinen, 1946. Museovirasto – Musketti. (CC BY 4.0)
Lukuaika: 4 min. 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio pyrkii aktiivisesti tekemään kansalaistensa elämistä pidempiä ja laadukkaampia. Yksilöitä ja samalla koko väestöä ohjataan terveyskampanjoilla, verotuksella, valistuksella ja erilaisilla säännöillä. Valtion puuttuminen biologisiin elämisprosesseihimme on osa tuntemaamme demokratiaa. Se ei kuitenkaan ole pelkästään demokraattisten järjestelmien yksinoikeus.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault esitti Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Tiedontahto vaikutusvaltaiseksi muodostuneen teorian kahdesta vallan ilmenemistavasta. Nämä vallan kaksi ilmenemistapaa, toisin sanottuna vallan tekniikkaa, ovat suvereeni valta ja biovalta.

Varhaisempi vallan tekniikka, keskiaikainen ja varhaismoderni suvereeni valta, merkitsi ruhtinaan oikeutta tappaa hänen asemaansa loukanneet lainrikkojat. Foucault tarkoittaa tässä yhteydessä suvereenilla vallalla absoluuttista monarkiaa, jossa suvereeni hallitsija osoitti valtaansa lähes yksinomaan kuoleman kautta.

Suvereeni valta tarkoitti pohjimmiltaan oikeutta päättää elämästä ja kuolemasta, siis oikeutta tappaa ja toisaalta oikeutta antaa elää. Muutoin yksinvaltias oli kiinnostunut alamaisistaan lähinnä sotilaina ja veronmaksajina.

Ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Myöhäisemmällä vallan tekniikalla, modernilla biopolitiikalla, Foucault viittaa sen sijaan niihin monimuotoisiin poliittisiin väliintuloihin, joiden tehtävänä on väestön määrän ja laadun maksimoiminen. Biologian, kansantaloustieteen ja väestötieteen kaltaisten uudella tavalla ihmistä tutkivien tieteiden valossa ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Ihmisistä ei enää olla kiinnostuneita ainoastaan sotaan ja verotukseen liittyvistä syistä. Vallankäyttö ulottuu syvemmälle niin, että esimerkiksi syömistä, asumista ja lisääntymistä kontrolloidaan monenlaisilla keinoilla.

Kansalaisten tarkkailu ja kontrollointi

Siinä missä suvereeni valta ilmeni vain kuoleman kautta, nykyinen vallan tekniikka ei ainoastaan tapa ja anna elää, vaan pyrkii aktiivisesti lisäämään elämää ja tekemään siitä pidempää ja laadukkaampaa.

Nyky-yhteiskunta huolehtii väestönsä hyvinvoinnista ja työkyvystä. Tämä Foucault’n mukaan 1700-luvuilla alkunsa saanut uudenlainen politiikka on siis nimensä mukaisesti elämän (bios) politiikkaa, biopolitiikkaa. Sitä voidaan verrata karkeasti puutarhurin työhön: saadakseen kasvinsa kukoistamaan puutarhuri lannoittaa ja kastelee niitä sekä huolehtii siitä, että ne saavat riittävästi valoa.

Vastaavasti pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaalii väestöään esimerkiksi äitiyspakkauksilla, sosiaaliturvalla ja valistamalla kansanterveyden suurimmista ongelmista terveystiedon pakollisen oppimäärän kautta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjois-Karjala-projekti on kuuluisa tapaus suomalaisesta biopoliittisesta väliintulosta. Sen avulla itäsuomalaisten liiallisen suolan, kovien rasvojen ja tupakoinnin käyttöä pyrittiin vähentämään sivistämällä niiden terveyshaitoista.

Myös ajankohtainen keskustelu alkoholilain uudistamisesta on väestöpolitiikan värittämä. Säännöstelyn purkamisen vastustajat perustelevat kantaansa usein juuri kansanterveyspoliittisilla argumenteilla: jos alkoholijuomien saatavuutta helpotettaisiin, yhä useampi suomalainen kärsisi alkoholin haittavaikutuksista ja alkoholista johtuva kuolleisuus lisääntyisi entisestään.

Perustulokokeilussa on niin ikään biopoliittisia ulottuvuuksia. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen ehdottamat synnytystalkoot oli puolestaan suorasukainen väestöpoliittinen avaus, joka kumpusi Rinteen huolesta suomalaisten laskevasta syntyvyydestä.

Lehdistön ja kansalaisten reaktiosta päätellen Rinteen talkoopuhe ei kuitenkaan edustanut suomalaisille tutumpaa, hienovaraisempaa väestöpoliittista linjaa. Sen sijaan se koettiin naisten itsemääräämisoikeutta alentavaksi ja jopa kansallissosialismista muistuttavaksi.

Kansallissosialistista biopolitiikkaa

Ei ole sattumaa, että Rinteen biopoliittinen avaus yhdistettiin juuri kansallissosialismiin. Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy nimittäin juuri toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta. Silloin suvereeni tappo-oikeus yhdistyi väestöpoliittiseen agendaan, natsien murheelliseen yritykseen puhdistaa ”arjalainen rotu” tuhoamalla epätoivottuja väestönosia päättämällä siitä, ketkä pääsevät lisääntymään, ja moninkertaistamalla ”germaanisen” väestön.

Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta.

Puutarhurikielikuvaa jatkaen natsien biopolitiikassa oli lannoittamisen ja kastelemisen lisäksi toinenkin ulottuvuus: lisääntyvien yksilöiden valitseminen ja rikkaruohojen repiminen. Kun puutarhuri jalostaa kasvejaan, hän valitsee vain parhaiden yksilöiden siemenet, jotta lajikkeen toivotut ominaisuudet vahvistuisivat ja ei-toivotut vähenisivät. Puutarhuri myös repii surutta maasta haluttujen kasvien elinvoimasta kilpailevat rikkaruohot.

Vaikka pohjoismainen sosialidemokratia ja kansallissosialistinen totalitarismi ymmärretään hyvästä syystä toistensa vastakohdiksi, on niillä myös selkeä yhteys: biopolitiikka. Ääripäitä yhdistää siis se, että kumpikin niistä pyrkii maksimoimaan väestön kokonaisetua tavalla tai toisella.

Väestön edun tavoitteleminen kansanmurhalla on kuitenkin absoluuttisen tuomittavaa. Ajatus siitä, että rotuhygienia olisi oikea tai toimiva tapa huolehtia väestöstä, on vääristynyt. Yhtä kaikki molemmat järjestelmät ovat kiinnostuneita ihmisten biologisista elämänprosesseista ja väestöilmiöstä sekä pyrkivät ohjailemaan niitä yleisen edun nimissä.

Affirmatiivisesta biopolitiikasta kuoleman politiikkaan

Biopolitiikka onkin toisinaan jaettu kahteen kategoriaan sen mukaan, minkälaisia sivutuloksia se tuottaa pyrkiessään maksimoimaan väestön hyvinvointia. Ensimmäinen, natsien thanatopolitiikka eli kuoleman politiikka tuotti kuolemaa ikään kuin sivutuotteenaan yrittäessään edistää kieroutuneesti väestön etua.

”Rodun puhdistamisen” ohella toisena laajemmin hyväksyttynä ja ajankohtaisempana ilmiönä väestön kokonaisedun nimissä tapahtuvasta tappamisesta voidaan mainita terrorismin vastainen taistelu, jossa esimerkiksi bioaseella miljoonia henkiä uhkaava taho voidaan tappaa syyllistymättä murhaan.

Toinen, hyvinvointivaltion asukkaille tutumpi biopolitiikan kategoria on niin kutsuttu affirmatiivinen biopolitiikka, joka pyrkii ainoastaan vaalimaan koko väestön elämää tuhoamatta sivutuotteenaan jonkin väestönosan elämää. Yksiselitteisen rajaviivan piirtäminen affirmatiivisen ja epäaffirmatiivisen järjestelmän välille ei kuitenkaan ole helppoa, sillä edes natsien biopolitiikka ei koostunut ainoastaan rotupolitiikasta ja tuhoamisleireistä.

Saksa oli ajassaan tieteellisesti edistynyt valtio, joka valisti väestöään luomutuotannon ja kasvissyönnin hyödyistä sekä asbestin ja tupakoinnin vaaroista. Toisin sanoen Saksa puuttui väestön elämään liittyviin kysymyksiin thanatopolitiikan ohella myös affirmatiivisesti.

Affirmatiivinen biopolitiikka ei siis ole yksinomaan demokraattisten järjestelmien etuoikeus eikä thanatopolitiikka ole ainoastaan historiaan jäänyt muistutus totalitarismista. Esimerkiksi negatiivista eugeniikkaa eli ei-toivottujen ihmisten lisääntymisen estämistä on toteutettu myös demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Vuosina 1935–1970 Suomessa pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Vuoden 1925 avioliittolain mukaan esimerkiksi epileptikot oli steriloitava ennen kuin heidän annettiin mennä naimisiin ja sukupuolensa korjaavilta henkilöiltä vaaditaan Suomessa edelleen steriiliyttä.

Toivottujen geenien valinnan mahdollistava teknologia on aiheuttanut keskustelua uudenlaisesta eugeniikasta, ihmisen geneettisen perimän manipuloimisesta. Syyt perimän muokkaamiselle ovat ymmärrettävät: perinnöllisesti sairaat voisivat lisääntyä uuden teknologian avulla riskittömästi. Toisaalta perimän muokkaaminen voi johtaa myös esimerkiksi ”muodinmukaisten” lasten suunnitteluun tai geeneiltään ylivertaisten superlasten kehittelyyn.

Yhteiskunnallisen väliintulon hyväksyttävyys

Jonkinlainen biopolitiikka on siis demokratiaa ja totalitarismia yhdistävä historiallinen tekijä. Tämä ei tarkoita sitä, että ylpeytemme aihe, hyvinvointivaltio, olisi muutamista häpeäpilkuistaan huolimatta verrannollinen toisen maailmansodan aikaisten hirmuhallintojen kanssa.

Yhteys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että useimmat tai jopa kaikki modernit yhteiskunnat ovat pyrkineet kehittämään väestönsä elämän laatua ja määrää jollain tavalla, osa affirmatiivisesti ja osa kuoleman kautta. Tämä yhteys ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki biopolitiikka olisi jossakin mielessä ”pahaa” saatikka sitä, että kaikki biopolitiikka olisi ”hyvää”.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan ja jonkinlainen biopolitiikka näyttäisi myös olevan yhteiskunnallisen järjestyksen säilymisen kannalta pakollista. Ihmiset haluavat, että heidän elämänsä on turvattua. Mikäli väestön hyvinvointiin ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota, ryhtyvät kärsivät ihmiset pian äänestämisen sijasta kapinoimaan.

Keskustelu liberalismista on keskittynyt kysymykseen siitä, minkälainen yhteiskunnallinen väliintulo on sopivaa eikä liian välinpitämätöntä, tungettelevaa tai suorastaan holhoavaa. Uusliberalistinen aika on jopa herättänyt kysymyksen siitä, onko biopoliittinen ajanjakso päättymässä.

Suurin osa suomalaisista näyttää edelleen hyväksyvän biopolitiikan jossain sen muodossa. Esimerkiksi tupakoinnin vastainen kamppailu nauttii laajaa hyväksyntää ja pyrkimys savuttomaan Suomeen etenee vuosi vuodelta. Tupakkavalistukset ja -kampanjat sekä tupakkatuotteiden saatavuuden ja hinnan sääntely ovat arkipäiväisiä tapauksia siitä, miten hyvinvointivaltio pyrkii maksimoimaan väestönsä elämää. Ne ovat myös osoituksia siitä, ettei biopolitiikka ole katoamassa mihinkään lähitulevaisuudessa.

YTM Samuel Lindholm on valtio-opin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

2 Trackbacks / Pingbacks

  1. Äitiyspakkauksesta alkoholilakiin – hyvinvointivaltion biopolitiikkaa – Tutkitusti
  2. Äitiyspakkauksesta alkoholilakiin ja synnytystalkoisiin – hyvinvointivaltio biopolitiikan huipentumana – Tutkitusti

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*