Uuden käsitteen tuominen politisoituneen vihapuhe-käsiteen rinnalle voi tuoda tutkimukseen analyyttista tarkkuutta ja arkipuheeseen sävyjä, jotka ovat kadonneet merkityskamppailuissa. Mahdollisimman tarkat käsitteet palvelevat tutkimusta, moniäänistä keskustelua ja viime kädessä demokratiaa.
Vihapuhe käsitteenä herättää vahvoja tunteita. Termi on niin politisoitunut, että sen analyyttinen arvo – ja jopa itse ilmiö – saatetaan helposti kyseenalaistaa yksinkertaistamalla: koska vihapuhetta ei ole lainsäädännössä määritelty, ilmiötä ei ole olemassa. Vihapuheen tutkijat leimataan etenkin sosiaalisen median keskusteluissa helposti ”ideologisiksi”.
Päättäjien tempoileva suhtautuminen kuvaa vihapuheen politisoitumista. Sanna Marinin hallitus pyrki puuttumaan vihapuheeseen ja maalittamiseen lainsäädännöllä. Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaisessa tiedonannossa vihapuhe mainitaan vain sen alkuosassa, jossa muistutetaan, että Euroopan neuvosto on vaatinut Suomelta vihapuheen vastaisia toimia. Tiedonannon toisessa, aiotuista rasisminvastaisista toimenpiteistä kertovassa osassa, puhutaan vain vihateoista mainitsematta lukuisissa tutkimuksissa tunnistettua vihapuheen ja vihatekojen yhteyttä.
Vihapuhe on vakiintunut arkikieleen: Monet ihmiset tietävät, mistä puhutaan, kun puhutaan vihapuheesta. Toisaalta se ei kuvaa kovin tarkasti monitahoista ilmiötä. Se esimerkiksi antaa olettaa, että vihapuheessa olisi aina kyse vihasta tai että se olisi vihaista, vaikka vihapuhe saattaa käytännössä olla hyvinkin tunteetonta, tai ilmaisu saattaa perustua muihin tunnerekistereihin, kuten ironiaan.
Käsitemäärittelyjä ja merkityskamppailuja
Käsitteiden määrittely, kehittäminen ja tarkistaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä. Vihapuhe on hankalasti määriteltävä käsite, josta on kirjoitettu lukuisia tieteellisiä artikkeleita. Koska yksimielisyyttä käsitteestä ei ole, tutkimuksessa käytetään usein työmääritelmiä, joita tarkistetaan koko ajan.
Omassa tutkimuksessamme tarkoitamme vihapuheella ”halventavia, uhkaavia tai leimaavia ominaisuuksia”, jotka joko ”liittyvät kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai puhujan suvaitsemattomuuteen”. Monille määritelmille yhteistä on sen tunnistaminen, että vihapuhe pyrkii vahingoittamaan kohdettaan.
Akateemisen käsitepohdinnan ohella on syytä tarkastella sitä, kuinka vihapuhe määritellään arjessa. Analysoimme tutkimusprojektissamme Verkon affektiiviset käytännöt – vihapuheen tuottaminen, kokemus ja hallinta digitaalisella aikakaudella sosiaalisen median viestejä, joissa käydään keskustelua vihapuheen käsitteestä ja ilmiöstä. Miljoonien viestien koneellinen aihemallinnus vahvistaa väitteemme vahvistaa, että vihapuhe on vahvasti politisoitunutta ja se polarisoi keskustelijoita voimakkaasti.
Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä.
Väittely vihapuheesta johtaa verkkokeskusteluissa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin: Yhdet näkevät tarpeen puuttua vihapuheeseen, kun taas toiset syyttävät vihapuheesta huolestuneita ajatuspoliiseiksi ja vihapuheen vastaisia toimia sensuuriksi. Keskustelu ohjataan taktisesti pois vähemmistöjen – kuten rodullistettujen ihmisten ja ihmisryhmien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – kohtaamasta vihapuheesta kääntämällä ilmiö nurinniskoin valkoisiin heteromiehiin kohdistuvaksi vaientamiseksi ja syrjinnäksi. Keskustelussa levitetään ajatusta sananvapauden kriisistä. Leimaavan puheen ja riitelyn täyttämissä keskusteluissa oikeasti vihapuheen uhriksi joutuneet – yleensä vähemmistöryhmän jäsenet – saavat harvoin äänensä kuuluviin.
Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä. Vihapuheen vastaiset pyrkimykset pyritään leimaamalla kääntämään uhkaksi sananvapaudelle.
Vihapuheelle on etsitty rinnakkaisia tai korvaavia käsitteitä, sillä tarkempien määritelmien on ajateltu vaikeuttavan vihapuhekäsitteen väärinkäyttöä. Vaihtoehdoksi on esitetty esimerkiksi äärimmäistä puhetta tai vaarallista puhetta, joiden on koettu paremmin kuvaavan syitä vihapuheen säätelyyn oikeusvaltiossa. Toisaalta tutkimuksessa on hyödynnetty puheen epäkohteliaaseen sävyyn viittaavia käsitteitä, jotta lievemmät loukkaukset on saatu eroteltua väkivaltaan kiihottavasta puheesta.
Myrkkypuhe ei provosoi – vielä?
Vihapuhe sanana provosoi sosiaalisen median keskusteluissa, mutta se on tarpeellinen vihapuheen ja viharikosten vastaisessa työssä. Toisaalta on tärkeää käsitellä vihapuhetta tavoilla, jotka eivät lähtökohtaisesti polarisoi keskustelua. Tuomalla vihapuhe-käsitteen rinnalle muita käsitteitä on mahdollista käsitellä laajaa ilmiötä ja kiertää vihapuhe-sanaan tarttunutta painolastia.
Hyödynnämme lääketieteestä ja epidemiologiasta tuttua toksisen puheen käsitettä, jota filosofi Lynne Tirrell on esittänyt yhdistettäväksi vihapuheen käsitteeseen. Se korostaa diskursiivista toksisuutta eli vihapuheen kykyä aiheuttaa haittaa yksilöille ja yhteiskunnalle.
Tirrell kuvaa, että toksisen puheen haittavaikutukset perustuvat sen toistumiselle ja kumuloitumiselle. Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita. Toksisen puheen käsitettä ovat soveltaneet myös suomalaistutkijat esimerkiksi saamelaisia ja Elokapinaa koskevissa tutkimuksissaan.
Toksisesta puheesta puhumisen ongelmana on, että toksisuus sanana on vihapuhe-termin lailla otettu haltuun ja leimattu ”woke-ideologian” tuotteeksi.
Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita.
Myrkyllinen puhe havainnollistaa sitä, että puhe voi olla vahingollista, vaikka se ei olisi lain perusteella rangaistavaa. Lyhyempää muotoa myrkkypuhe ehdotti alun perin väitöskirjatutkija Sanna Ryynänen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa. Ytimekäs käsite muistuttaa, että vahingollisuus sijaitsee itsessään puheessa: Sanat ja väitteet voivat olla myrkyllisiä.
Myrkkypuhe tunnistaa, että yksittäiset vihapuheeksi tulkittavat ilmaisut eivät välttämättä aiheuta vahinkoa, mutta se ei tarkoita ilmiön vahingollisuuden väheksymistä. Kertyessään kohteeseensa ehkä pitkänkin ajan kuluessa myrkkypuheen vaikutus kumuloituu.
Jo renessanssilääkäri, alkemisti ja toksikologi Paracelsus totesi, että ei ole olemassa myrkyttömiä aineita, vaan annos ratkaisee vaikutuksen. Samalla tavoin myrkkypuheen annostus määrittää sen, onko kyse tappavasta myrkystä, kuin mustan mamban puremasta, vai miedosti myrkyllisistä, lähinnä kiusallisista itikan pistoista, jotka kutittavat tai kirvelevät. Vai onko myrkyttävä vaikutus jotakin tappavan ja lievää ärtymistä aiheuttavan väliltä.
Intersektiot, erot ja sävyt
On tavattu ajatella, että vihapuhe kohdistuu nimenomaan vallan suhteen marginalisoituihin ryhmiin, jotka erityisesti kärsivät leimaamisesta ja toiseuttamisesta. Euroopan komission määritelmässä vihapuheesta korostuu se, että kyse on vähemmistöihin kohdistuvista sanallisista hyökkäyksistä. Nykyisin yhä suurempi osa aggressiivisesta palautteesta kohdistuu kuitenkin vallanpitäjiin – esimerkkinä Marinin hallituksen naisministereihin kohdistunut valtava verkkovihan määrä.
Myrkkypuhe huomioi intersektionaalisuuden vihapuhetta paremmin. Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ihmisiä vallan suhteen eri asemiin asettavia, keskenään leikkaavia eroja ja etuoikeuksia, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ”rotu”, uskonto ja yhteiskunnallinen asema. Myrkkypuhe muistuttaa ihmisillä olevan erilaisia toksiineilta suojaavia ja toisaalta niille herkistäviä ominaisuuksia: puheen satuttavuus ja sen aiheuttamat vahingot määrittyvät esimerkiksi puheen kohteiden sosiokulttuurisen aseman ja henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan.
Vähemmistöihin kohdistuvat loukkaukset tai leimaavat stereotypiat ovat vaarallisempia kuin etuoikeutetummassa asemassa oleviin ihmisiin kohdistuvat loukkaukset. Niihin on kasautunut jopa vuosisatojen aikana kertynyt kuorma. Myrkyn kertymiseen hengenvaaralliseksi annokseksi vaikuttavat myös muut saman ihmisen tai ihmisryhmän kohtaamat mikro- ja makroaggressiot.
Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.
Myrkkypuhe korostaa haittavaikutuksia, jolloin se ei viittaa tuottajan yksittäiseen tunteeseen, vaan kattaa vihapuhetta laajemman tunneskaalan. Se viittaa suoremmin puheen vaikutuksiin eikä sekoitu käyttäjänsä tunnetilaan tai puheen tunnerekisteriin. Vihapuheen lailla sekään ei häivytä tekijän pahantahtoista intentiota eikä sitä, että tapahtumapaikkoja voi olla monia aina verkon toksisista alustoista fyysisiin eleisiin.
Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.
Myrkkypuheen olemassaoloa ei voi myöskään kiistää sillä perusteella, että sitä ei ole määritelty laissa. Jokainen tajuaa intuitiivisesti, että vaikka ilmaisut eivät sinänsä ole laittomia tai rangaistavia, kertyessään ja kasaantuessaan niillä on haitallisia vaikutuksia.
Myrkkypuhe pystyy siis tuomaan esille vihapuheilmiön sävyjä ja aste-eroja sekä muistuttamaan puheen performatiivisesta voimasta. Se voi lisätä tutkimuksen tarkkuutta ja palauttaa arkipuheeseen sävyjä, jotka ovat kadonneet vihapuhe-käsitteen tahraantumisen myötä. Joustavana ja vielä leimaamattomana käsitteenä se mahdollistaa ilmiön analyyttisen tarkastelun ja siihen puuttumisen ilman leimaavaa politisoitumista.
Myrkkypuhe vihapuheen rinnakkaiskäsitteenä
Vihapuhe on kuvaava ja vakiintunut käsite, jonka avulla pyritään takaamaan ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille esimerkiksi tiettyihin vähemmistöryhmiin kuulumisesta riippumatta. Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.
Vihapuheen käsitteen avulla on haluttu suojella vähemmistöryhmiä symboliselta ja fyysiseltä väkivallalta. Vihapuhe käsitteenä näyttää herättävän väittelyä etuoikeuksista ja uhriutumisesta. Loukkaavalle ja vahingolliselle puheelle altistuvat sosiaalisessa mediassa kaikki.
Kokemus itseen kohdistuvien loukkauksien ohittamisesta voi aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. On siten ymmärrettävää, että kiista vihapuheen uhreista ja vihapuheeseen sisältyvien valta-asetelmien retorinen nurinkääntäminen on somekeskusteluissa yleistä.
Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.
Myrkkypuhe terminä kiinnittää huomion yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin ja moniperustaiseen syrjintään sekä vahingollisen puheen kumuloituviin vaikutuksiin. Näin se huomioi vihapuhetta paremmin haavoittavan puheen myrkylliset vaikutukset myös etuoikeutetummissa asemissa oleviin ihmisiin.
Myrkkypuhe tunnistaa loukkausten yleisen vahingollisuuden, mutta koska se painottaa myrkyn kumuloitumista, se huomioi myös vahingollisimmille puheen muodoille altistavien yhteiskunnallisten tekijöiden, kuten intersektionaalisesti risteävien erojen ja valta-asemien vaikutuksen. Ehkä käyttämällä myrkkypuhetta kattokäsitteenä esimerkiksi analysoitaessa sosiaalisen median keskusteluja, joissa leimataan eri valta-asemissa olevia ihmisiä, yhtä lailla vallanpitäjiä ja marginalisoituja, on mahdollista rauhoittaa vihapuheen käsite työhön nimenomaan haavoittuvimpien vähemmistöryhmien suojelemiseksi.
Uuden käsitteen käyttöönotto ei ratkaise kaikkia vihapuheen käsitteeseen liittyviä ongelmia. Esimerkiksi vihapuheen ja maalittamisen rangaistavuuden kysymykseen myrkkypuheen käsite ei tuo ratkaisua. Lisäksi uudissanojen käyttöönottoon liittyy riskejä. Mitä oikeastaan merkitsee, jos siirrymme käyttämään muita käsitteitä vain, koska vihapuhe sanana on omaksuttu radikaalioikeistolaisen politikoinnin välineeksi ja tahrautunut prosessissa? Kannattaako politisoituneita käsitteitä välttää? Onko periksi antamista, jos luovutamme vihapuhe-sanan käyttöön yksinoikeuden sen merkitystä tarkoituksellisestikin saastuttaneille?
Tuija Saresma on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa. Saresma on viime aikoina tutkinut vihapuhetta ja populistista retoriikkaa. Saresma johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Kieliviha ja Suomen Akatemian rahoittaman HAFFECT-konsortion Jyväskylän osahanketta.
Heidi Kosonen toimii taidehistorian/nykykulttuurin tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Kosonen on erikoistunut affektiivisiin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten vihapuheeseen ja vastapuheeseen, kulttuurisiin tabuihin ja biovaltaan sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista.
YTM Miia Tikka on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.
Artikkelikuva: Prashant Gautam / Pixabay
