Juuri käynnistyneessä tutkimusprojektissa tarkastellaan palestiinalaisten arjessa ja todellisuudessa konkretisoituvaa nykyisyyden ja tulevaisuuden suhdetta.
Viime vuosikymmenen lopulla on vietetty useiden, Palestiinan nykytilannetta keskeisellä tavalla määrittäneiden tapahtumien vuosipäivää. Balfourin julistuksesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, Israelin perustamisesta ja palestiinalaisten ”katastrofista” (Nakba) 70 vuotta, kun taas Israelin palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut puoli vuosisataa. Oslon rauhansopimusten osalta ohitettiin 25. vuosi ilman sopimuksessa asetettujen perimmäisten tavoitteiden täyttymistä.
Varsinkin viimeistä neljännesvuosisataa on leimannut sekä Israelin siirtokuntarakentamisen kiihtyminen ja keskittyminen että palestiinalaisalueiden siviiliväestöön samanaikaisesti kohdistuneiden hallinta-, eliminointi- ja pakkotoimenpiteiden kiristyminen.
Neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi.
Nämä kehityskulut pakottavatkin tarkastelemaan nykytilanteeseen johtaneita ratkaisuja ei ainoastaan sarjana epäonnistumisia vaan kehityskulkuna, jossa neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat itsessään muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi. Juuri siksi Palestiinan tulevaisuutta koskeva tutkimus on siirrettävä ratkaisupolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet tulevat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.
Ratkaisu kolonisaatiopolitiikan välineenä
Mikäli olisi nimettävä yksi Palestiinan tulevaisuutta ja sitä koskevaa keskustelua hallitseva tekijä, olisi se eittämättä kysymys ”ratkaisusta”. Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on herätelty ja käyty, enemmissä ja vähemmissä määrin, aina sionismia myötäilevästä ja juutalaisille ”kansallisen kodin” Palestiinaan luvanneesta Balfourin julistuksesta vuodesta 1917 lähtien.
Brittien kolonialistinen hallinto ehdotti juutalaisvaltion perustamista hallitsemaansa mandaatti-Palestiinaan myös 1930-luvun lopun arabikapinan jälkeen. Tämän jälkeen neuvotteluja on käyty ensin YK:n vuonna 1947 esittämän Palestiinan jakosuunnitelman ja sittemmin valta-asetelmat päälaelleen kääntäneen ja Israelin valtion perustamisen sinetöineen vuoden 1949 aseleposopimuksen pohjalta.
Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on käyty vuodesta 1917 lähtien.
Kuitenkin jo 1950-luvulta alkaen on Israelissa tehty konkreettisia laajennussuunnitelmia etenkin Itä-Jerusalemin ja Länsirannan liittämiseksi osaksi Israelin valtiota. Israel miehitti loput palestiinalaisalueet vuonna 1967, alkoikin hahmottua se tapa, jolla rauhanneuvottelut muodostuivat Israelin kolonisaatio- ja erottelupolitiikan normalisoivaksi välineeksi.
Heti miehitystä seuraavana vuonna 1968 Israel liitti valtaamaansa Itä-Jerusalemiin laajoja, siihen historiallisesti kuulumattomia alueita Länsirannalta. Samalla ensimmäiset etnisesti rajatut siirtokunnat nousivat – Geneven sopimusten vastaisesti – miehitetyille palestiinalaisalueille.
Nykytilanteelle pohjan loivat kuitenkin 1990-luvun puolivälissä käydyt Oslon rauhanneuvottelut. Neuvotteluiden seurauksena allekirjoitettujen Oslon rauhansopimusten tarkoituksena oli luoda edellytykset miehityksen lopettamiselle vuosituhannen vaihteeseen mennessä.
Oslon sopimusten epäonnistuminen
Oslon sopimusten myötä Länsirannalle luotiin itsenäiseen palestiinalaisvaltioon tähtäävä aluejako. Sen kautta oli tarkoitus kasvattaa uuden hallintoelimen, palestiinalaishallinnon (PA), suvereniteettia urbaaneilta A-alueilta kohti kylävaltaisia B-alueita ja lopulta maaseutuvaltaisia ja osin asumattomia C-alueita.
Alueluokituksen mukaisesti B-alueiden hallinto jaettiin: Israelin armeija vastasi turvallisuudesta ja palestiinalaishallinto muusta siviilihallinnosta. A-alueiden asutuskeskittymistä vastasi kokonaisuudessaan uusi palestiinalaishallinto ja C-alueista väliaikaiseksi tarkoitetulla mandaatilla Israelin armeija.
Gazan asuttamisesta Israel luopui vuonna 2005. Itä-Jerusalemia Israel on puolestaan virallisesti, joskin yksipuolisesti, pitänyt jaettuna pääkaupunkinaan vuodesta 1982.
Siirtokuntien rakentamista Oslon sopimukset eivät kuitenkaan pysäyttäneet edes neuvotteluiden ajaksi. Oslon sopimuksen jälkeisen 25 vuoden aikana Israelin siirtokuntalaisten määrä onkin nelinkertaistunut Länsirannan miehitetyillä C-alueille. Alueellisesti C-alueet kattavat noin 70 prosenttia Länsirannan pinta-alasta.
Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia palestiinalaisille. Palestiinalaisten koteja on pakkopurettu, väestöä siirretty, viljelysmaita on anastettu ja palestiinalaisia on kohdeltu väkivaltaisesti.
Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia etenkin Itä-Jerusalemiin ja Länsirannan B- ja C-alueiden palestiinalaiskylien ja asutuskeskittymien arkeen. Kyse ei ole ainoastaan siirtokuntien laajentumisesta, vaan myös palestiinalaisten kotien pakkopurkamisesta, väestön pakkosiirroista, liikkuvuuden estämisestä, lupaprosessien jäädyttämisestä, palestiinalaisiin kohdistuvasta vandalismista ja väkivallasta sekä viljelysmaiden anastamisesta.
Vuonna 2000 Camp Davidissa järjestetyissä Osloa seuraavissa neuvotteluissa palestiinalaishallinnon presidentillä Jasser Arafatilla olikin käsissään ehdotus sirpaloituneesta palestiinalaisvaltiosta, jossa vallitsevan todellisuuden muuttamisen sijaan pyrittiin jäädyttämään vuosikymmeniä jatkuneet Israelin kolonisaatio-, maananastus- ja väestönkeskitystoimet.
Kolonisaatiopolitiikan normalisointi: Trumpin diili
Presidentti Donald Trumpin ”vuosisadan diiliksi” nimeämä ratkaisuehdotus kuvastaa hyvin tätä jo vuosikymmeniä jatkunutta prosessia, jossa on hiljalleen hävitetty YK:n jakosuunnitelmassa hahmotellun yhtenäisen Palestiinalaisvaltion edellytykset muuttamalla rauhanneuvottelut keinoksi normalisoida Israelin siirtokunta- ja laajenemispolitiikka.
Jälleen palestiinalaishallinnolla, tällä kertaa Palestiinan valtion presidentillä Mahmoud Abbasilla, oli edessään ehdotus, jossa Geneven sopimusten mukaisesti laittomat siirtokunnat laillistettaisiin ja jolla luotaisiin edellytykset entistä laajemmalle siirtokuntarakentamiselle. Samalla palestiinalaisvaltiota ehdotettiin rakennettavaksi sirpaloituneiden ja rampautuneiden saarekkeiden varaan.
Silta Camp Davidista Trumpin ”diiliin” kuvastaakin sitä kasvavan epätoivon varaan rakentuvaa todellisuutta, jossa palestiinalaishallinto yhtäältä taistelee kahden valtion ratkaisun puolesta, mutta toisaalta saa näin kohdattavakseen palestiinalaisväestön ja maa-alueet toisistaan erottavan Israelin laajentumispolitiikan luomat realiteetit.
Tutkimuskohteena nykytulevaisuudet
Kuten edellä varsin tiiviisti kuvattu kehityskulku osoittaa, rauhanneuvotteluiden tarjoamat ratkaisut ovat itsessään muuttuneet välineiksi normalisoida jatkuvasti edenneet siirtokuntakolonialistiset toimet.
Juuri käynnistyneessä Palestiinan nykytulevaisuudet –tutkimusprojektissa siirretäänkin tulevaisuutta koskeva kysymyksenasettelu geopoliittisista mielikuvista ja ratkaisupolitiikaksi verhotusta kolonisaatio- ja normalisointipolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet nivoutuvat ja tilallistuvat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.
Tutkimusprojektissa pohditaan ratkaisuksi verhotun kolonisaatiopolitiikan sijaan kehityskulkuja, jotka nivoutuvat osaksi palestiinalaisten arkea.
Lähtökohtana on tarkastella ”nykytulevaisuuksia” nimenomaan palestiinalaisten arjessa ilmaantuvina kehityskulkuina – piirtävät ne sitten tulevaisuutta, tulevaisuudettomuutta tai nykyisyyttä.
Tarkemmin ottaen projektissa lähestytään kysymystä Palestiinan tulevaisuuksista niiden, pääosin Länsirannan palestiinalaisten arjessa ilmenevien tilallistumien kautta, jotka yhtäältä piirtävät kuvaa tulevaisuuksista jo käynnissä olevien kehityskulkujen kautta, mutta toisaalta luovat odotushorisontteja, jotka itsessään muokkaavat jokapäiväisen elämän realiteetteja jo ennen tapahtumistaan.
Tämä kaksinainen tulevaisuuden ja nykyisyyden varaan rakentuva suhde avaa sen laajemman kentän, jolla tutkimusprojektissa operoidaan.
Arjen ennakoivat kehityskulut
Projektin lähtökohtana on siis tarkastella tulevaisuuksia ennen kaikkea palestiinalaisyhteisöjen arjessa ja arjen tiloissa nähtävien kehityskulkujen määrittelemänä. Vaikka näistä kehityskuluista on toki mahdollista hakea vihjeitä esimerkiksi laajentumispolitiikkaan ja etniseen erotteluun tähtäävien aluesuunnittelu-, kaupunkikehitys-, liikennesuunnittelu-, turvallisuus- ja kehittämisdokumenteista, ovat monet Israelin miehitysalueiden toimet vaikutuksineen paremmin paikannettavissa ja jäljitettävissä palestiinalaisten arjessa näkyvien realiteettien ja kehityskulkujen kautta.
Tällaisella lähestymistavalla huomioidaan postkolonialistiselle tutkimusotteelle ominaisia eettisiä kysymyksiä alistetussa asemassa olevien äänestä ja jokapäiväisen väkivallan eletystä luonteesta.
Uudella kysymyksenasettelulla on mahdollista tarkastella turvallisuuspuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa.
Ennen kaikkea näin on kuitenkin mahdollista tarkastella turvallisuus-, kehitys- ja suunnittelupuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa ja valtiollista laajentumispolitiikkaa niiden tuottamien vaikutusten kautta – oli kyseessä sitten palestiinalaisten kotien tuhoaminen, kokonaisten väestönosien pakkosijoittaminen, maiden anastaminen, ammatinharjoittamisen ja elinehtojen vaikeuttaminen, liikkuvuuden estäminen tai siirtokuntalaisten väkivalta palestiinalaisyhteisöjä kohtaan.
Odotushorisonttien läsnä olevat tulevaisuudet
Tutkimusprojektin tavoitteena ei kuitenkaan ole pelkkien kolonisaatio- ja miehityspolitiikan eturintamilla tapahtuvien muutosten ja poliittisen väkivallan kartoittaminen siten, kuten ne arjessa ilmaantuvat erilaisten käytäntöjen kautta. Tavoitteena on myös tutkia, miten arjessa ilmaantuvat odotukset, ennakoinnit, uhkakuvat, toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.
Näin ymmärrettynä tulevaisuus ei ole ainoastaan palestiinalaisten arjessa piirtyvä miehityksen kehityskulku. Vaikka tulevaisuus on vielä tapahtumaton, se on silti vaikutussuhteita luova odotushorisontti, jolla on seuraamuksia jo ennen tapahtumistaan.
Esimerkiksi palestiinalaisten kotien purkupäätökset ovat usein vireillä pitkään, jopa vuosia. Näin ne luovat odotushorisontin, jossa lähestyvä, mutta päiväämätön tapahtuma – kodin tuhoaminen – vaikuttaa siihen, miten perheet elävät, kokevat, tuntevat ja toimivat arjessaan.
Tavoitteena on myös tutkia, miten arjen toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.
Nämä odotushorisontit eivät kuitenkaan ole yksinomaan alistavia tai lamaannuttavia. Ne eivät rakennu pelkästään läpitunkevana epävarmuutena, joka pakottaa elämän keskittymään sen hetkisiin realiteetteihin vailla toiveita, suunnitelmia tai pitkän aikavälin ratkaisuja.
Yhtäläisesti nämä odotushorisontit nostattavat solidaarisuutta, arkisia vastarintapyrkimyksiä ja kaiken kaikkiaan aktivoivat palestiinalaisia toimimaan, usein varsin luovin tavoin, tilanteen muuttamiseksi.
Näin aina itsessään epävarma tulevaisuus konkretisoituu ja muuntuu kohdattavissa olevaksi haavoittuvaisuudeksi. Jopa vuosia roikkuva tieto lähestyvästä pakkosijoittamisesta, kotien tuhoamisesta ja niin edelleen voi tuottaa nykyisyyttä ja siihen kytkeviä elettyjä tiloja tavalla, jossa tulevaisuuteen sijoittuvat odotettavat tapahtumat vaikuttavat ihmisten konkreettisiin tapoihin rakentaa ja elää arkeaan.
Tutkimusnäkökulmien asettuminen
Tutkimusprojektin kysymyksenasettelua voidaan kuvata kolminaisen asetelman kautta.
Ensinnäkin tavoitteena on tutkia tulevaisuuksien jokapäiväisyyttä. Tällöin kysytään, miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta.
Millaisia vastarintaan, toiveisiin ja toivottomuuteen rakentuvia käytäntöjä ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia muodostuu palestiinalaisissa yhteisöissä? Tältä osin huomion keskipisteessä ovat ne pienimuotoiset politisoitumat, niiden tilat ja tapahtumat, jotka piirtävät edellä kuvattuja odotushorisontteja ja ennakoivia kehityskulkuja.
Toiseksi tavoitteena on tarkastella tulevaisuuksiin liittyviä hallinnallisia näkökulmia kysymällä, millaisia tulevaisuuden hallintalogiikoita olemassa olevat realiteetit piirtävät etenkin miehitetystä Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista.
Miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta?
Ennen kaikkea, miten nämä näyttäytyvät jokapäiväisen elämän politisoitumisena? Tällöin tavoitteena on tutkia hallintaa hallinnan pyrkimysten ja rationalisointien sijaan niistä eletyistä tiloista käsin, joissa palestiinalaisten jokapäiväinen elämä ja tulevaisuus rakentuvat.
Kolmanneksi edellä mainitut tavoitteet tuovat esiin joukon teoreettis-metodologisia haasteita, joihin pyritään vastaamaan ennen kaikkea pohtimalla mahdollisuutta käsitteellistää tulevaisuutta läsnä olevana horisonttina. Tämä tarkoittaa niin haavoittuvaisuuden, epävarmuuden ja tapahtuman käsitteiden uudelleenmäärittelyä, kuin niihin käsitteellisiin haasteisiin vastaamista, jotka tulevat esiin tutkittaessa nykytulevaisuuksien konkretisoitumia.
Kaikkia näitä tavoitteita yhdistää kuitenkin yhtenäinen pyrkimys tutkia Palestiinan tulevaisuuksia nykyisyydessä muodostuvina ja jokapäiväiseen elämään vaikuttavina ja siitä nousevina poliittisina kysymyksinä. Näitä kysymyksissä määrittää pikemminkin epävarmuus ja yksityiskohdista rakentuva poliittinen todellisuus kuin verhotut rauhanneuvottelut.
Mikko Joronen on poliittisen maantieteen dosentti sekä ympäristöpolitiikan ja aluetieteen akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman Palestiinan nykytulevaisuudet -tutkimusprojektin johtaja.
Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita.
