Paradigma hukassa: Miten ymmärtää Lähi-itää?

Lähi-idän ongelmia on tutkimuksessa selitetty milloin minkäkin vallitsevan paradigman mukaan. Alueen kehitys on kuitenkin jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman riittämättömänä selitysmallina.

Lähi-itä Marokosta Iraniin ulottuvana historiallisena ja kulttuurisena kokonaisuutena on säilynyt alueena, jossa kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan paradigma anarkiasta valtioiden välisen suhteen perustana tuntuu esimerkinomaisesti pitävän paikkansa vuosikymmenestä toiseen. Alueen modernien valtioiden synnystä lähtien se on ollut poikkeuksellisen konfliktiherkkä.

Samoin Lähi-itä on pitkään ollut kaikkein epädemokraattisin globaali alue. Kylmän sodan jälkeinen ”globalisaation aikakausi” ei ole tehnyt alueesta keskinäisriippuvuuden hallitsemaa ”rauhan aluetta” (zone of peace), eikä alueellista integraatiota ole merkittävässä määrin tapahtunut.

Päinvastoin aikakaudelle ovat olleet tyypillisiä toistuvat sodat, sisäiset konfliktit ja osin myös valtiorakenteiden hajoaminen, mikä on vahvistanut ei-valtiollisten toimijoiden asemaa. Vuoden 2011 arabikevään kansannousujen jälkeen alue on ollut entistäkin vaikeammin hahmotettavan kuohunnan keskellä.

Miten meidän tulisi selittää aluetta, jota Beirutin Amerikkalaisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Farid el Khazen hiljan kutsui ”kansainvälisen järjestelmän sairaaksi mieheksi”?

Ongelmallinen valtiomuodostus

Pääsääntöisesti Lähi-itää koskevassa tutkimuksessa on alueen ongelmien taustalla korostettu historiaan pohjautuvien alueellisten ja globaaleiden rakenteiden merkitystä. Tyypillisesti tutkimuksessa nostetaan esiin alueen valtiomuodostuksen erityispiirteiden merkitys poliittiselle järjestelmälle. Tähän liittyy olennaisesti se rakenteellinen suhde, joka kehittyi 1800-luvulta alkaen Lähi-idän ja lännen johtaman kansainvälisen järjestelmän ”ytimen” välille.

Toisin sanoen selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Lähi-itä on ollut alue, jossa ja josta suurvaltojen kilpailu on ollut kaikkein kiivainta niin sanotussa kehittyvässä maailmassa. Leon Carl Brownin tunnetun tulkinnan mukaan Lähi-itä on ollut korostetusti ”penetrated system”, alue, joka on jatkuvasti ollut ulkopuolisen poliittisen järjestelmän lävistämä.

Selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Esimodernien imperiumien alueista Lähi-itä on ainoa, joka ei ole palannut merkittäväksi voimakeskukseksi kolonialistisen ajan jälkeen, vaan se on säilynyt pienten ja sisäisesti heikkojen valtioiden tilkkutäkkinä. Mikään muu kolonialistinen konflikti ei ole vaikuttanut yhtä voimakkaasti ja pitkään kuin Palestiinan konflikti. Lähi-idän hajanaisuus on pitänyt sen riippuvaisena ulkopuolisista toimijoista muun muassa turvatakuiden muodossa.

Kansainvälisessä järjestelmässä Lähi-idän valtiot ovat jääneet keskuksesta riippuvaisen periferian asemaan. Talouden perustuminen lähinnä vain muutaman raaka-aineen tuotantoon on entisestään korostanut tätä asemaa.

Tässä tulkintaperinteessä Lähi-idän ongelmallisuus liittyy siis ennen kaikkea alueen modernien valtioiden asemaan kansainvälisessä järjestelmässä ja suhteisiin länteen. Kylmän sodan loppumisen uskottiin normaalistavan Lähi-idän, koska yksinapaisessa maailmassa sen ei enää tarvitsisi olla suurvaltojen kilpailun kohde. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Harva tutkija kiistää, etteivätkö kolonialistinen historia ja sen jälkeinen puuttuminen selittäisi Lähi-idän tilannetta. Esimerkiksi anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Ei ole sattuma, että samoin kuin sekulaarit arabinationalistit 1950-luvulla, Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julisti, että Irakin ja Syyrian välisellä ”imperialistien” luomalla rajalla ei ole mitään oikeutusta ja se tulee poistaa. Lähtökohtaisesta nationalismin vastaisuudestaan huolimatta islamismi on pitkälti omaksunut vahvan antikolonialistisen julistuksen ja lisännyt siihen vain uskonnollisen kuorrutuksen.

On myös syytä painottaa sitä, että juuri ne osat alueesta, jossa valtiomuodostus on tullut kaikkein eniten ulkoapäin, ovat vuosikymmenestä toiseen olleet kaikkein levottomimpia.

Syyria on eräänlainen mikrokosmos alueen ongelmista. 1940- ja 1950-luvuilla vastaitsenäistynyt maa oli arabivaltioiden välisen valtataistelun kohde, jossa ne usein suurvaltojen tukemina toimeenpanivat vallankaappauksia. Vuosina 1958–1961 maa luopui jopa suvereniteetistaan liittyen Egyptiin osana Yhdistynyttä arabitasavaltaa.

Vuoden 1963 vallankumouksen jälkeisiä vuosia sävyttivät Ba’th-puolueen eri siipien välinen valtataistelu, joka sitoi maan vahvasti Palestiinan konfliktiin. Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja alueellisissa valtapeleissä. Ensimmäistä kertaa valtion historiassa maan johdolla oli riittävästi autonomiaa tehdä itse ulkopoliittisia päätöksiä.

Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja.

Syyria oli kuitenkin edelleenkin keskiössä alueella, jota seuraavina vuosikymmeninä sävyttivät islamismin nousu, Palestiinan kysymys, Libanonin sisällissota, Irakin ja Iranin välinen pitkä sota, Persianlahden sota ja viimein Yhdysvaltojen toimeenpanema Irakin miehitys ja sektarianismin, eli uskontokuntaan kuulumiseen liittyvän identiteetin, nousu.

Nyt jo kuusi vuotta kestäneen sisällissodan seurauksena Syyria on uudelleen menettänyt asemansa ”pelaajana” ja siitä on jälleen kerran tullut alueellisten ja kansainvälisten pelien kenttä. Vuonna 1987 ilmestyneessä klassikossa The Struggle for For Syria: A study in Post-War Arab Politics, 1945–1958 Patrick Seale kuvaa hienosti alueellisen poliittisen järjestelmän muotoutumista 1940- ja 1950-luvuilla sekä alueen maiden sisä- ja ulkopolitiikan välistä yhteyttä. Syyrian osalta teos on edelleen valitettavan ajankohtainen.

Kolonialismin ja imperialismin perintö siis vaikuttaa Lähi-idän valtioiden epävakauteen. Silti on selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa. Esimerkiksi arabikevään kansannousuja on vaikea selittää enää pelkästään reaktiona Lähi-idän asemaan globaalissa rakenteessa tai konkreettisemmin pyrkimyksenä vapautua läntisestä hegemoniasta.

On selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa.

Huomattavan optimistisesti Hamid Dabashi julistaa, että arabikevään myötä arabimaat ovat lopulta pääsemässä irti postkolonialismista – eli siitä, että niiden poliittisia kamppailuja määrittelevät aina reaktio kolonialismin perintöön tai vastakkainasettelu sen kanssa.

Sen sijaan arabikevään kansannousut todistavat Dabashin mukaan alueen kosmopoliittisen perinnön uudelleen löytymisestä: arabit taistelevat samojen taloudelliseen ja poliittiseen tasa-arvoon liittyvien kysymysten puolesta kuin muutkin ihmiset.

Vastaavasti sektarianismin ja muiden ”alkuperäisiksi” väitettyjen identiteettien hyvin nopeaa nousua viimeisen parin vuosikymmenen aikana on vaikea selittää edellä mainituilla rakenteita painottavilla malleilla.

Vuonna 1996 ilmestyneessä kohuteoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order Samuel Huntington ei mainitse sanallakaan sektarianismia vaan islamilainen maailma esitetään yhtenäisenä kulttuuripiirinä, joka hänen mukaansa on poikkeuksellisen herkästi konfliktissa muiden kulttuurien kanssa. Tänään nimenmaan sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on noussut keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi Lähi-idässä ja osin laajemminkin islamilaisessa maailmassa.

Neoliberalistinen paradigma ja sen kriitikot

Viime vuosikymmeninä erityisesti monet länsimaiset tutkijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja imperialismin merkitystä Lähi-idän ongelmien ja kehityksen taustalla on liioiteltu. Kilpailevaksi suuntaukseksi tutkimuksessa on noussut neoliberalismi.

Kolonialismin perinnön sijaan malli korostaa taloudellisen ja poliittisen liberalismin puutteen merkitystä. Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan Saddam Husseinin ja Bashar al-Assadin kaltaisista diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Ajattelu on tietenkin vahvasti yhteydessä Latinalaisen Amerikan pohjalta kehitettyihin malleihin demokraattisesta siirtymästä autoritarianismista liberaaliin demokratiaan.

Neoliberalismiin on kuulunut vaatimus valtion tukahduttavan taloudellisen ja poliittisen kontrollin hellittämisestä. Teorian mukaan taloudellinen liberalisointi johtaa ajan myötä väistämättä myös poliittiseen liberalisaatioon ja demokratisaatioon.

Neoliberalismi korostaa universalismia ja Lähi-idän samankaltaisuutta muun maailman kanssa. Kunhan diktaattorit poistetaan, arabit ovat yhtä kykeneviä demokratiaan kuin muutkin ihmiset, ja demokratisoituminen johtaa väistämättä myös alueen loputtomien konfliktien lakkaamiseen. Lähi-itä oli poikkeus ainoastaan siksi, että globaali markkinatalous ja demokratisoituminen eivät olleet (vielä) yltäneet tälle alueelle.

Tämänkaltaista ajattelua käytettiin laajalti oikeuttamaan Saddamin syrjäyttämistä vuonna 2003. George W. Bushin hallinto liitti arabimaailman epädemokraattisuuden ja länteen kohdistuvan terrorismin yhteen, jolloin demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Ainakin retoriikassa demokratisoituminen tarjottiin eräänlaiseksi yleislääkkeeksi kaikkiin alueen ongelmiin. Uuden demokraattisen arabimaailman piti syntyä Irakin ”vapauttamisen” myötä.

Alueella alettiin viimeistään 1990-luvulla noudattaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin edellyttämiä rakennesopeutusohjelmia. Niihin kuuluivat valtiosektorin asteittainen yksityistäminen, talouden ja kilpailun vapauttaminen sekä valtion roolin yleinen vähentäminen.

1990-luku merkitsi monessa arabimaassa selvää siirtymää kohti neoliberaalia talousmallia, ja kehitys vahvistui entisestään 2000-luvulla. Liberalisaation saavutukset alueella ovat kuitenkin olleet hyvin ristiriitaisia. Kuten Nadia Farah on kirjoittanut, Egyptissä 1990-luvun vahvasta liberalisaatiosta hyötyi pitkälti vain uusi taloudellinen eliitti ja perinteinen valtioporvaristo, jotka yhdistivät voimansa päästäkseen kiinni yksityistämisen luomaan varallisuuteen.

Samoin kuin esimerkiksi Venäjällä, nopea yksityistäminen ilman toimivaa oikeusjärjestelmää johti varallisuuden lisääntyvään keskittymiseen pienen eliitin käsiin. Sen sijaan valtaosaan tavallisista kansalaisista liberalisaatio vaikutti pääosin negatiivisesti.

Pitkälle sama kehitys tapahtui muuallakin, esimerkiksi Syyriassa, vaikka liberalisoinnin aste ja vauhti vaihtelivatkin paljon maasta toiseen. Tyypillisesti valtion omaisuutta myytiin eliitille pilkkahintaan. Yksityistäminen loi uudelleen myös suurmaanomistajien luokan ja mitätöi aikaisempien vuosikymmenien maareformit. Egyptissä 60 prosenttia maasta kuului nyt 7 prosentille väestöstä.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa. Ne tarjosivat puuttuvia sosiaalipalveluita ja tuomitsivat eliitin harjoittaman ”sorron”.

Siirtymämalliin ja neoliberalismiin kriittisemmin suhtautuvat tutkijat ovat painottaneet sitä, että arabimaailma ja Lähi-itä yleensä eivät suinkaan ole poikkeuksellinen alue vastahakoisuudessaan liberalisaatiota kohtaan. Pikemminkin alueen muutokset viime vuosikymmeninä heijastavat hyvin neoliberaalin globalisaation yleisiä vaikutuksia.

Kuten Laura Guazzone ja Daniela Pioppi kirjoittavat, arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi. Siten arabimaailman tapahtumat liittyvät yhteen myös sellaisten ilmiöiden kuin Occupy Wall Street tai Espanjan indignados-liikkeen kanssa.

Arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi.

Guazzone ja Pioppi liittävät Lähi-idän nykyiset konfliktit siihen merkittävään muutokseen, jonka globalisaatio on aiheuttanut valtiolle. Lähi-idän uudet sodat ovat esimerkkejä ”postmoderneista” sodista, joissa yhdistyvät sodankäynti, organisoitunut rikollisuus ja massiiviset siviileihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset.

Sotiin ottavat osaa toimijat, jotka ovat sekä paikallisia että globaaleja, sekä valtion ”julkisen sektorin” sotilaita että ”yksityisen sektorin” taistelijoita. Globalisaation ja liberalisaation mukaan tuomat muutokset valtion poliittisen ja taloudelliseen valtaan ovat heikentäneet ja fragmentoineet valtioita.

Tämä on tärkeä syy edelle mainitsemalleni ”alkuperäisten” identiteettien, kuten sektarianismin ja tribalismin, vahvistumiselle sekä niihin pohjautuville hyvinvointipalveluille ja turvallisuuselimille, kuten yksityisarmeijoille.

Pidän hyvin perusteltuna tällaisia poliittisesta taloudesta nousevia selitysmalleja, kun ajatellaan alueen viimeaikaisia konflikteja. Ne täydentävät hyvin sitä kokonaiskuvaa, jonka toisena tärkeänä tekijänä on aiemmin käsittelemäni alueen erityinen nykyhistoria.

Nationalismin ja sekularismin kaltaiset modernit identiteetit ovat alueella olleet aina heikkoja. Globalisaation aikakaudella, samalla kun valtioon liittyvät turvaverkot ovat laajalti kadonneet, Lähi-itä on ollut poikkeuksellisen altis perinteisten identiteettien vahvistumiselle ja niihin liittyville konflikteille.

Orientalismin paluu

Historiallisesti hallitsevin länsimainen malli ymmärtää Lähi-idän ongelmia on ollut orientalistinen tutkimustraditio. Siinä korostuvat Lähi-idän kulttuurisidonnaiset tekijät, jotka usein nähdään esteenä länsimaisen mallin mukaiselle sekulaarille demokratialle. Eksoottinen ja irrationaalinen Lähi-itä on pysyvästi erilainen kuin rationaalinen länsi.

Uskonto ja nimenomaan islam on tekijä, joka parhaiten selittää alueen poikkeuksellisuutta. Myös alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista. Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei olekaan moderni kolonialistinen ja etninen konflikti vaan ikiaikainen uskontosota.

Alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista

Orientalismiin sanan saidilaisessa merkityksessä kuuluu myös vieraan kulttuurin ”toiseuttaminen” ja tähän kytkeytyvä vallankäyttö. Monet orientalismia edustavat teoriat onkin perustellusti hylätty niiden essentiaalisuuden vuoksi ja orientalismista on Lähi-idän(kin) tutkimuksen alalla tullut eräänlainen kirosana.

Suuren yleisön ja monien poliitikkojen parissa orientalistiset selitykset ”orientin” erilaisuudesta elävät tietenkin edelleen vahvoina. Erityisesti amerikkalaisten ajatushautomotutkijoiden joukossa on paljon neo-orientalisteiksi kutsuttuja.

Kuten Asef Bayat on kirjoittanut, uudessa orientalismissa korostuu eksoottisuuden sijaan muslimien muodostama uhka turvallisuudelle ja läntisille arvoille.

Silti kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken. Tuoreessa kirjassaan Islamic Exceptionalism: How the Struggle over Islam is reshaping the World Shadi Hamid väittää, että ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueen kulttuuria ja ennen kaikkea islamiin liittyvää perinnettä ei ole otettu huomioon.

Kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken.

Islamin historia suhteessa valtioon on todellakin erilainen kuin kristinuskon. Koska Lähi-idän valtiot on Hamidin mukaan perustettu länsimaiselle ajatukselle sekulaarista kansallisvaltiosta, niiltä puuttuu paikallinen legitimiteetti. Koko modernin Lähi-idän historia on ollut pyrkimystä löytää uudelleen yhteys historiallisten ideoiden ja vallitsevan politiikan välillä.

Jotta tasapaino löytyisi, Lähi-idän tulisi löytää oma vaihtoehtoinen moderniutensa, johon ei välttämättä kuulu ajatusta sekulaarista valtiosta. Hamidin mukaan ne islamilaisen maailman valtiot, kuten Indonesia ja Malesia, joissa pakkosekularisaation merkitys on ollut pienempi, ovat pääsääntöisesti onnistuneet paremmin kuin Lähi-idän muslimienemmistöiset valtiot. Provokatiivisesti hän väittää, että islamilaisen maailman demokraattisimmat valtiot Indonesia, Malesia, Tunisia ja Turkki ovat niitä, joissa islamistit ovat menestyneet parhaiten.

Toisin sanoen islamismi ei suinkaan ole este demokratisoitumiselle, kuten lännessä tyypillisesti väitetään. Hamid on varmasti oikeassa siinä, että suhde moderniuteen on ollut ja on ongelma islamilaiselle maailmalle. Mutta se on sitä määrätyssä historiallisessa kontekstissa eikä ajattomana ”islamilaisena” todellisuutena.

Hamid näkee kulttuureilla olevan ikään kuin oman ”autenttisen” olemuksensa, joka tulisi ottaa huomioon. Onnistunut islamilainen modernius on ikään kuin lähtökohtaisesti erilaista kuin länsimainen modernius.

Uusi historiallinen jatkumo

Lähi-idän tutkimus tuo usein mieleen Samuli Parosen tunnetun mietelauseen: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudelleen.”

Lähi-idän kehitys on jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman, jonka puitteissa sitä on pyritty ymmärtämään. Siksi jokaisen aluetta analysoivan tulisi suhtautua kulloisiinkin paradigmoihin aina kriittisesti.

Mielestäni tutkimustraditio, jossa painottuvat rakenteelliset tekijät Lähi-idän ”poikkeuksellisuuden” taustalla, on kuitenkin edelleenkin pätevä. Samanaikaisesti on selvää, että se ei selitä kaikkea.

Tällä hetkellä tutkimuksessa nousevat hyvällä syyllä esiin tulkinnat, jotka liittävät Lähi-idän selvemmin yhteen globaalien kehitystrendien kanssa. Edellä olen viitannut niihin erityisesti niin sanotun arabikevään synnyn ja seurausten tutkimuksessa. Moni muukin ilmiö olisi relevantti tästä näkökulmasta. Esimerkiksi islamismin vahvistuminen arabimaailmassa ja koko islamilaisessa maailmassa on epäilemättä osin samaa ilmiötä kuin poliittisen buddhalaisuuden nousu Myanmarissa, hindunationalismi Intiassa tai oikeistopopulismi Euroopassa.

Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta.

Lähi-idän kehitystä on jo pitempään analysoitu erilaisista moderniuteen liittyvistä näkökulmista. Tyypillisesti kyse on ollut ulkoapäin luotujen postkolonialististen valtioiden ongelmallisuudesta tai sekulaarin kansalaisuuskäsitteen ja identiteetin kohtaamista vaikeuksista alueella, jolla niillä ei ollut omaa aatehistoriallista pohjaa.

Kummassakin sinänsä hyvin perustellussa näkökulmassa korostuu reaktiivisuus. Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta ja muista alueen esimoderneista dynastisista valtioista. Se ei tietenkään tarkoita paluuta orientalismin ajattomuuteen, mutta hyväksyy sen, että historia ei alkanut läntisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen invaasion myötä.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.