Politiikasta-lehden podcastissa tutkijat keskustelevat korkeakoulupolitiikan viimeaikaisista muutoksista Suomessa. Mitä maan korkeakoulupolitiikassa tapahtuu, ja miten muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkijoiden arjessa?
Tämä podcast pohjaa 31.10.2022 Tampereen yliopistossa nauhoitettuun paneelikeskusteluun, jonka järjestivät Politiikasta-verkkolehti ja Tiede & edistys-lehti. Keskustelutilaisuudessa paneuduttiin yliopistojen nykytilanteeseen sekä tutkimuksen tekemisen ja yliopistodemokratian viimeaikaisiin muutoksiin. Puhujina tapahtumassa olivat yliopiston muutoksia eri näkökulmista tutkineet tutkija Auli Harju, tutkijatohtori ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, väitöskirjatutkija Paula Silvén sekä professori Juha Suoranta.
Keskustelun lähtökohtana on Politiikasta-verkkolehden juttusarja ”Korkeakoulupolitiikan murros”, johon kaikki keskustelijat olivat kirjoittaneet artikkeleita, sekä Tiede & edistyksen numerossa 3/2022 julkaistu Hanna Kuuselan, Tuukka Tomperin, Juha Raipolan, Veera Kalevan, Mikko Poutasen sekä Tuomas Tervasmäen tutkimusartikkeli “Säätiöyliopistojen perustajien valta. Tapaus Teknologiateollisuus ja Tampereen yliopisto”.
Tiede & edistys -lehden päätoimittajat Ari Korhonen ja Katariina Mäkinen johdattelivat panelistit keskusteluun. Nauhoite ei sisällä yleisökysymyksiä.
Viime vuosien mullistukset yliopistojen rahoituksessa ja hallintomalleissa ovat muuttaneet yliopistodemokratian tilaa. Mitä näissä mullistuksissa itse asiassa on tapahtunut? Miten tapahtuneet muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa? Kuka yliopistoissa tällä hetkellä käyttää valtaa, ja miten?
Yliopistokentän murros
Fuusiot ovat olleet pitkään tyypillisin keino vähentää suomalaisten korkeakoulujen määrää. Tavoitteena on ollut kilpailukyky-ajattelulle tuttu argumentti suuruuden ekonomiasta eli siitä, että muutamaan isoon yksikköön keskitetyt resurssit käytetään hyödyllisemmin ja kustannustehokkaammin kuin resurssien hajauttaminen usean pienen yksikön kesken. Näin on ajateltu syntyvän isompia, kilpailukykyisempiä sekä erikoisalueilleen profiloituneita yliopistoja, jotka kykenevät kilpailemaan menestyksestä kansainvälisesti.
Lisäksi suomalaisista yliopistoista on tullut poikkeuksellisen voimakkaasti Opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusindikaattoreihin ohjaamia. Näiden indikaattoreiden valossa yliopistojen, ja siten myös yliopiston henkilökunnan, keskeisin tehtävä on tuottaa tutkimusartikkeleita ja valmistaa opiskelijoita työelämään.
Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa. Yliopistotyö pelkistyy entistä useammin vain numeroiksi, jotka ovat erityisen yleisiä taloudellisen vallankäytön välineitä. Tällöin se, mitä mitataan, muuttuu itseisarvoiseksi, kun taas se, mitä ei mitata, ei välttämättä ole enää ”virallisesti” olemassa.
Nämä muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa: akateemista työtä tehdään tehokkuusvaatimusten ja erilaisten tietojärjestelmien jatkuvassa paineessa. Yliopistojen tuottovelvoite kansantalouden suuntaan kiristää työoloja yliopistolla. Pahimmillaan yksilökeskeistä uusliberaalia suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria vahvistetaan yliopistojen johtosäännöillä, jotka vahvistavat keskitettyä hallinnollista valtaa ja kaventavat yliopistodemokratian tilaa.
Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa.
Tiivistettynä voidaan sanoa, että korkeakoulupoliittiset muutokset ovat tuoneet suomalaisiin yliopistoihin yhtäaikaisesti johtajakeskeisen managerialistisen johtamistavan sekä paineen olla taloudellisesti kilpailukykyisiä. Näin voidaan perustella leikkauksia yliopistojen toimintaan esimerkiksi luopumalla tiloista tai vähentämällä henkilöstöä silloinkin, kun uudistuksia on nimenomaan perusteltu suuruuden ekonomialla, kuten Tampereen yliopistofuusion tapauksessa tehtiin.
Myös opettamisen malli muuttuu, kun digitaaliset opetusalustat laajenevat kansallisella tasolla, jotta voidaan parantaa opiskelijoiden ”läpivirtausta” korkeakoulutuksessa.
Opiskelijat ja yliopistojen henkilökunta eivät kuitenkaan ole ottaneet näitä muutoksia vastaan passiivisesti, vaan vastarintaa on syntynyt – myös Tampereella. Vastarinnan suurimpana haasteena on jatkuvan kilpailukulttuurin paineen luoma epävarmuus, joka saa pelkäämään oman aseman ja tulevaisuuden puolesta. Kriittisestikin uusliberaalia yliopistoa lähestyvä tutkija saattaa huomata toisintavansa kilpailullista identiteettiään tähtäämällä artikkelinsa arvostetuimpiin tiedelehtiin.
Säätiöyliopistot ja niiden perustajat
Merkittävä muutos suomalaisessa yliopistokentässä oli vuonna 2010 voimaan astunut uudistettu yliopistolaki, joka toi korkeakoulukentälle uusina toimijoina paitsi säätiöyliopistot myös niiden perustajat. Koska muutos on kuitenkin yliopistojen aikajänteellä melko tuore, säätiöyliopistojen perustajien toimintaa ei ole juuri kartoitettu ennen edellä mainittua artikkelia. Aiempi tutkimus on lähinnä keskittynyt siihen, miten säätiöyliopistoissa on, toisin kuin yliopistolaissa säädettiin, käytännössä syrjäytetty yliopistoyhteisön edustus oman yliopistonsa ylimmästä hallinnosta.
Sama käytäntö on myös ohjannut perustajille institutionaalista valtaa näissä käytänteissä tavalla, jota niin ikään yliopistolaki ei määrittänyt. Jotkut perustajat ovat myös aktiivisempia käyttämään valtaansa: näin esimerkiksi oli laita Tampereen säätiöyliopiston fuusiossa, jossa perustajille – etenkin Teknologiateollisuudelle – oli keskeistä suojata yliopiston operatiivinen johto yliopistolaisten vallankäytöltä.
Koska päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.
Perustajien valta perustuu tyypillisesti siihen, että ne löytävät liittolaisia yliopiston ulko- ja sisäpuolelta, jotka yhtyvät niiden tavoitteisiin. Nämä tavoitteet kehystetään säätiöyliopiston menestyksen takeiksi. Tätä ei välttämättä perustajien toimesta edes hahmota vallankäyttönä, vaan itsestäänselvänä yhteisen hyvän edistämisenä. Yhtä lailla perustajien voidaan tietenkin katsoa suojelevansa sijoitustaan yliopistossa, mutta tämä johtaa siinä tapauksessa oleelliseen kysymykseen siitä, missä määrin perustajien ”sijoitus” yliopistoon voi olla ristiriidassa yliopistodemokratian ideaalin kanssa.
Näiden tavoitteiden ajaminen tapahtuu helposti organisaation syvemmillä tasoilla, erilaisissa työryhmissä ja valmistelevissa asiakirjoissa, joissa kuitenkin määritetään pitkäjänteisesti tulevaa. Koska nämä päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.
Kriittinen etäisyys?
Tutkijatkaan eivät tule näihin keskusteluihin täysin neutraalilta pohjalta, eikä näin voi odottaakaan. ”Kotona” omassa organisaatiossa tapahtuvat muutokset tulevat usein iholle. Näin voi olla helppoa ajatella, että oman organisaation tutkimus on ”liian lähellä”, vaikka toisaalta nimenomaan organisaation sisäiset tutkijat osaavat myös paikantaa asiakirjoja ja keskusteluforumeita, jotka ovat jääneet katveeseen. Hiljainen tieto on voimavara tutkimuksessa, joka pyrkii lisäämään ymmärrystä monimutkaisista muutosprosesseista.
Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi.
Läheisyyden kohteeseen ei siis tulisi ykskantaan estää tutkijoita perehtymästä oman organisaationsa muutokseen. Omat lähtökohdat ja mahdolliset haasteet tutkimuksen tekemisessä on tärkeää tiedostaa, ja tutkimusprosessin jännitteet tehdä näkyväksi. Yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, jonka kohteena olevat ihmiset, nämä haasteet ovat tuttuja, ja niiden kanssa voi oppia työskentelemään. Saavutettavan laajemman ymmärryksen ja tiedon potentiaali avaa uusia näkökulmia paitsi tutkimuskohteeseen, myös tutkimukseen ja tutkijoihin itseensä.
Etäisyys- ja objektiivisuusvaateiden ohella tutkijat kohtaavat organisaation sisäiset poliittiset jännitteet. Haasteeksi voi muodostua se, että organisaatioiden sisäistä politiikkaa ei joko tunneta tai se pyritään häivyttämään keskusteluista. Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi.
Auli Harju on tutkija Tampereen yliopiston Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnan tutkimuskeskus Cometissa.
Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.
Paula Silvén (ent. Saarinen) on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.
Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Ari Korhonen on kääntäjä ja filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa sekä Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.
Katariina Mäkinen on yhteiskuntapolitiikan yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.
Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Politiikasta-lehden toimituskuntalainen Timo Uotinen.
Artikkelin pääkuva: Michal Czyz/Unsplash
