Poliittiset jännitteet ja arjen selviytymisstrategiat pandemia-ajan Latinalaisessa Amerikassa

Delaney Turner / Unsplash
Lukuaika: 5 min.

Pandemia-aikana ihmisten oma aktiivisuus ja verkostot ovat nousseet keskiöön, kun eriarvoisuuden yhä syvenevät kuilut ja johtajien autoritääriset otteet ovat pahentuneet pandemian varjossa. Toimeentulon ja terveyden kriisillä on pitkät juuret siinä, miten Latinalainen Amerikka asemoituu globaalissa maailmassa.

Kun COVID-19 alkoi levitä Bolivian Amazonilla sijaitsevassa Tacana-alkuperäiskansayhteisössä, Mariana Michigene tiesi, ettei hallitukselta olisi odotettavissa apua. Hän alkoi sekoitella yrttejä ja kasveja tavoilla, joiden tiesi helpottavan kuumeesta kärsiviä. Marianan koktaileista tulikin suosittu henkireikä yhteisön jäsenten pandemia-ahdistuksen lieventämisessä.

Havannassa eläkeläinen Lázaro Guzman puolestaan huomasi, että hänen kymmenen euron eläkkeensä, paheneva elintarvikepula ja valtavat jonot aikana, jolloin ulkona sai liikkua vain muutamia tunteja päivässä, muodostivat ratkaisemattoman yhtälön, joka muistutti häntä Neuvostoliiton romahduksen jälkeisestä ajasta Kuubassa. Ylpeytensä niellen hän pyysi apua ulkomailla asuvilta kuubalaisilta sukulaisiltaan. He maksoivat hänen ruokaostoksensa verkkokaupassa, jossa Lazaron kuukausieläke riittäisi vain kiloon papuja.

Esimerkit kuvastavat tapoja, joilla erilaiset ihmiset ja yhteisöt eri puolilla Latinalaista Amerikkaa ovat vastanneet koronapandemiaan, joka on johtanut mantereella vakavaan humanitaariseen kriisiin.

 

Moniulotteinen pandemiatilanne

Latinalainen Amerikka on hyvin monimuotoinen manner ja tilanteet ja arjen selviytymisstrategiat vaihtelevat suuresti.

Maailman mediahuomion keskiössä on ollut Brasilia, joka seuraa Yhdysvaltoja ja Intiaa tartuntamäärissä. Myös Argentiina, Kolumbia ja Meksiko ovat pandemian pahimpien alueiden joukossa, kun taas Uruguay ja Chile ovat rokotuskattavuuden maailmanlaajuisessa kärjessä.

1980- ja 1990-luvuilla Latinalaisesta Amerikasta tuli uusliberaalien julkista sektoria koskeneiden uudistusten koelaboratorio.

Vaikka joissakin maissa, kuten Costa Ricassa, on kattava terveydenhuoltojärjestelmä, pandemia on tehnyt näkyväksi julkisen terveydenhuollon vaikeudet ja riittämättömyyden mantereella. 1980- ja 1990-luvuilla iso osa monien maiden julkisen sektorin palveluntuotantoa yksityistettiin osana Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vaatimia rakennesopeutusohjelmia. Latinalaisesta Amerikasta tuli uusliberaalien julkista sektoria koskeneiden uudistusten koelaboratorio.

Vaikka 2000-luvun alkupuoli oli vasemmistopolitiikan nousun aikaa mantereella, pandemia on osoittanut, ettei politiikan suunnanmuutos näytä vahvistaneen julkisen sektorin terveyspalveluita tarpeeksi.

 

Eriarvoisuus ja intersektionaalisuus

Yhteistä koko alueelle on jyrkkä eriarvoisuus, jolla on pitkät juuret siirtomaa-ajassa ja maailmantalouden rakenteissa. Eriarvoisuudet syvenivät voimakkaasti 1980- ja 1990-luvuilla, mutta ne ovat 2000-luvun aikana jonkin verran kaventuneet.

Pandemia kuitenkin jyrkentää yhteiskuntaluokkaan, etnisyyteen, rotuun ja sukupuoleen liittyviä jo olemassa olevia kuiluja.

Kansainvälisen työjärjestön (ILO) raportin mukaan 34 miljoonaa työntekijää menetti työpaikkansa pandemian alkuvaiheessa yhdeksässä tutkimusmaassa. Kolmessatoista Latinalaisen Amerikan maassa tehty tutkimus osoitti, että naiset ovat menettäneet työnsä lähes puolta useammin kuin miehet. Sukupuolittunut väkivalta on lisääntynyt.

Yhteistä koko alueelle on jyrkkä eriarvoisuus, jolla on pitkät juuret siirtomaa-ajassa ja maailmantalouden rakenteissa.

Naisista on tullut päätoimijoita kriisistä selviytymisessä terveydenhuollon työntekijöinä ja arjen ylläpitäjinä. Kun valtio romahdutettiin 1980- ja 1990-luvuilla, naisten johtamat järjestöt ja verkostot tilkitsivät pahimpia shokkeja tarjoamalla ruoka-apua, palveluita ja huolenpitoa kriisiaikana.

On esitetty, että ihmiset selviävät nytkin epävirallisten verkostojensa tuella sekä yhteisöllisten käytäntöjen kautta tilanteissa, joissa virallinen kabinettipolitiikka elää arjesta irrallaan, eivätkä julkiset palvelut tarjoa tarvittavaa tukea ja turvaa.

 

Protestit Kolumbiassa

Syksy 2019 oli suurten protestien aikaa ympäri Latinalaista Amerikkaa. Koronapandemia hiljensi kadut hetkeksi, kun toimeentulon ja terveyden kriisit täyttivät arjen.

Poliitikot ovat käyttäneet tilannetta hyödykseen ajaakseen epäsuosittuja uudistuksia. Tämä näkyy esimerkiksi Kolumbiassa, joka on yksi Latinalaisen Amerikan eriarvoisimmista maista. Eriarvoisuus on räikeää etenkin tulonjaossa ja maanomistuksessa, ja se oli hallituksen ja vasemmistolaisten FARC-sissien välisen vuosikymmeniä kestäneen aseellisen konfliktin merkittävä taustatekijä.

Tyytymättömyys eriarvoisuuksiin, rauhanprosessin epäonnistumisiin ja hallituksen kestämättömään luonnonvarapolitiikkaan toivat ihmiset kaduille marraskuussa 2019. Hallituksen vastaisissa lakkoaalloissa vastustettiin regressiivisiä vero-, palkka- ja eläkeuudistuksia, mutta ajettiin myös esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksia. Hallitus vastasi osittain vuoropuhelulla, mutta pääsääntöisesti väkivallalla.

Kolumbiaan julistettiin yleislakko huhtikuussa 2021. Ammattiliitot, opiskelijat, alkuperäiskansat ja muut protestoijat vaativat täyskäännöstä maan politiikassa.

Pandemian ensimmäisen vuosineljänneksen aikana epätasa-arvo syveni, kun bruttokansantuote laski ja talous supistui 15 prosenttia pandemiaa edeltäneeseen vuosineljännekseen verrattuna. Hallitus loi kertaluontoisia tukipaketteja, mutta ne eivät olleet riittäviä etenkään, kun 57 prosenttia Kolumbian työvoimasta toimii epävirallisessa taloudessa. Heinäkuuhun 2020 mennessä noin 4,5 miljoonaa ihmistä oli menettänyt työpaikkansa.

Hallitus vastasi tilanteeseen luomalla säästö- ja vakautusrahaston, joka helpotti finanssialan sujuvuutta, mutta herätti syvää paheksuntaa kansalaisten keskuudessa. Samaan aikaan öljyn hinta jatkoi laskuaan ja Kolumbian peson arvo laski suhteessa Yhdysvaltain dollariin.

Yli kolme miljoonaa ihmistä on sairastanut COVID-19-viruksen aiheuttaman taudin Kolumbiassa ja yli 80 000 ihmistä on kuollut. Keskellä pandemiaa oikeistopresidentti Iván Duque herätti henkiin verouudistukset, jotka vaikeuttaisivat entisestään köyhimpien ja keskiluokan elämää.

Maahan julistettiin yleislakko huhtikuussa 2021. Ammattiliitot, opiskelijat, alkuperäiskansat ja muut protestoijat vaativat täyskäännöstä maan politiikassa. Hallitus vastasi väkivallalla ja militarisoimalla suurimmat kaupungit. Kymmeniä ihmisiä on kuollut, ja protestit jatkuvat.

 

Demokratian tila Boliviassa

Myös muualla Latinalaisessa Amerikassa koronapandemia alkoi levitä äärimmäisten poliittisten jännitteiden aikana.

Boliviassa elettiin syvää poliittista kriisiä ja polarisaatiota, jonka aiheutti vasemmistopresidentti Evo Moralesin syökseminen vallasta syksyllä 2019. Siirtymäkauden hallituksen tuli järjestää uudet läpinäkyvät vaalit ja palauttaa yhteiskuntarauha yhteiskunnallisessa kaaoksessa, jossa moni pelkäsi sisällissotaa.

Vaaleja lykättiin useita kertoja sillä perusteella, että elämän suojelu pandemian aikana oli tärkeämpää kuin vaalit. Pelko siitä, ettei vaaleja järjestettäisi lainkaan tai että armeija ottaisi vallan kasvoi. Väliaikaishallitus sääti useita asetuksia, joita ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt kritisoivat yrityksinä kaventaa sananvapautta ja hiljentää poliittisia vastustajia.

Syksyllä 2020 Moralesin vasemmistopuolue palasi valtaan, mutta poliittinen kriisi ja polarisaatio jatkavat syvenemistään.

Boliviassa vaaleja lykättiin useita kertoja sillä perusteella, että elämän suojelu pandemian aikana oli tärkeämpää kuin vaalit. Pelko siitä, ettei vaaleja järjestettäisi lainkaan tai että armeija ottaisi vallan kasvoi.

Koronapandemiaan on kuollut yli 12000 ihmistä ja yli 300000 on sairastunut. Lääkärit ovat lakkoilleet täysien sairaaloiden ja olemattomien suojavarusteiden vuoksi, mutta hallitus syyttää heitä oppositiopolitiikasta.

Hallitus perustaa rokotussuunnitelmansa kahteen päärokotteeseen, Kiinan Sinopharmiin ja Venäjän Sputnikiin. Vaikka se kuvastaa osaltaan hallituksen anti-imperialistista politiikkaa suhteessa Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, on kyse myös länsimaiden rokotenationalismista ja syvästä globaalista eriarvoisuudesta, jonka pandemia on tehnyt aiempaa näkyvämmäksi.

Kiinan ja Venäjän rokotediplomatia on osa laajempaa kilpailua luonnonvaroista. Kumpikin on esimerkiksi esittänyt investointitarjouksia Bolivian litiumista, josta toivotaan uutta menestystekijää pandemian runtelemalle taloudelle.

 

Kuuba Castrojen jälkeen

Myös kommunistinen Kuuba on profiloitunut COVID-19-rokotteiden aktiivisena kehittäjänä. Se on ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei kuulu Maailman terveysjärjestön (WHO) COVAX-ohjelmaan, vaan aikoo rokottaa koko väestönsä yhdellä viidestä kehitteillä olevista omista rokotteistaan.

Pandemian aikana yli kolmekymmentä kuubalaista lääkäriryhmää, eli yli 2500 terveydenhuollon ammattilaista, on työskennellyt lähes kolmessakymmenessä maassa. Lähes viisikymmentä maata on pyytänyt Kuubalta lääketeknologiatukea COVID-19-hoitoprotokolliinsa.

Kuuba pyrkii kehittämään rokotteesta menestyvää vientituotetta, sillä pandemia on ajanut maan pahimpaan kriisiin sitten Neuvostoliiton romahtamisen. Vuonna 2018 lähes puolet Kuuban kokonaisviennistä liittyi ihmisten terveyteen. Kymmeniä tuhansia kuubalaisia lääkäreitä on työskennellyt eri puolilla maailmaa.

Kommunistinen Kuuba on profiloitunut COVID-19-rokotteiden aktiivisena kehittäjänä.

Jo ennen pandemiaa Kuubassa oli syvä talouskriisi Venezuelan poliittisen myllerryksen ja Yhdysvaltain tiukentuneen kauppasaarron vuoksi. Koronapandemia pysäytti turismin ja vähensi siirtolaisten rahalähetyksiä.

Presidentti Donald Trumpin hallinto asetti tiukat rajat sille, kuinka paljon kuubalaisdiaspora saa lähettää rahaa maahan. Saman politiikan seurauksena Western Union sulki yli 400 valuuttapistettään Kuubassa viime marraskuussa.

Trumpin aikana asetetut rajoitukset sille, kuinka usein Yhdysvalloissa elävät kuubalaiset saavat vierailla maassa yhdistettynä Kuuban asettamiin matkustusrajoituksiin pandemian vuoksi, on kiihdyttänyt raha- ja tavarapulaa, sillä huomattava osa rahasta ja tavaroista saapuu maahan yhä fyysisesti matkustajien ja välittäjien (mulas) kautta.

Kuuban oma tavaratuotanto on vähäistä, ja vaikka maa pyrkii ruokasuvereniteettiin, pulaa on lähes kaikesta.

Pandemian aikana hallituspolitiikan vastaiset protestit ovat kiihtyneet.

Hallitus on vastannut tilanteeseen vapauttamalla yksityisyrittäjyyden yli 2000 alalla. Valtion yrityksiä ei aiota enää tukea. Ruoan tuotannon edistämiseksi julistettiin kuusikymmentäkolmekohtainen toimenpidelista. Tammikuussa 2021 alkoi prosessi, jossa syvästi eriarvoistava kahden valuutan järjestelmä lakkautetaan.

Pandemian aikana hallituspolitiikan vastaiset protestit ovat kiihtyneet. Marraskuussa 2020 taiteilijat, tutkijat ja muu kulttuuriväki nousivat ennen näkemättömällä tavalla vastustamaan taiteen vapautta kiristävää lakia.

Muutoksia edistää pandemian ja talouskriisin lisäksi se, että Castrojen pitkä valtakausi on päättynyt. Raúl Castro luovutti kommunistisen puolueen pääsihteeriyden nykyiselle presidentille Miguel Díaz-Canelille huhtikuussa 2021.

Sukupolvenvaihdos on merkittävä, sillä ensimmäistä kertaa valtion päämiehen legitimiteetti ei perustu hänen rooliinsa vuoden 1959 vallankumouksessa. Díaz-Canel on pragmaattinen poliitikko, joka todennäköisesti vie Kuuban talouden uudistusten tielle.

Eija Ranta on globaalin kehitystutkimuksen yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Kansalaisuusutopiat globaalissa etelässä –tutkimushanketta ja tekee tutkimusta Boliviassa ja Kuubassa.  

Sebastian Caballero Paz on väitöskirjatutkija Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa (PYAM) Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee luonnonvarapolitiikkaa Bolivian Amazonilla.

David Caicedo Sarralde on taloustieteen maisteriopiskeija Hampurin yliopistossa ja Erasmus-opiskelija Helsingin yliopistossa. Hänen maisteritutkielmansa käsittelee alkuperäiskansojen hyvän elämän politiikkaa eteläisessä Kolumbiassa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*