Vierailu New Yorkin 9/11-muistomerkillä (9/11 Memorial), eli paikalla, jossa kaksoistornit ennen seisoivat, on hämmentävä kokemus. Koska muistomerkkejä ja museoita voidaan tulkita kulttuurisina teksteinä ja sekulaareina katedraaleina, tarkastelen, millaista normatiivista mallia 9/11-muistomerkki tarjoaa ja millainen esimerkki se on menneisyyden hallinnasta.
9/11-muistomerkki koostuu puistoalueesta, joka käsittää kaksi kaksoistornien ulkoreunojen ääriviivoja mukailevaa mustalla marmorilla reunustettua kuilua, joihin pauhaava vesi putoaa. Kaksoistornien kuilujen viereen nouseva museo on vielä rakenteilla. Museon puute korostaa muistomerkistä puuttuvaa, muistomerkeille tyypillistä, valmiiksi annettua lukuohjetta. Selittämättömyyttä alleviivaa kuilujen muodostama tyhjyys. Erityisesti 9/11-muistomerkissä depolitisoinnin kautta tapahtuva politisoiminen herättää ajatuksia. Onko ilman museota avattu puisto pyrkimys estää kysymysten esittäminen, selityksen puuttuminen, vai aito kävijälle annettu mahdollisuus löytää omat merkityksensä? Se, että muistamisen tapoja ja unohtamisen kohteita ei anneta etukäteen, laajentaa myös tulkintahorisonttia.
Sama tematiikka ja narratiivin puutteesta kumpuava keskustelu on tuttu vuonna 1982 valmistuneesta Washingtonissa sijaitsevasta Vietnamin sodan muistomerkistä. Kyseinen muistomerkki koostuu maahan upotetetuista muistoseinistä, joihin on kaiverrettu Vietnamissa kuolleiden nimet kronologisessa järjestyksessä. Vietnamin sodan muistomerkki herätti aikanaan kiivasta keskustelua, koska se ei tarjoa selitystä tai kertomusta. Tämän takia muistoseinän läheisyyteen katsottiin tarpeelliseksi lisätä jälkikäteen perinteisempi sankarillisia sotilaita kuvaava pronssipatsas.
WTC-monumentista sankaripatsaat puuttuvat, mikä on poikkeus amerikkalaisessa patriotismia korostavassa kulttuurissa. Ainoa sankaripatsaaseen rinnastettava elementti 9/11-muistomerkillä on ”Selviytyjäpuu”, iskusta elävänä selvinnyt puu, joka on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan toisen tornikuilun kupeeseen. Puu on tuettu voimakkailla, lähes väkivaltaisilla ketjuilla. Sen selvityminen ja maassapysyminen jatkossakin on haluttu varmistaa.
Kiintoisasti selviytyjäpuu vaikuttaa vetävän selvästi eniten väkijoukkoja puoleensa koko monumentissa. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että se on ainoa osa aluetta, johon liittyy annettu, opasvihkosesta luettavissa oleva tarina. Selviytyjäpuu korostaa monumentista puuttuvaa yhteistä kertomusta ja on muodostunut toteemiksi, jonka juureen lasketaan kukkia ja jonka oksille vierailijat ovat jättäneet kolikoita niin kuin toivomuslähteelle ikään. Puu tarjoaa puistossa kulkevielle ihmisille merkityksen.
Puistossa seisoessa kaksoistornien kuilut ovat lähes huomaamattomia ja vesiputousten pauhu peittyy ala-Manhattanin kiireen ääniin. Horisontaalisesti katsottuna kyseessä voisikin olla tyypillinen, vasta muotoutumassa oleva kaupunkiaukio. Ihmisten liikettä ei pyritä ohjailemaan, vaan puistossa voi istuskella ja käyskennellä puiden lomassa.
Kuiluja lähestyessä monumentin merkitykset alkavat kiertyä auki. Kuiluja reunustavat mustat marmorilaatat. Laattoihin on painettu iskussa menehtyneiden nimet, jotka on ryhmitelty ilman aakkos- tai muuta järjestystä mutta kuitenkin niin, että toisensa tunteneiden uhrien nimet on sijoitettu muistolaatassa toistensa lähelle. Laatoista löytyvät pelkät nimet, ei siis esimerkiksi kansallisuuksia tai asuinpaikkoja. Nimien sijoittelussa pyrittiin välttämään muistamisen hierarkioiden syntymistä, eli sitä, että esimerkiksi palokuntaan kuuluneet uhrit olisi nostettu erityisesti esille. Puiston reunalle on sijoitettu päätteitä, joiden avulla etsimänsä nimen voi paikallistaa.
Laatoista ei löydy pelkästään WTC-iskussa kuolleiden nimet, vaan niinhin on painettu myös Pentagonissa menehtyneiden sekä pennsylvanialaiselle pellolle iskeytyneen lento 93:n uhrien nimet. Laatasta löytyvät myös vuoden 1993 WTC-autopommi-iskun uhrien nimet.
Kuilun äärellä monumentin luonne sekulaarina katedraalina korostuu. Horisontaalisen katseen muuttuessa kuilun reunalla vertikaaliseksi muut äänet hukkuvat vesiputouksen pauhun alle ja monotoninen veden liike mustalla pinnalla pelkistää aistiärsykkeet. Tuonelan virrasta muistuttava vesi katoaa kuilun pohjalla neliönmuotoiseen aukkoon. Aistien havainnoima luonnonmukaiselta vaikuttava rauha ei tietenkään ole totta. Näennäinen veden liikkeen vaivattomuus on kuilujen alle kätkettyjen koneiden aikaansaama illuusio.
Mutta mikä katsoo kuilusta takaisin? Mikä on se normatiivinen ohje, jonka muistomerkki antaa? Paikka on pyhitetty muistolle, ei analyysille tai tiedonjakamiselle. Menneisyyttä hallitaan ehkäisten kysymyksiä. Kuilun viereen nouseva museo tulee täyttämään tyhjiötä ja epäilemättä tarjoamaan narratiivin. Toisaalta museo tulee olemaan irrallinen, vapaasta kaupunkitilasta erottuva maksullinen laitos, jonne kaikki puistossa vierailevat eivät kulje. Tälle enemmistölle päällimmäiseksi selitykseksi jää selityksen puute. Puistosta onkin sanottu, että mielenrauhan sijasta siellä kävijän valtaa kyyninen epätoivo.
Vaikka toukokuussa läntisen pallonpuoliskon korkeimmaksi kohonnut uusi WTC-torni (WTC 1, Freedom Tower) ei olekaan osa monumenttia, nivoutuu toisen tornikuilun vierestä nouseva 1776 jalkaa korkea rakennus osaksi merkitysten kokonaisuutta tarjoten kenties kiintopisteen selitystä hakevalle katseelle. Rinnakkain on kaksi katedraalia, joista toinen kohoaa korkeuksiin ja toinen laskeutuu kohti maan ydintä.
9/11-monumentti ei ole aikaansaanut Vietnamin muistomerkin kaltaista kiistaa. Narratiivin puute näkyy myös muistomerkistä käydyssä keskustelussa. Suurin huolenaihe on ollut ihmisten huoleton käyttäytyminen muistomerkillä. Turistilaumat saapuvat paikalle käyttäen marmorilaattoja eväiden syöntialustoinaan ja kuvauttaen itseään kuilun reunalla hilpeästi hymyillen. Tämän seurauksena muistomerkille kuljettavan kujan varrella muistutetaankin nyt useasti ja monella eri kielellä paikan olevan hiljaista kunnioittamista varten. Tämä jääkin ainoaksi lukuohjeeksi muistomerkille saapuvalle vieraalle. Paikka, johon vieras on astumassa, on hiljentymistä ja kunnioittamista, ei kysymysten esittämistä varten. Ohje on vastoin monumentin suunnitelleen newyorkilaisen Michael Aradin alkuperäisajatusta, jonka mukaan puiston tulisi irtautua syntyhistoriastaan ja tarjota niin turisteille, omaisille kuin koiranulkoiluttajillekin vapaa, tasa-arvoinen ja ennen kaikkea elävä kaupunkitila. Aradin alkuperäisajatusta voi tulkita niin, että muistomerkki itse asiassa kannustaa unohtamiseen. On selvää, että tähän ei olla vielä valmiita.
Artikkelikuva: Svein-Magne Tunli / Wikimedia Commons
