YK:n ja Suomen ilmastopaneelien syksyn aikana julkaisemat raportit ja tutkimustulokset saivat monet hieraisemaan silmiään. Valtavat päästövähennystavoitteet on vaikea istuttaa vallitseviin yhteiskunnallisiin realiteetteihin. Puolueohjelmien retoriikan tasolla realiteetit näyttäytyvät kuitenkin luonteeltaan muuttuvina.
”Kokoomus asettaa elämän edellytysten turvaamisen keskeiseksi arvokseen.” Näin sanotaan kokoomuksen periaateohjelmassa, jonka tiukkaa ympäristölinjausta voi pitää uutisena. Onkin kiinnostavaa seurata, millä käytännön keinoilla kokoomus lähtee torjumaan yhä pahenevaa ilmastouhkaa.
Myös pääministeripuolue keskusta ottaa yleisohjelmaluonnoksessa ympäristökriisin hoidon ykkösprioriteetikseen:
”Ympäristönäkemykselle on annettava ylitsekäymätön merkitys teollistuneiden yhteiskuntien, kuten Suomen poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa.”
”Ympäristöongelmien perimmäinen syy on teollisuusmaiden vääristynyt talouskasvu, joka perustuu luonnonvarojen tuhlailevaan käyttöön ja kasvun ympäristöruhjeiden sivuuttamiseen.”
Suurimpien hallituspuolueiden herääminen on varma merkki siitä, että ympäristöuhkien torjumiseen tartutaan nyt tosissaan. Odotettavissa on, että päättäjät lähtevät määrätietoisesti toteuttamaan tiedeyhteisön vaatimaa laajapohjaista rakennemuutosta kohti ekologista kestävyyttä.
Keskustan ohjelmaluonnos jatkaa: ”Ekologisesti kestävä kehitys edellyttää teollisuusmailta nykyisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutosta.”
Keskustan erityisohjelmassa puolestaan todetaan: ”Meillä on aikaa 30 vuotta, mutta talouden vihreänvihreitä rakenteita on ryhdyttävä vahvistamaan heti. Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin.”
Mitä sitten?
Ympäristökysymyksiin vakavasti suhtautuvan lukijan pettymykseksi on paljastettava, että lainatut ohjelmatekstit ovat yli 25 vuoden takaa. Kokoomuksen periaateohjelma on hyväksytty vuonna 1993. Keskustan erityisohjelma hyväksyttiin vuonna 1990 ja yleisohjelmaluonnos on vuodelta 1987.
Ehkä syytä huoleen ei kuitenkaan ole? Kesäkuussa 2018 hyväksytyssä periaateohjelmassa kokoomuslaisen aatteen perusteiksi linjataan muun muassa:
”Päätöksenteossa paikallistasolta valtakunnalliselle, eurooppalaiselle ja kansainväliselle tasolle saakka on tehtävä johdonmukaisesti valintoja, jotka turvaavat ja edistävät ympäristön puhtautta ja luonnon monimuotoisuutta, lajien säilymistä ja ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tämän vastuun kantaminen on se mitta, jolla tekojemme arvo kaikkein eniten määräytyy tulevien sukupolvien silmissä.”
Keskusta hyväksyi Sotkamon puoluekokouksessa 20.6.2018 Energia-, ympäristö-, ja ilmastolinjauksen, jossa todetaan seuraavasti:
”Maailma on kohdannut kantokykynsä rajat monessa suhteessa. Meillä on vain tämä yksi maapallo, joten meidän on siirryttävä nykyisestä kulutuskeskeisestä elämäntavastamme kohtuutalouden aikaan.
Ihmiskuntaa on liian pitkään ohjannut vain taloudellinen näkökulma. Maapallon väestön kasvaessa ekologia asettaa meille alati tiukentuvia puitteita. Sosiaaliset haasteet kärjistyvät ilmastonmuutosten seurauksena tapahtuvan väestövaelluksen takia. Jokaisen maan on nähtävä umpikuja luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen perustuvassa elintason kasvussa. Ylikulutuksesta on siirryttävä elinkaariajatteluun ja kestävälle kiertotalouden tielle. Keskusta haluaa Suomen olevan etulinjassa siirtyessämme kohti aitoa kestävän kehityksen ajattelua.”
Puheet ja teot
Arvovaltaisia länsimaisten yhteiskuntien ylikulutuksen seurauksista varoittaneita tieteellisiä raportteja julkaistiin jo 1970-luvun alussa. Siitä asti valistuneen päättäjän on voitu olettaa ymmärtävän luonnonjärjestelmän kantokyvyn rajat ja seuraukset, joita rajojen ylittämisellä todennäköisesti on.
Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden kapenemisen.
Vuosikymmenten kuluessa ilmastonmuutosta, biodiversiteetin heikkenemistä, kemikalisaatiota, saastumista ja monia muita ympäristöuhkia ei kuitenkaan ole kyetty hillitsemään. Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.
Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.
Suomessa talouden energia- ja materiaalitehokkuus on kasvanut, eli pienemmällä kulutuksella saadaan enemmän taloudellista hyötyä. Ilmiötä voidaan kuvata suhteelliseksi talouden ja kulutuksen kasvun irtikytkennäksi (relative decoupling).
Samalla Suomen BKT on tuplaantunut 1990-luvulta ja kasvu on haudannut alleen energian ja materiaalinkäytön tehostumisen myönteiset ympäristövaikutukset. Kuormituksen vähentämiseksi tarvittava absoluuttinen irtikytkentä onkin jäänyt saavuttamatta, ja globaali kuormituksemme kasvaa edelleen.
Ehkä parhaiten 1990-luvun alun puolueohjelmat kiteyttää keskustan erityisohjelman lause ”Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin”.
Juppikaudella ei eletty maakuopissa, vaan nautittiin ennätyksellisestä hyvinvoinnista. Luonnonvarojen kokonaiskulutus oli silti 25 prosenttia pienempi kuin vuonna 2018.
Jos olisimme vuodesta 1990 keskittyneet silloisen elintason säilyttämiseen ja suunnanneet ponnistelumme odotettavissa olevien mullistusten torjumiseen ja niihin varautumiseen, olisi tilanteemme kovin erilainen nyt.
Talouspeikko
Puolueiden 1990-luvun alun ympäristöherätyksestä ei seurannut kestävyysloikka vaan täyskäännös vastakkaiseen suuntaan. Talouden jatkuva kasvu on koettu elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakykyä oleellisemmaksi edellytykseksi yhteiskuntien olemassaololle.
Kaiken mahdollisen kulutuksen kasvattamisesta on vallinnut vahva konsensus valtapuolueissa. Olemme alkaneet kutsua yhteiskuntaamme kulutusyhteiskunnaksi ja identifioida itsemme ensisijaisesti kuluttajiksi.
Ympäristöpainotukset ajoittuivat lamaan ja ympäristöteemojen poistuminen puolueiden prioriteettilistoilta puolestaan taloudelliseen nousukauteen. Ehkä havahtuminen taloudellisen pohjan pettävyydelle avasi hetkeksi silmät myös elämää ylläpitävien järjestelmien rajallisuudelle.
Suomalaisessa 1980- ja 1990-luvun politiikassa vaikutti vielä vahvasti keynesiläinen ja jälkikeynesiläinen näkemys taloudesta välineenä hyvän elämän ja hyvän yhteiskunnan tavoittelussa. Tästä ajattelutavasta käsin keinovalikoima ekologisen kriisin torjumiseksi oli oleellisesti laajempi kuin nykyisin vallitsevassa uusklassisessa mallissa, jossa myös valtion nähdään toimivan markkinoiden ehdoilla.
Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa.
Nykynäkemyksen mukaan ympäristökriisi on torjuttavissa vain, jos markkinat kokevat siihen tarvetta. Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa. Kun aikaisemmin voitiin puhua suoraan ympäristökriisin torjumisesta, pitää asiaa nykyään muotoilla niin, että yritykset voivat kokea hyötyvänsä kriisistä ja sen torjumisesta.
Talouspuheessa fysiikan lait ja ekosysteemien reunaehdot oletetaan yleisesti joustavammaksi kuin markkinatalouden lainalaisuudet. Talous ei nykymuodossaan ole planeetan ja ihmisten voimavarojen kohdentamista, vaan niistä riippumaton abstraktio, johon ihmisen ja planeetan olisi sopeuduttava.
Keskustankin ympäristölinjauksissa on kuitenkin usean vuosikymmenen ajan todettu, että yhteiskunnallinen ei kehitys voi enää pohjata nykyisen kaltaisen materiaalisen kulutuksen kasvun logiikkaan.
Tällainen tervejärkisyys ei saisi rajoittua puolueiden ympäristökerhojen illanviettoihin ja erillisohjelmiin, vaan se tulee kirjata perustuslakiin.
Puheet seurantaan
Poliittiseen peliin uppoutuneelle päättäjälle puolueohjelmien tärkein opetus on luultavasti se, että ympäristöasioista saa sanoa ja kirjoittaa ohjelmateksteihin ihan mitä tahansa ilman pelkoa siitä, että kansa syyttäisi lupausten pettämisestä.
Löperyyteen kannustaa sekin, että journalistien kyky narauttaa päättäjiä ympäristölupausten vastaisista päätöksistä on hämmästyttävän heikko. Ympäristöasioita ja niihin liittyvää päätöksentekoa voi sotkea ja hidastaa epäselvällä tiedotuksella ja monimutkaisilla laskentasäännöillä, joiden seasta vain harva toimittaja tai kansalainen kykenee löytämään tiedot esimerkiksi Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.
Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki.
Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki. Valtioneuvoston lakialoite hiilen energiakäytön kieltämiseksi vuonna 2029 on kerännyt vahvaa kannatusta yli puoluerajojen. Hiilikielto koetaan symbolisesti merkittäväksi ilmastotoimeksi, vaikka lakialoitteessa todetaan, että se ei vähentäisi lainkaan Suomen ilmastopäästöjä.
Hiiltä korvataan erityisesti pohjoismaissa moninkertaistamalla puun energiakäyttö. Tanskan, Ruotsin, Suomen ja monien muiden EU-maiden uusiutuvan energian lisäämissuunnitelmat nojaavat vahvasti Baltiasta tuotavaan puumassaan. Suurin osa tästä puusta olisi vain energiakäyttöön kaadettua runkopuuta, jonka päästövaikutukset ovat reippaasti kivihiiltä isommat.
Kun sinänsä erittäin kireää vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitetta kiristetään vielä kuudella vuodella, varmistetaan, ettei puuhun siirtymiselle jää vaihtoehtoja. Lakialoite kieltää erikseen myöntämästä poikkeuslupaa hiilenpolttoon siinäkään tapauksessa, että tarjolla olisi vain muuhun käyttöön soveltuvaa ainespuuta.
Monet ajattelevat, että päästövähennysten toteuttaminen on lähinnä taloudellinen kysymys: jos rahaa löytyy, voidaan päästöt nollata vaikka heti. Näin ei kuitenkaan ole.
On erittäin tärkeää havaita, että tällä hetkellä ei ole käytettävissä teknologiaa, jolla polttamisesta voitaisiin kaukolämpöjärjestelmissä kokonaan luopua. Lämpöpumput vaativat lämmönlähteiden osalta lisäselvityksiä ja pilotointeja, ja pumppujen vaatima sähköntuotannon lisäys täytyisi tehdä tuuli- tai ydinvoimalla, joiden lisärakentamiseen liittyy isoja sosiaalisen hyväksyttävyyden kysymyksiä.
Jos polttamalla tapahtuva lämmöntuotanto lopetettaisiin vuonna 2029, se tarkoittaisi, että nykyhetkestä katsottuna aikaisintaan seuraavan kahden vuoden aikana kehittyvät ratkaisut olisi runnottava päätöksenteossa ja kaavoituksessa läpi aikataululla, joka vaatii oleellisten demokraattisten prosessien ohittamista.
Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.
Hiilikieltoa on puolustettu usein sen kansainvälisellä symboliarvolla. Suomen lisäksi useat muut kieltämistä harkitsevat maat tulisivat korvaamaan puun biomassalla. Todellista symboliarvoa olisikin sillä, että kykenisimme siirtymään IPCC:n edellyttämällä aikataululla polttamatta tuotettuun lämpöön ilman, että vaarannamme demokraattisia prosessejamme.
On hyvin todennäköistä, että energiasektori pystyy saavuttamaan hiilineutraaliuden 2030-luvun alussa. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman todella vahvaa panostusta tutkimus- ja kehitystyöhön. Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku
Tarve ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku” -lauseen hokemiseen perustuu epäilemättä siihen, että tosiasioita ei ole aina tunnustettu ja päätöksiä on tehty henkilökohtaisten luulojen, mielikuvien ja toiveiden pohjalta.
On aihetta epäillä, että hallituspuolueiden toiveissa olisi uudelleen leimahtaneen ympäristö- ja ilmastoahdistuksen nopea laantuminen samaan tapaan kuin 1990-luvulla. Kiusalliset tosiasiat ja masentava ympäristösyyllisyys olisi mukava taas hukuttaa riehakkaaseen talouskasvuun.
Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä.
Suomesta nousi 1990-luvun alun ympäristöaallossa maailmaan johtaviin lukeutuvaksi tuulivoiman, aurinkoenergian ja akkuteknologian kehittäjäksi. Biotalouspöhinässä tämä valtavan potentiaalin osaaminen ajettiin alas. Jäljellä olevan aidosti vähäpäästöisen teknologian rippeetkin ovat Suomelle moninkertaisesti arvokkaampi pääoma kuin hallituksen tarjoilemat biopolttoaineet ja muut päästövähennyskeinot,jotka eivät vähennä päästöjä.
Menneisyyden periaateohjelmissa on hyvääkin. Ne kertovat, että ainakin joskus myös nykyisissä hallituspuolueissa on ollut vaikuttajia, jotka pyrkivät toimimaan tosiasioiden edellyttämällä tavalla ja joilla oli myös selkeä kuva siitä, mitä uhkien torjumiseksi tulisi tehdä. Tämän vuoden ohjelmat kertovat, että heitä on puolueissa edelleen, tosin vähemmistössä.
Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Tulevaisuutemme riippuu pitkälti siitä, antavatko puolueet vihdoin mahdollisuuden määrätietoisiin toimiin asiassa, jonka kiireellisyyden ne ovat tunnistaneet jo vuosikymmeniä sitten.
Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä.
Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.
Korjaus 17.12. klo 16:32: Tarkennettu tekstin väitteitä lisäämällä ilmaisut ”kokonaan” ja ”nykyhetkestä katsottuna”.
