Suomi on eurooppalaisena länsimaana saanut kehittyä tavalla, joka vaarantaa ilmastokriisistä eniten kärsivien valtioiden tulevaisuuden. Suomi toistelee kunnianhimoisia ilmastotavoitteitaan tekemättä kuitenkaan varsinaisia politiikkatoimia. Presidentti Niinistön ilmastokokouksen puheen sanojen on aika vihdoinkin muuntua konkreettisiksi teoiksi.
Maailman johtajat kokoontuivat maanantaina 23.9. New Yorkiin YK:n pääsihteerin António Guterresin järjestämään ilmastokokoukseen, jonka tarkoituksena oli esitellä konkreettisia toimia, joilla ilmastokriisiin voidaan vastata. Budjettiriihensä kiireellä valmiiksi saaneelta Suomen hallitukselta ei juuri kuulunut esityksiä Suomen kannanotoista ennen kokousta.
Suomi oli yksi tarkoin valituista puhujista kokouksessa, onhan maamme sitoutunut hiilineutraalisuuteen vuoteen 2035 mennessä. Suomen puheenvuoron pitänyt presidentti Sauli Niinistö totesi heti puheensa alkuun, että ”maailmanlaajuinen siirtyminen hiilineutraaliuuteen tarkoittaa yhteiskuntiemme kokonaisvaltaista muutosta. Puolinaiset toimet eivät riitä.”
Viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistussa Vieraskynässä Euroopan unionin entinen ilmastokomissaari Connie Hedegaard visioi, kuinka Suomi voisi huippukokouksessa osoittaa ilmastojohtajuutta. Puheenvuorossaan presidentti Niinistö toisti jo tutuksi tulleen mantran, jonka mukaan Suomen kansalliset ilmastotavoitteet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Kysymys kuuluu, milloin nämä tavoitteet saadaan muuttumaan toimiksi.
Ilmastonmuutosnarratiivi
YK:n kokousta edelsi uusimman kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) raportin julkaisu. Raportti vaati edellisten raporttien tapaan kiireellisiä toimia, jotta ilmastonmuutoksen negatiivisiin haittavaikutuksiin voidaan puuttua. Tämänkertaisen raportin keskiössä olivat maankäyttö ja sen hallinta ympäristön sietokyvyn kannalta kestävällä tavalla.
Tuttuun tapaan raporttia seurasi keskustelu siitä, miten Suomessa tulisi kritiikkiin suhtautua. Maankäyttökeskustelua on käyty kiivaasti hallituksen ensiaskelista lähtien, sillä hallituspuolueet keskusta ja vihreät ovat varsin erilaisilla ympäristölinjoilla.
BIOS-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde tuo erinomaisesti esiin suomalaisen ilmastokeskustelun ongelman. Lähteen mukaan Suomessa ilmastokeskustelu tahtoo kerta toisensa jälkeen kääntyä ”täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle.”
Presidentti Niinistön puheenvuoro New Yorkissa oli piristävä. Niinistö totesi suoraan, että Suomi haluaa ”johtaa esimerkin voimalla. Siinä tavoitteiden asettaminen ei riitä. Ratkaisevaa on tulosten saavuttaminen.”
Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä.
Suomalaiseen ilmastokeskusteluun suhteutettuna Niinistön avaus tuntui jopa vieraalta. Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu nimittäin kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä – siitäkin huolimatta, että hallitusohjelma julistaa Suomen olevan kokoaan suurempi maailmalla.
Meillä kysytään toistuvasti, miksi juuri Suomen pitäisi tehdä radikaaleja maankäyttöön liittyviä muutoksia tai miettiä metsiemme käyttöä ja turpeenpolton mielekkyyttä, kun samanaikaisesti isot saastuttajavaltiot, etunenässä Kiina, Yhdysvallat, Intia ja Brasilia hidastelevat ilmastotoimissaan.
Brasilian viimeaikaiset rajut metsäpalot ja maata vastaan Suomessakin pohditut pakotteet todistavat erinomaisella tavalla sitä retoriikkaa, jolla ilmastoasioissa vastuu halutaan siirtää meiltä heille. Ministeri Mika Lintilän sanoin:
”Nämä toimet uhkaavat käydä hyödyttömiksi, jos toisaalla hiilinieluja systemaattisesti tuhotaan, eikä meillä ole keinoja reagoida ilmastonmuutosta kiihdyttäviin tuhoihin.”
Lintilän tekemä vastakkainasettelu suurten ilmastotuholaisten ja viattomien pienten valtioiden kansalaisten välillä on selvä.
Kuten jo viimesyksyinen IPCC:n 1,5 asteen raporttia seurannut keskustelu osoitti, ovat ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset herkkiä poliittisia kysymyksiä. Pariisin ilmastosopimuksen jälkeinen prosessi ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja siihen liittyvistä vastuista on saanut osakseen vastarintaa niin Suomessa kuin maailmallakin.
Toistuva vastustus ja huomion siirtäminen toisaalle paljastavat ongelmallisen suhtautumisen ilmastovastuisiin. Siitä paistaa läpi sokeus omalle erityisasemalle, jota ei ole saavutettu käyttämättä hyväksi historiallista ja maantieteellistä asemaa kehittyneenä länsimaana. Kehittyneet länsimaat ovat vuosisatojen saatossa saaneet paitsi saastuttaa myös kehittyä köyhempien, nyt ilmastonmuutoksesta eniten kärsivien maiden kustannuksella.
Siinä missä Suomi ei olekaan ollut siirtomaavalta kuten isommat eurooppalaiset kumppanimme tai lähinaapurimme, ei Suomi voi sijaintinsa ja länsimaisen asemansa vuoksi myöskään pestä käsiään ja sysätä vastuutaan maailmalle. Pienen koon taakse piiloutuminen taas on lähinnä raukkamaista – varsinkin, kun asiaa katsoo täältä eteläisen Tyynenmeren saarivaltioista käsin.
Ilmastonmuutos ihmisoikeus- ja oikeudenmukaisuuskysymyksenä
Tutkimukseni pienten saarivaltioiden tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen uhkien edessä on avannut tien ilmastokriisin näköalapaikalle.
Siinä missä pienet saarivaltiot ovat saaneet paljon medianäkyvyyttä aina Pariisin ilmastosopimuksen solmimisesta nykyisen kotimaani Fidzin järjestämään Bonnin ilmastokokoukseen vuonna 2017, ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää näiden valtioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan. Media uutisoi saarivaltioista kuitenkaan ymmärtämättä tilanteen vakavuutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Tyynenmeren saarivaltiot ovat asukasta kohden maailman suurimpia kansainvälisen kehitysavun saajia. Tuen tarve tulee ilmastonmuutoksen vastaisten toimien vuoksi vain lisääntymään lähitulevaisuudessa.
Ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää Tyynenmeren pienten saarivaltioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan.
Avustetun uhrin roolin sijaan alueen valtiot pyrkivät kuitenkin saamaan itselleen ilmastopolitiikkaa rakentavien toimijoiden aseman. Alueen pienet valtiot eivät pelkää vaatia kehittyneitä länsimaita tunnustumaan vastuunsa maidensa kohtaamista ongelmista.
Siinä missä Euroopan unionin puheenjohtajamaassa Suomessa piiloudutaan maaseutu-kaupunkijaottelun taakse keskusteltaessa uusimmasta IPCC-raportista ja vaaditaan seremoniallisesti brasilialaisen lihan boikottia, pienissä saarivaltioissa pohditaan parhaillaan kansainvälisiä toimia maiden oikeusaseman varmistamiseksi ilmastonmuutoksen tuottamien uhkakuvien vuoksi.
Tyynenmeren opiskelija-aktivistien alulle panemassa aloitteessa vaaditaan kansainvälistä tuomioistuinta tutkimaan, rikkooko ilmastonmuutos Tyynenmeren valtioiden asukkaiden perustavaa laatua olevia ihmisoikeuksia – mukaan lukien oikeutta elämään. Sanoma on kirkas: ilmastonmuutos uhkaa näiden nuorten tulevaisuutta tavalla, jota voidaan pitää vakavana ihmisoikeusrikkomuksena.
Puhuessaan Vanuatun Port Vilassa elokuun 23. päivä järjestetyssä talanoassa liikkeen nuori johtaja Solomon Yeo esitti yleisölle opiskelijaliikkeen maailman valtiojohtajille kohdistaman kysymyksen: mikä on valtioiden vastuu nykyisille ja tuleville sukupolville ilmastonmuutoksen suhteen?
Oikeuskanteen esittelyvideossa opiskelijat toteavat katse värähtämättä, kuinka ilmastonmuutoksen uhrit ovat ”sodassa” muuta maailmaa vastaan ja kuinka länsimaat ensin valloittivat nämä maat ja nyt heidän tulevaisuuttaan uhataan samojen toimijoiden taholta välinpitämättömyyden muodossa.
Ilmastonmuutoksen muotoilu ihmisoikeuskysymyksenä vie keskustelun kansallisista tavoitteista kansainvälisiin velvoitteisiin: valtioilla, kuten Suomella, on kansainvälisoikeudellinen velvoite suojella yksilöitä ihmisoikeuksien loukkauksilta.
Ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.
Akateemisessa kirjallisuudessa esiintyy erilaisia näkökantoja siitä, missä määrin ilmastonmuutosta tulisi ymmärtää ihmisoikeuskysymyksenä. Ilmastonmuutoksen ihmisoikeusulottuvuus on kuitenkin kansainvälisesti tunnustettu jopa Pariisin sopimuksen esipuheessa.
Toteutuessaan kanne osuisi kipukohtaan, joka eurooppalaisessa ilmastokeskustelussa halutaan sujuvasti uudelleen ja uudelleen unohtaa: ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.
Kun ilmastonmuutosta tarkastellaan ihmisoikeusnäkökulmasta, on Suomen kaltaisen eurooppalaisen oikeusvaltion suhtautuminen todellisiin toimiin hämmentävää seurattavaa.
Vastuiden kiistämisen globaali kulttuuri
Ilmastonmuutokseen vastaaminen kohtaa jatkuvasti poliittista vastarintaa, erityisesti niiden toimesta, joiden toivoisi itsensä tekevän rohkeita aloitteita. Tyynenmeren saarivaltiot kokoontuivat yhdessä Australian ja Uuden-Seelannin kanssa elokuussa Tuvalun pääkaupunkiin Funafutiin vuosittaiseen alueen päämiesten kokoukseen.
Tuvalu on atollivaltiona uhattuna merenpinnannousun vuoksi. Valtiojohtajia olivat Funafutissa vastaanottamassa lapset, jotka istuivat vesialtaassa. Ele symboloi kokouksen tärkeyttä Tuvalun kansalaisille.
Ennen kokousta poliittista keskustelua kuumensi foorumin suurin jäsenmaa Australia, joka ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti. Australian suhtautuminen oli jälleen nihkeä, ja maa onnistui odotetusti vesittämään saarivaltioiden pyrkimyksen julistaa alueellinen ilmastokriisi kokouksen päätöslauselmassa.
Australia ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti.
Australia on lanseerannut Tyynenmeren alueen strategisesti itselleen tärkeäksi alueeksi ja painottanut sen merkitystä ulkopolitiikkansa keskiössä (niin kutsuttu step up -politiikka). Step up -politiikan keskeinen ajatus on Australian rooli Tyynenmeren alueellisena valtana, jolla on erikoissuhde pieniin saarivaltioihin, jotka ovat riippuvaisia sen avusta.
Australia pitää alueen valtioita vaikutuspiirinään ja on näiden suurin yksittäinen taloudellinen tukija. Monella alueen saarivaltion asukkaalla on perhesiteitä Australiaan. Tästä huolimatta Australian pääministerin Scott Morrisonin konservatiivihallituksen tavoitteita ilmastopolitiikan suhteen pidetään alueen saarivaltioiden näkökulmasta riittämättöminä, jopa uuskolonialistisina.
Tyynenmeren saarivaltiot ovat olleet äänekkäitä vaatiessaan Australialta todellista ilmastopolitiikan parantamista, aitoa askelta ylöspäin. Valtioiden johtajat peräänkuuluttavat erityisesti alueellista vastuuta mitä tulee ilmastonmuutoksen torjuntaan; Australian talous nojaa vahvasti kivihiilen louhintaan.
Maa on muun muassa Pariisin ilmastosopimuksen periaatteiden vastaisesti antanut luvan uuden kivihiililouhoksen avaamiseen ekologisesti herkän ja jo huomattavasti vaurioituneen Suuren valliriutan edustalla Queenslandin osavaltiossa.
Tyynenmeren johtajien tapaamisen päätöslauselma huomioi opiskelijoiden aloitteen kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavasta lausunnosta toteamalla, että taatakseen kansalaistensa tulevaisuuden maiden johtajien tulee pyrkiä vaikuttamaan YK:n yleiskokoukseen asian eteenpäin viemiseksi.
Päätöslauselman viesti on selvä: kansainvälisen lain tulee suojata nykyisiä ja tulevia sukupolvia ilmastonmuutoksen tuhoilta.
Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.
Juuri kysymys vastuusta on keskeisessä roolissa mietittäessä ilmastokriisiä. Siinä missä Australiaa voidaan pitää kivihiiltä edistävän politiikkansa kautta suoraan vastuussa lähinaapureidensa jatkuvasti syventyvästä ahdingosta, on huomattavasti vaikeampaa linkittää vastuuta pohjoiseen Suomeen.
Tästä huolimatta Australia ei ole vastuunsa kanssa yksin. Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.
Suomen globaali vastuu
Annoin Tyynenmeren alueelta tuleville opiskelijoilleni luettavaksi taloustieteilijöiden Markus Jäntin ja Juhana Vartiaisen blogiartikkelin siitä, pitäisikö muiden kehittyvien maiden pyrkiä kopioimaan Suomea. Suomi oli vielä toisen maailmansodan jälkeen varsin kehittymätön ja maamme menestys on monella tapaa ollut esimerkillinen.
Kysymys on ongelmallinen, sillä kehitykseen ei ole olemassa yhtä simuloitavaa mallia. Jäntti ja Vartiainen nostavatkin esiin tärkeän havainnon siitä, että Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.
Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.
Jos Suomi olisi sijainnut toisen maailmansodan raunioilla Malawin paikalla keskisessä Afrikassa entisenä siirtomaana, voisimme tuskin käydä tänään keskustelua oikeudestamme lihansyöntiin tai lentämiseen miettiessämme ilmastovastuitamme.
Historiaa tai maantiedettä emme voi muuttaa, mutta suhtautumistamme etuoikeutettuun asemaamme voimme. Kuten suomalaista pakolaiskeskustelua, myös suomalaista ilmastokeskustelua leimaa ajatus erityisasemastamme menestyneenä ja syrjäisenä kansakuntana, joka on oikeutettu saavutettuihin etuihinsa.
Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti tämän etuoikeutetun asemamme.
Tuorein ilmastopaneelin raportti kiinnittää huomiota maankäyttöön ja hiilinieluihin. Se koskettaa suomalaisesta näkökulmasta herkkää aihetta, onhan hyvinvointimme perustunut vaurauteen, jota metsämme meille tuovat.
Metsämme ovat tuottaneet meille vaurautta, koska olemme sijainneet otollisilla markkinoilla aikana, jolloin tuotteillemme on ollut kysyntää, ja koska olemme saaneet nauttia yhteiskuntarauhasta eikä luonnonvarojamme ole varastettu muiden maiden toimesta.
Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti etuoikeutetun asemamme.
Itsenäisenä valtiona olemme saaneet nauttia vauraudestamme itse, toisin kuin entiset siirtomaat, jotka edelleen ovat altavastaajina siirtomaavallan aikana vakiinnutetussa talousjärjestelmässä. Historian valossa Suomen vauraus on aivan yhtä paljon sattumaa kuin se on omaa aikaansaannostamme.
Suomalaisesta näkökulmasta meidän, etuoikeutetussa asemassa olevien länsimaisten ihmisten, ei tulisi kantaa vastuuta maailmasta, jota itse olemme olleet luomassa ja jonka hedelmiä olemme itse saaneet nauttia. Ilmastokriisissä ei kuitenkaan ole kyse sijoituksestamme maailman saastuttajien listalla, niin sanotusta suorasta vastuustamme maapallon ilmaston lämpenemiseen.
Kyse on globaaleista ihmisoikeuksista, joita me suomalaiset olemme velvoitettuja suojelemaan, sekä historiaan ja vaurauteemme liittyvistä vastuista, jotka seuraavat meitä länsimaana.
On aika, että ymmärrämme sen tosiasian, että voimme käydä keskustelua siitä, pitäisikö turvetta vielä polttaa vain siksi, että olemme asemassa, jossa voimme tätä keskustelua käydä.
Tyynenmeren saarivaltion asukkailla ei ole tätä etuoikeutta. Osaltaan juuri tästä syystä heidät on pakotettu toimimaan uhriutumisen sijaan.
On ironista, joskaan ei yllätyksellistä, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien innovaattoreina toimivat ne, joiden vuoksi näitä toimia tulisi ensi sijassa tehdä. Toimia puolestaan tuntuvat hidastelevan eniten ne, joilla olisi eniten resursseja muuttaa käyttäytymistään – esimerkiksi aktiivisella uusiutuvaa energiaa suosivalla politiikalla tai vaatimalla kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa kansainvälisillä foorumeilla.
Suomen vastuu auttaa Tyynenmeren ilmasto-ongelmissa saattaa olla erilainen kuin Australian. Se on kuitenkin olemassa.
EU-puheenjohtajamaana Suomi voisi esimerkiksi alkaa edistää Tyynenmeren opiskelijoiden esitystä kansainvälisen tuomioistuimen ennakkopäätöksen hakemisesta YK:ssa. Tyynenmeren opiskelijaliikkeen nuoret aktiivit halusivat lähettää kauttani viestin sekä Suomelle että muulle EU:lle: on aika toimia eikä siirtää vastuuta tulevaisuuteen – tai ”niille muille”.
PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidzisaarilla. Hänen tutkimuksensa keskittyy kansainvälisen politiikan etiikkaan.
