Korkeakoulupoliittiset muutokset ovat tuoneet suomalaisiin yliopistoihin julkisjohtamisesta kumpuavan, managerialistisen johtamistavan sekä paineen olla taloudellisesti kilpailukykyisiä.
Suomalaisten yliopistojen sisäinen demokraattinen hallintomuoto on ollut kansainvälisesti katsottuna vahva. Kolmikantainen, professoreita, muuta yliopistonhenkilöstöä ja opiskelijoita monesti jopa tasa-arvoisesti edustanut hallintomuoto on antanut yliopistoyhteisölle merkittävää valtaa. Tässä suhteessa suomalaisten yliopistojen itsehallintomalli oli ainutlaatuinen – myös muihin Pohjoismaihin verrattuna.
Usein tutkimusartikkeleissa joutuu selittämään seikkaperäisemmin kansainväliselle yleisölle suomalaisen korkeakoulutusjärjestelmän historiaa ja erikoisuuksia.
Yliopistolain uudistusta ennen valtioon kytketyt yliopistot vastasivat ensisijaisesti vain Opetus- ja kulttuuriministeriölle (OKM).
2000-luvun alkuvuosina Suomessa kuitenkin yleistyi näkemys siitä, että suomalainen korkeakoulupolitiikka uhkasi jäädä kansainvälisessä kilpailussa jälkeen. Globaalien tietotalouksien kilpailussa tämä nähtiin ongelmana myös Suomen kansantaloudelle. Syntyi käsitys kiireellisestä tarpeesta uudistaa järjestelmää. Muutosta kutsuttiin myös rakenteelliseksi kehittämiseksi. Käytännössä se tarkoitti yliopistojen määrän vähentämistä.
Suuruuden ekonomiaan uskoen korkeakoulupolitiikassa lähdettiin tavoittelemaan huippututkimusta ja huippuyliopistoja. Samalla kiinnitettiin vähemmän huomiota siihen, miten tämä muutti valtasuhteita yliopistojen sisällä ja suhteessa muuhun yhteiskuntaan.
Uusi akateeminen oligarkia
Ennen 1960- ja 1970-lukujen yliopistodemokratiaa kohentaneita muutoksia myös suomalaissa yliopistoissa voitiin katsoa vallinneen Burton Clarkin hahmottelema, eräänlainen akateeminen oligarkia. Tämä asetelma vaikuttaa palanneen uudessa muodossa niin kutsutun strategisen johtamisen myötä. Uudessa akateemisessa oligarkiassa yliopistojen hallinnollinen, tai tarkemmin operatiivinen, johto nousi keskeiseen asemaan elinkeinoelämän toimijoiden sekä valtiollisten toimijoiden (OKM) kasvavien odotusten välillä.
Taloudellisesta kilpailukyvystä tuli enenevissä määrin yliopistojen epäsuora vastuu. Näin tärkeää kansallista voimavaraa piti johtaa suunnitelmallisesti ja keskitetysti.
Korkeakoulupolitiikan muutos heijastui suomalaisen yliopistoinstituution johtamistavan muutokseen. Ulkoapäin tätä muutosta voi olla vaikea havaita, mutta säätiöyliopistoissa se on ollut selvintä.
Taloudellisesta kilpailukyvystä tuli enenevissä määrin yliopistojen epäsuora vastuu. Näin tärkeää kansallista voimavaraa piti johtaa suunnitelmallisesti ja keskitetysti. Demokraattiset rakenteet nähtiin liian hitaiksi, kuten usein käy taloudellisten prioriteettien edessä. Kiire näkyi myös korkeakoulupolitiikan suunnan muutoksessa.
Muuttuneet valtasuhteet ovat näkyneet myös yliopistolaisten kipuilussa heikentyneiden vaikuttamismahdollisuuksiensa kanssa. Saman on todennut myös OKM:n yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arvioinnin raportti. Muutos yliopistotyössä on niin mittavaa, että se on päässyt näkyviin myös teatterin lavalla.
Uusi hallintomalli tuo muutoksen näkyväksi
Yliopistoyhteisöille jäävä rooli alkoi kaventua etenkin yliopistolakiuudistuksen myötä, kun säätiöyliopistot tulivat suomalaisen korkeakoulutuksen kentälle. Aalto-yliopistosta lähdettiin rakentamaan ”maailmanluokan yliopistoa”, joka olisi kansainvälisesti kilpailukykyinen. Aalto-yliopistosta tuli malli myös myöhemmälle Tampereen yliopiston fuusiolle.
Fuusioprosessit toivat myös hallinnolliset muutokset näkyviksi: säätiöyliopistojen fuusiot olivat voimakkaasti ylhäältä johdettuja prosesseja. Aallon tapauksessa fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarintaa ei ehtisi järjestäytyä. Tampereella taas fuusion voimallinen edistäminen on johtanut kokemuksiin vieraantumisesta, joita toki kaikki yliopistolaiset eivät ole jakaneet.
Yliopistoyhteisöille jäävä rooli alkoi kaventua etenkin yliopistolakiuudistuksen myötä, kun säätiöyliopistot tulivat suomalaisen korkeakoulutuksen kentälle.
Muutoksen myötä yliopistojen autonomia tuli koskemaan ensisijaisesti yliopistojen johtoa, joka toteutti itsenäisesti Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamia tavoitteita. Rahoitusinstrumenttien kautta OKM on säilyttänyt suoran ohjausyhteyden hallinnollisesti itsenäisiin yliopistoihin.
Keväällä 2021 tehty selvitys yliopistolain mahdollisesta avaamisesta yliopistodemokratian turvaamiseksi yliopistojen hallintojärjestelmissä päätyi kuitenkin suosittelemaan, että yliopistolakia ei avata, vaan johtosääntöjä pyrittäisiin muokkaamaan.
Tämän suhteen menestys on ollut kuitenkin kovin vaatimaton. Esimerkiksi Tampereella emeritusprofessorin ja entisen Helsingin yliopiston kanslerin Thomas Wilhelmssonin työryhmän suositukset yliopiston johtosäännön uudistamiseksi suurilta osin sivuutettiin.
Professori Jari Stenvall on todennut professoriliiton blogissa, että akateeminen johtajuus on entistä juridisempaa ja heikommin yliopistoyhteisölle tilivelvollista.
Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.
Ymmärsin jutusta, että muutoksia on tapahtunut, mutta täysin epäselväksi jäi ovatko muutokset johtaneet hyvään vai pahaan. Ovatko suomalainen tutkimus ja opetus muutosten jälkeen tasokkaampia kuin ennen vai ei. Mitkä ovat kelvollisia mittareita kysymyksen arvioimiseen?
Artikkeli ei oikeastaan ottanut kantaa tutkimuksen laadun muutokseen, koska sitä on vaikea mitata muutenkin sortumatta aika itsetarkoituksellisiin ranking-listauksiin ja vastaaviin. Muutokset keskittyivät enemmän siihen, että yliopistolaiset ovat aiempaa tyytymättömämpiä työoloihinsa ja vaikuttamismahdollisuuksiinsa yliopistojen sisällä. Teoriassa lienee mahdollista, että näistä kokemuksista huolimatta tutkimuksen ja opetuksen taso olisi noussut, mutta pidän sitä melko epätodennäköisenä.
Tämän artikkelin jatkumoksi suosittelen katsomaan Toiset äänet -dokumentin.