Pahasta hyvään demokratiaan: Demokratia kapitalististen yhteiskuntien historian osatekijänä

Demokratia-kyltti

Platonin ja Aristoteleen ajoista 1900-luvulle saakka demokratia-sanalla oli hallitsevien yhteiskuntaluokkien keskuudessa kielteinen merkitys. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa demokratiaa on taas pidetty varsin myönteisenä asiana. Mistä johtuu siirtymä pahasta hyvään demokratiaan?

 

Demokratian merkitysmuutoksessa ei ole kysymys ensisijaisesti asennemuutoksesta, vaan muutoksesta itse asiassa eli demokratian sisällössä. Vanhastaan demokratia ymmärrettiin yleisluonteisesti kansanvallaksi, jossa rahvas, alempiluokkainen kansa käyttää valtaa yhteiskunnassa.

Demokratia ei siis viitannut poliittiseen päätöksenteko­järjestelmään ja vaalitapaan, vaan ylhäisöstä ja sen harjoittamasta sorrosta vapautuneeseen yhteiskuntaan, jossa valta on rahvaalla, alhaisolla tai muulla alistetulla ryhmällä kuten työväenluokalla.

Rahvaan valtaan viittaava demokratiakäsitys nostatti luonnollisesti hallitseviin sosiaalisiin ryhmiin kuuluneiden niskakarvat pystyyn, ja tällaiset demokraattiset pyrkimykset haluttiin torjua. Vielä 1800-luvulla eurooppalaiset eliitit rinnastivat demokratian usein muun muassa kommunismiin, sosialismiin tai anarkiaan ja ylipäänsä aikakauden nouseviin kumousoppeihin ja radikaaleihin suuntauksiin.

Erinomainen esitys tästä aiheesta on marxilaisen poliittisen ajattelun teoreetikon Ellen Meiksins-Woodin artikkeli A Tale of Two Democracies, joka toimii tämän artikkelin yhtenä lähtökohtana.

 

Vaarallisena pidetty demokratia

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana. Fennomaanisen poliittisen sanaston ytimessä oli kansa, mutta ei kansanvalta.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus ja siihen sisältynyt, naisiakin koskenut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui säädyistä huolimatta. Maan itsenäistyessä myös tasavaltalainen hallitusmuoto omaksuttiin muista kuin kotoperäisistä syistä.

Tasavallan ylempien säätyjen liiallisen demokraattisuuden huolta lievensivät presidentille perustuslaissa annetut suuret valtaoikeudet, joita rajoitettiin vasta Mauno Koiviston noustua presidentiksi vuonna 1982.

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana.

Demokratian muodonmuutos hyväksi ja jopa hallintotapana halutuksi tapahtui 1800-luvulla ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa. Amerikan-matkan kokemustensa pohjalta teoksen Demokratia Amerikassa (1835 ja 1840) kirjoittanut ranskalainen aatelismies Alexis de Tocqueville kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

”Ihmisille, joiden mielestä demokratia-sana merkitsee samaa kuin kumous, anarkia, ryöstö ja murha, olen yrittänyt osoittaa, että demokratia voi varsin hyvin päästä hallitsemaan yhteiskuntaa, jos se kunnioittaa omistusta, tunnustaa oikeudet, suvaitsee vapautta ja antaa arvoa uskomuksille”.

De Tocqueville näki, että demokratia ei välttämättä ollutkaan yhteensovittamaton yksityisomistuksen kanssa, vaikka Euroopassa tuohon aikaan niin ajateltiin. Vapaus luonnehti nyt paitsi kapitalistin ja työläisen välistä työsopimusta, myös yksilökansalaisen vapautta ostaa tai myydä työvoimaa ja muita hyödykkeitä kapitalistisilla työ- ja tavaramarkkinoilla.

Lyhyesti sanottuna kysymys oli liberaalien oikeuksien, vapauksien ja velvollisuuksien omaksumisesta porvarillisessa luokkayhteiskunnassa.

 

Liberalismi ja demokratia

Kirjeessään de Tocqueville yhdistää kaksi alkuperältään erilaista sanaa ja asiaa, demokratian ja liberalismin – hahmottaen samalla kuin vahingossa kapitalististen valtioiden kulun kohti liberaalidemokratiaa.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi.

Siinä demokratia tarkoittaa ennen muuta politiikan tai valtiollisen päätöksenteon sektorilla tapahtuvaa toimintaa kuten edustuksellista demokratiaa sekä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa vaalijärjestelmää.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi. Teollisen vallankumouksen myötä porvarisluokan käyttövoimaksi ja samalla myös vastavoimaksi muodostui räjähdysmäisesti kasvavien teollisuus­kaupunkien slummeihin ahdettu ja kapitalistisissa tuotantolaitoksissa palkkatyötä tekevä työväen­luokka.

Maaseudulla puolestaan maanomistus – Suomessa erityisesti metsänomistus – keskittyi ja tuotanto muuttui kapitalistiseksi voitontavoitteluksi. Samalla se tuotti kaupunkeihin suuren määrän tilatonta tai tilansa menettänyttä väestöä. Kehitys oli erilainen eri valtioissa, mutta kaikkialla sitä määräsi kapitalistinen tuotantotapa tuotantovoimineen ja -suhteineen.

 

Kapitalismi ja demokratia

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus. Voimakkaasti kehittyvä kapitalistinen tuotanto vaati yhä suuremmat määrät lisäarvon tuottajiksi valjastettua työvoimaa, josta osa siirtyi työttömien reserviin laskusuhdanteen tai laman koittaessa. Työväenluokan elämä oli sidottu palkkatyöhön, eikä kapitalistinen tuotanto olisi voinut toimia ja laajentua ilman palkkatyöläisiä.

Työväenluokan ja luokkayhteiskunnan tunnettu teoreetikko Karl Marx katsoi, että kapitalistinen tuotantotapa yhtäältä sitoi yhteen poliittisen ja taloudellisen vallan, mutta toisaalta eriytti ”poliittisen” ja ”taloudellisen” toisistaan.

Poliittinen ja taloudellinen valta eivät ole kapitalistisessa yhteiskunnassa samoissa käsissä, vaikka niiden välillä onkin yhteys, kuten Juha Koiviston kanssa kirjoitimme teoksen Klassiset poliittiset ajattelijat Marxia koskevassa luvussa.

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus.

Nousevan porvariston keskeinen tavoite oli sen omaisuuden oikeudellinen suojaaminen myös hallitusvallalta. Tavoite edellytti ennen pitkää vanhan vallan kumoamista.

Johtavaksi luokaksi nousseen porvariston keskeinen pyrkimys oli puolestaan turvata talouden yksityisomistusta. Se pyrki suojaamaan yksityisomaisuutta eli tuotantovälineitä ja pääomaa valtiovallan kautta, käyttämällä oikeudellis-hallinnollista valtionkoneistoa ja hädän tullen valtion väkivaltakoneistoa. Vaikka meille lähin kiinnepiste on vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi, kapitalistinen talousjärjestelmä on seilannut kriisistä toiseen jo Marxin ajoista.

Kapitalistinen riisto ei kuitenkaan edellytä suorasukaisia pakkotoimia ja fyysisen väkivallan käyttöä kuin poikkeustapauksissa. Marx toteaa Pääoman ensimmäisessä osassa, että kapitalismin ”tuotannon luonnonlait” uusintavat riippuvaisuuden pääomasta.

Vaikka työväenluokka joutui alistumaan niin kutsuttujen tuotannon luonnonlakien alaisuuteen, se ei estänyt sitä organisoitumasta ja vaatimasta oikeudenmukaisempaa osuutta rikkauksista, joiden tuottamisessa sillä oli ratkaiseva merkitys. Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

 

Työväenluokan poliittinen herääminen

Edellä kuvatun perusteella ei ole vaikea ymmärtää, että työväenluokkaan kuuluneiden keskuudessa kannatusta saivat näkemykset, joissa ryhmä itse omistaisi tuotantovälineet ja työ olisi muuta kuin riistosuhteeseen perustuvaa, vieraantunutta palkkatyötä ylemmän luokan alaisuudessa.

Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

Ammatillinen ja poliittinen työväenliike otti ensi askeleensa 1830- ja -40-luvun eurooppalaisissa valtioissa. Työläisten ensimmäinen kansainvälinen yhteenliittymä Internationaali puolestaan perustettiin Lontoossa 1864. 1860-luvulla ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä syntyivät työväenluokan puolueet – kuten Suomen sosialidemokraattinen puolue SDP vuonna 1899.

Taloudellisen vallan saamisen ohella työväenliikkeen tavoite oli päästä osalliseksi vallitsevien kapitalististen yhteiskuntien päätöksenteosta. Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Kehitys kulki eri maissa eri tahtia, mutta kaikkialla kuljettiin kohti yleisempää ja yhtäläisempää vaali- ja äänioikeutta. Ne olivat tärkeä edellytys työväen­luokan joukkopuolueiden synnylle.

Vuosina 1848-1849 tapahtuneiden vallankumousten jälkeen hallitsevat yhteis­kunnalliset ryhmät tiedostivat, ettei poliittisesti järjestäytyvää työväenluokkaa ollut enää mahdollista tai järkevää pitää valtiollisen päätöksenteon ulkopuolella. Hiljalleen hallitsevat luokat alkoivat ymmärtää, että kapitalismi ja demokratia on mahdollista, välttämätöntä ja myös järkevää sovittaa yhteen.

Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Tällainen yhteensovittaminen onkin luonnehtinut kapitalistisia yhteiskuntia 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta eteenpäin. Sen konkreettinen toteuttaminen ei ole ollut ongelmatonta, vaan on synnyttänyt monenlaisia erimielisyyksiä luokkien sisällä ja tuottanut 1900-luvulla vastareaktioina muun muassa fasismin ja natsismin.

Esimerkkejä tästä ovat fasistinen Italia ja natsi-Saksa, jotka olivat kapitalistisia yhteiskuntia. Moni porvaristoon kuuluva näki näissä totalitaarisissa järjestelmissä ratkaisun kommunismin uhkaa ja työväenliikettä vastaan.

Liberalismi ja liberaalidemokratia ovat kuitenkin olleet 1800- ja 1900-luvun historiassa voittajia verrattuna fasistisiin ja natsistisiin tai myös sosialistisiin ja kommunistisiin oppeihin ja pyrkimyksiin.

Eurooppalaisissa työväenliikkeissäkin kapitalismin sisäisiin uudistuksiin tyytynyt reformistinen sosialismi ja siihen sisältynyt luottamus kapitalismin itsesäätelystä muodostui hallitsevaksi suuntaukseksi.

 

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittaminen

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista, jossa työväenluokka päästettiin äänestäjinä ja edustajiensa kautta mukaan poliittiseen päätöksentekoon, jotta se ei ryhtyisi ”demokratisoimaan” koko yhteiskuntaa, erityisesti taloutta.

Toisaalta kapitalismille ominainen ”poliittisen” ja ”talou­dellisen” eriytyneisyys varmisti sen, ettei työväenliikkeen vahvakaan rooli poliittisessa päätöksenteossa ja osallisuus valtiovallassa vaarantaisi kapitalistisia tuotantosuhteita.

Marxilaisittain määriteltynä taloudessa vallitsi edelleen omistajan valta, ei demokratian periaate. Liberaalidemokratiassa oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden periaatteiden ala rajoittuikin poliittiseen järjestelmään ja porvarillisen oikeusvaltion periaatteiden noudattamiseen.

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista.

Taloudellisen vallan ja varallisuuden epätasainen jakautuminen merkitsee myös sitä, että kapitalistiluokalla liittolaisineen on lukumäärällisestä alivoimastaan huolimatta ylivertaiset resurssit itselleen myönteisten poliitikkojen tai puolueiden tukemiseen, lobbaus- ja painostus­toiminnan harjoittamiseen sekä poliittisen eliitin sisäisten suhteiden rakentamiseen.

Läntisessä Euroopassa työn ja pääoman välinen historiallinen kompromissi kulminoitui toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten hyvinvointivaltioihin. Tulonsiirtojen, tukijärjestelmien ja julkisten palveluiden tasaamissa luokkayhteiskunnissa työväenluokka pääsi monin tavoin vaikuttamaan oman elämänsä yhteiskunnallisten edellytysten muodostumiseen.

Toisaalta työväenliike kyseenalaisti kapitalistista järjestelmää yhä vähemmän. Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Hyvinvointivaltiolliset reformit eivät pyrkineet ylittämään tuotanto­välineiden yksityisen ja yhteisomistuksen välistä rajaa. Tämän rajan ylittäminen olisi asettanut koko järjestelmän vaaraan.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä todeta, että hyvin­vointivaltiollinen liberaalidemokratia on osoittautunut monin tavoin menestyksekkääksi myös siksi, että myös palkkatyötä tekevä väestönosa on kokenut sen oikeuteuksi ja omakseen.

Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Sellaiset porvarilliset vapaudet kuin sanan- ja ilmaisunvapaus tai yhdistymisen ja kokoontumisen vapaus ovat puolestaan myös työväenluokan kannalta hyvin merkittäviä historiallisen kehityksen merkkejä.

Hyvinvointivaltioiden tuki- ja palvelujärjestelmät ovat mahdollistaneet myös työväenluokan merkittävän elintason nousun ja elämänlaadun paranemisen. Hyvinvointivaltioissa tulo- ja luokkaerot olivat pienemmät kuin aiemmissa kapitalistisissa yhteiskunnissa tai niitä edeltäneillä feodalismin ja säätyvallan vuosisadoilla.

 

Hyvinvointivaltion kompromissi särkyy?

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Silloin poliittinen päätöksenteko ja julkinen sektori alistettiin kapitalistisen markkinatalouden palvelijaksi, kun taas hyvinvointivaltion aikakaudella niiden tehtävänä oli ollut hillitä kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Uusliberalismissa hyvinvoinnin lähtökohtana pidetäänkin kapitalistisia markkinoita ja yksityisyrittäjyyttä. Tästä kertoo retorinen siirtymä hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan.

Nykyisissä uusliberalismin ajan yhteiskunnissa, myös Suomessa, edustuksellinen demokratia torjuukin aiempaa kehnommin globaalin kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Kuten Meiksins-Wood teoksessaan kuvaa, 1980-luvulla Britannian pääministerinä toimineen Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin nimeä kantavien uusliberaalien talouspoliittisten suuntausten eli thatcherismin ja reaganismin ajan kokemusten pohjalta taloudellinen valta kapitalismissa on demokratian vaikutuspiiristä yhä erkaantuneempi, eikä liberaalidemokratiaa ole suunniteltu hallitsemaan taloudellisen aluetta.

Nykyään myös uusliberaalit ja poliittinen uusoikeisto ovat alkaneet yhä useammin löytää toisensa. Tämä on johtanut aiempaa autoritaarisempaan poliittiseen todellisuuteen, johon joskus viitataan autoritaarisena uusliberalismina.

Tässä kehityksessä on kysymys sekä klassiseen liberalismiin että perinteiseen sosialidemokratiaan nojaavien poliittisten voimien kriisiytymisestä. Jos siis rahvaan ”paha demokratia” muuttui 1900-luvulle tultaessa työväenluokan osallistavaksi ”hyväksi demokratiaksi”, niin nykyisessä 2000-luvun alkuvuosikymmenten todellisuudessa vallalla on yhä enemmän näkemyksiä ja suuntauksia, joissa liberaalidemokratiakin asetetaan kyseenalaiseksi ja halutaan korvata autoritaarisemmilla järjestelyillä. Joskus niitä myös oikeutetaan länsimaisen demokratian pelastamiseen vedoten.

Vaihtoehtona on yhä demokratian elvyttäminen ja päivittäminen suuntaan, joka ei rajoitu kansallisvaltiolliseen poliittiseen järjestelmään eikä rajaa taloutta itsensä ulkopuolelle. 1800-luvulla syntyneessä kansainvälisessä työväen­liikkeessä ymmärrettiin, että ihmiskunnan keskeinen ongelma on kansallisvaltioihin ja yhteiskuntaluokkiin jakautunut todellisuus.

Se estää rakentamasta sellaista inhimillistä todellisuutta, jota luonnehtisi syvenevä globaali demokratia ja lujittuva maailmanrauha. Tällaisesta ymmärryksestä me koulutetut nykyihmiset olemme valitettavasti kauempana kuin kouluttamaton, mutta kansainvälisesti järjestäytynyt työväenluokka toissa vuosisadalla.

On lohduttavaa, että vaikka demokratian uhat ovat osa yhteiskunnallista järjestystämme, niin ovat myös ongelmiemme ratkaisun avaimet.

 

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös