Tietotyö on nykyään organisoitu niin, että yhteiskunnan ongelmat muuttuvat yksilöiden ongelmiksi. Yksilöiden kokemusten ja poliittisten tavoitelauseiden välillä ilmenee sovittamattomia ristiriitoja. Tällä hetkellä nämä ristiriidat pyritään ratkaisemaan työntekijöiden asenteita, identiteettiä ja suhtautumista muuttamalla.
Yliopisto on hyvä esimerkki nykypäivän tietotyön organisoinnista. Työ on pitkälti kiinnittynyt persoonaan, esimerkiksi vastuullistamalla yksilöä ja korostamalla yksilöllisiä ominaisuuksia. Näennäisesti autonominen ja mahdollisuuksia korostava tapa organisoida työtä kätkee sisälleen ihanteen yrittäjämäisestä työntekijästä, joka joutuu panemaan peliin tunteensa, aistinsa ja lopulta koko elämänsä.
Samaan aikaan mielenterveyden häiriöt ovat yksi suuri työelämän ongelma. Eläketurvakeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2014 yli 70 000 työikäistä oli työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä, mikä tekee niistä yleisimmän työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syyn.
Yliopisto on ristiriitaisessa tilanteessa. Nykyisen hallituksen yhtenä kärkihankkeena sille on asetettu odotuksia innovaatioiden luomisessa, talouskasvun turvaamisessa sekä kansallisen kilpailukyvyn takaajana. Samaan aikaan korkeakoulutukseen suunnitellut leikkaukset ovat historiallisen suuria.
Sisäistyneet ristiriidat yliopistotyössä
Olemme tutkineet edellä mainittujen ristiriitojen vaikutuksia haastattelemalla erään yliopistoyksikön työntekijöitä. Työelämän kasvaneet vaatimukset heijastuvat työntekijöiden kokemuksiin myös yliopistotyössä.
Kun työ ei ole persoonasta erillinen elämän osa-alue, tuntuu kyvyttömyys vastata työelämän haasteisiin koko ihmisen epäonnistumiselta.
Työssä näyttää syntyvän emotionaalisia tilanteita, jotka muodostuvat yhteiskunnan ja työelämän käytännöistä, mutta jotka tulkitaan lähtökohtaisesti henkilökohtaisiksi ja erityisesti tunne-elämän ongelmiksi. Tällöin esimerkiksi resurssien leikkaamisesta syntyvä turvattomuus työyhteisössä voi näyttäytyä pelkästään vaikeina henkilösuhteina ja jopa riitoina.
Haastattelemiemme tietotyöläisten kertomuksissa korostuvat odotukset työntekijöiden yrittäjämäisestä ja tuottavasta toiminnasta. Tämä tuottaa työn organisointiin eräänlaista ”fantasiapuhetta”, toiveita siitä, miten asioiden on tarkoitus järjestyä. Vastuu näiden toiveiden toteutumisesta näyttäisi entistä enemmän siirtyneen yrittäjämäiselle työntekijälle.
Kun työ ei ole persoonasta erillinen elämän osa-alue, tuntuu kyvyttömyys vastata työelämän haasteisiin koko ihmisen epäonnistumiselta. Tämä näkyy esimerkiksi työntekijöiden kuvauksissa siitä, kuinka he joutuvat työyhteisössä työstämään, problematisoimaan ja hallitsemaan kokemuksiaan, erityisesti epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin liittyviä tunteita. Heidän odotetaan lisäksi kehittävän itseään ja persoonallisia ominaisuuksiaan jatkuvasti myös vapaa-ajalla, jotta he kykenisivät pitämään yllä työkompetenssiaan ja etenemään urallaan.
Erityisesti työyhteisön ristiriitatilanteissa ongelmat sisäistyvät työntekijöiden henkilökohtaisiksi ristiriidoiksi. Tunteet ovat työssä tärkeitä, mutta eivät mitkä tahansa tunteet.
Työhön liittyvät vaatimukset ilmentävät vastavuoroisuuden, toivon ja toimintamahdollisuuksien puuttumista. Ne kanavoituvat työntekijöiden kokemuksissa puutteen, syvän pettymyksen ja jopa depression tuntemuksina. Seuraukset työkyvylle ovat usein synkät.
Haastavissa tilanteissa työnantaja ohjaa käsittelemään ristiriitoja esimerkiksi työpaikkapsykologin vastaanotolla tai kuuntelemaan luentoa ”aktiivisista alaistaidoista”. Mikäli tällaisia psyykkisiä palveluja ei ole, jäävät tunteet täysin omalle vastuulle, ”omin voimin” selvitettäviksi yksityisiksi ongelmiksi.
Kun työntekijä tulkitsee, että koetut ongelmat ovat ”omalla vastuulla”, ne voivat olla hyvinkin voimallisia aiheuttamatta silti tarvetta ottaa niihin kantaa koko yhteisön tasolla.
Vastuullistamisen vaikutukset
Hallinnan ja työelämän organisoinnin muutoksilla, joita usein perustellaan taloudellisilla lähtökohdilla ja pakoilla, vaikutetaan samalla vahvasti ihmisten jokapäiväiseen elämään, valinnan mahdollisuuksiin sekä kokemuksiin työelämästä. Toisin sanoen niillä luodaan identiteettipolitiikkaa: yrittäjämäistä ja itseään vastuullistavaa työntekijää.
Työntekijöiden tapa vastuullistaa itseään estää pahimmillaan purkamasta organisatorisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja.
Se, miten työntekijät kokevat uudella tavalla organisoituvan arkensa, on kuitenkin jäänyt keskustelussa sekä tutkimuksessa varsin vähälle. Yliopistotyöntekijöiden kokemuksissa muuttunut työ ja sen organisoinnin tavat näyttäytyvät mahdottomina yrityksinä olla vaatimusten mukainen.
Työelämästä näyttää puuttuvan vastavuoroisuus. Tämä ei ainakaan yksinomaan ole yksilöiden valinta, vaan seurausta edellä kuvatusta ristiriitaisesta tilanteesta. Työntekijät eivät kysy, mitä he voisivat tarvita organisaatiolta. Kysymys asettuu ainoastaan toisinpäin: mitä organisaatio näyttää haluavan työntekijöiltä ja onnistutaanko nämä normit täyttämään?
Työntekijöiden tapa vastuullistaa itseään estää pahimmillaan purkamasta organisatorisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja. Kun näiden ristiriitojen luonnetta ei ymmärretä, hyvää tarkoittavat ratkaisuyritykset – kuten psyykkisten tukipalvelujen tarjoaminen työyhteisön kriisitilanteissa – jäävät puolitiehen ja pahimmillaan kääntyvät itseään vastaan: vahvistamaan rakenteita, joita olisi tarkoituksenmukaisempaa kyseenalaistaa.
Tämänkaltainen tilanne tuskin edistää yliopistoille asetettuja odotuksia talouskasvun, kilpailukyvyn ja innovaatioiden takaajana. Menestystä ei synny, jos sen tekijöiden työhyvinvointi ja koulutuspolitiikan vaikutus siihen sivuutetaan.
KT, FM Tiina Nikkola on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa.
YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.
