Uudet puolueet – politiikan pelastajat?

Kuva: Erik Jan Leusink / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min. 

Uudet puolueet eroavat perinteisestä kolmesta suuresta puolueesta esimerkiksi murtamalla oikeisto–vasemmisto-jakoa. Niiden harteille on myös sovitettu politiikan uudistajan manttelia.

Suomessa on pitkään käyty julkista keskustelua puolueiden kriisistä. Aivan viime aikoina erityisesti Liike Nyt on toistuvasti korostanut, kuinka nykyinen poliittinen järjestelmä ja myös puolueiden tapa tehdä politiikkaa on auttamatta vanhentunut.  Yksi osa kritiikkiä on ollut, että puolueet eivät enää edusta kansaa eli kannattajiaan riittävästi.

Liike Nyt ei toki ole yksin ajatustensa kanssa. Esimerkiksi kokeneet entiset poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Kansanvallan peruskorjaus -raportissaan korostaneet nykyisen poliittisen järjestelmän vanhanaikaisuutta ja puolueiden vanhanaikaisia perusrakenteita.

On varsin muodikasta hokea puolueiden olevan kriisissä. Jäsenmäärää tarkastellessa kriisi koskee ensisijaisesti vain vanhoja suurempia puolueita eli SDP:tä, kokoomusta ja keskustaa, joiden jäsenmäärät ovat pitkän aikavälin tarkastelussa laskeneet.

Vastaavasti kolme uudempaa eduskuntapuoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat kasvattaneet jäsenmääräänsä, osa jopa räjähdysmäisesti. Lisäksi uusia pienpuolueita tai poliittisia liikkeitä perustetaan edelleen. Esimerkiksi kevään eduskuntavaaleissa ovat mukana sellaiset tuoreet yrittäjät kuten Liike Nyt, sininen tulevaisuus ja feministinen puolue.

Mitä ovat uudet puolueet?

Mitä sitten ovat uudet puolueet? Yksiselitteisen vastauksen antaminen on varsin haastavaa ja kansainvälisestä tai kotimaisesta tutkimuskirjallisuudesta on vain rajoitetusti apua määrittelyssä. Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avulla on varsin hankala määritellä yksiselitteisesti, mitkä ovat lopulta uusien puolueiden tarkat kriteerit.

Kansainvälinen vertailu on erityisen haastavaa siksi, että eri maissa puolueiden perustamiskäytännöt vaihtelevat paljon. Joissain maissa puolueeksi voi rekisteröityä melkein mikä tahansa yhteisö.

Suomessa puolueen perustamiseen vaaditaan paitsi oma puolueohjelma ja säännöt, myös vähintään 5 000 kannattajakorttia. Jos puolue ei saa edustajaa läpi kaksissa perättäisissä eduskuntakuntavaaleissa, poistetaan se puoluerekisteristä. Päästäkseen rekisteriin takaisin tulee sen uudelleen kerätä 5 000 kannattajakorttia.

Ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua.

Jonkinlaisena ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua. 1980-luvulla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako alkoi osoittaa yhä selkeämpiä murtumisen merkkejä. Vastaavasti postmateriaaliset arvot kuten ympäristönsuojelu alkoivat nousta vähitellen yhä enemmän esille.

Jotta ymmärtäisimme ilmiötä paremmin, on syytä tehdä erottelu eduskunnan ulkopuolisten ja eduskunnan sisällä olevien ”uusien” puolueiden välille. Eduskunnan ulkopuolisia uusia puolueita on perustettu lukuisia sitten vuoden 1980 jälkeen. Näistä valtaosa on kuitenkin jo lakkautettu.

Suomalaisessa mallissa uusia pysyvämpiä eduskuntaan yltäviä puolueita syntyykin vähän. Järjestelmämme vaikuttaa varsin perinteiseltä. Perinteisyys näkyy esimerkiksi siinä, että jopa uudet ”isommat” eduskuntapuolueemme ovat itseasiassa syntyneet osin vanhojen puolueiden tuhkien päälle.

Tekemiemme jäsenkyselyiden perusteella perussuomalaisissa ja sinisessä tulevaisuudessa on paljon entisiä Suomen maaseudun puolueen jäseniä ja vasemmistoliitolla on taas oma taustansa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton piirissä. Toisaalta samaan hengenvetoon on syytä todeta, että vasemmistoliiton uudet jäsenet ovat usein korkeakoulutettuja ja nuoria tai nuorehkoja naisia. Eli puolue on parhaillaan merkittävän muutoksen keskellä.

Lisäksi kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja. Vuonna 1988 perustettiin vihreät, vuonna 1990 vasemmistoliitto ja vuonna 1995 perussuomalaiset.

Kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja.

Uusimmat eduskuntapuolueet ovat vuonna 2017 perustettu sininen tulevaisuus ja vuonna perustettu 2018 Seitsemän tähden liike. Näiden lisäksi eduskunnassa on myös jäseniä vuonna 2018 perustetusta Liike Nytistä. Kaikki näidenkin edustajat ovat päätyneet eduskuntaan alun perin muiden puolueiden listoilta.

Esimerkiksi kristillisdemokraatit ei ole nimimuutoksista huolimatta uusi puolue. Puolueen nettisivujen historiikissa perustamisvuodeksi mainitaan 1958.

Keitä ovat uusien puolueiden jäsenet?

Mitä sitten tiedämme uusien puolueiden jäsenistä? Ensinnäkin eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai vuosien 2017–2018 välillä perustetuista liikkeistä ja puolueista ei ole käytännössä lainkaan vertaisarvioitua tutkimustietoa. Uusien puolueiden historiaa toki käsitellään joiltain osin yleisteoksissa.

Vastasimme osittain tähän puoluejäseniä koskevan tutkimuksen puutteeseen Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa vuonna 2016 toteuttamalla laajan kyselytutkimuksen kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenistöille. Mukana olivat myös kolme uudempaa puoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että emme ole toistaiseksi keränneet tietoa eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai parin viime vuoden aikana perustetuista toimijoista.

Suomalaisia uusia eduskuntapuolueita yhdistää ennen kaikkea kolme tekijää. Ensinnäkin puolueiden jäsenillä on kohtalaisen voimakkaat nettiverkostot. Vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten jäsenet ovat perinteisten vanhojen puolueiden jäseniä aktiivisempia internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Toinen yhdistävä tekijä on jäsenten suhde postmaterialismiin eli sijoittuminen liberaali–konservatiivi-akselille. Vihreät ja vasemmistoliitto ovat puolueina nimenomaan kaikkein liberaaleimpia, kun taas perussuomalaiset ovat varsin konservatiivisia. Vihreiden jäsenet erottuvat perussuomalaisista selvästi myös korkeammalla luottamuksella mediaan. Yhtenä syynä varmasti on, että perussuomalaiset näkevät median toimivan liberaalien arvojen puolustajina.

Kolmas yhdistävä tekijä ovat verkostot. Näiden kolmen uudemman puolueen jäsenillä ei ole keskimäärin yhtä vahvoja yhteiskunnallisia verkostoja kuin kolmen perinteisen puolueen jäsenillä. Tällä viittaan nimenomaan erilaisiin järjestötoimijoihin. Tämä voidaan tulkita myös siten, että kolme perinteistä puoluetta ovat nimenomaan selkeämmin intressipuolueita kuin uudet puolueet.

Uudet puolueet – politiikan start-upit?

Viime vuosien kansainvälisen kehityksen perusteella uudet puolueet ja toimijat voidaan nähdä jonkinlaisina politiikan start-upeina, jotka joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista. Esimerkiksi Viiden tähden liike Italiassa tai Podemos Espanjassa ovat tulleet tunnetuksi politiikan uudistamisesta, erityisesti siitä, että ne antavat kannattajille ja jäsenille merkittävän roolin puolueen linjasta päätettäessä.

Uudet puolueet ja toimijat joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista.

Yhtä lailla Suomessa uusilla puolueilla tai poliittisilla toimijoilla on vastaava rooli. Suomessa esimerkiksi niin vihreät kuin perussuomalaiset valitsevat puheenjohtajistonsa jäsenäänestyksellä tai neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä.

Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ilmoitti vuoden 2018 lopulla ottavansa käyttöön jäsenäänestyksen mahdollisesta hallitukseen osallistumisestaan. Liike Nyt on vienyt ”suoran demokratian” toistaiseksi kaikkein pisimmälle ja ottanut mallia Viiden tähden liikkeeltä esimerkiksi nettiäänestyksissä.

Postmateriaalisuus ja osallistavuus jakolinjoina

Ei liene liioiteltua väittää, että puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta. Perinteisten kolmen suuren puolueen suhteellinen asema on muuttunut verrattuna 1980-luvun tilanteeseen. Perinteinen intressipohjainen maa, työ, pääoma -jaottelu on jo pitkään heikentynyt poliittisen samaistumisen taustatekijänä. Sen sijaan nimenomaan liberaali–konservatiivi-ulottuvuus eli postmateriaalisuus on merkittävä jakolinja nykyisellään Suomessakin.

Puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta.

Vihreiden ja perussuomalaisten lisäksi nimenomaan useat uudet puolueet kuten feministinen puolue tai Seitsemän tähden liike sijoittuvat postmateriaalisuus-ulottuvuudella eri ”ääripäihin” ja ruokkivat näin myös toistensa olemassaoloa. Tässä mielessä myös Suomesta voidaan löytää Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin tunnetuksi tekemä kulttuurinen vastaisku -ilmiö (cultural backlash).

Jos postmateriaalisuus onkin selkeästi ollut jo pidempään merkittävä puolueita jakava tekijä, niin jatkossa puolueet polarisoituvat yhä enemmän sen perusteella, miten ne ottavat jäsenistönsä sekä kannattajansa mukaan toimintaan.

Jakolinja kulkee todennäköisesti uusien ja vanhojen puolueiden välillä. Suomessa tullaankin lähivuosina näkemään yhä enemmän uudenlaisia keinoja aktivoida puolue-eliitin ulkopuolisia jäseniä ja kannattajia erilaisin suoran demokratian toimin.

Uudet puolueet ja toimijat eivät toki kokonaan uudista politiikkaa, mutta ne voivat merkittävästi vaikuttaa siihen, miten puolueorganisaation käsite ymmärretään jatkossa.

Toistaiseksi perinteiset suuret puolueet ovat olleet varsin passiivisia uudistamaan puolueorganisaatioon. Kehitys on kuitenkin lähtenyt liikkeelle ja paine on kova. Useat ulkomaiset esimerkit tulevat myös toimimaan suunnannäyttäjinä.

Lisäksi puoluejärjestelmän ulkopuoliset toimintatavat kuten vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki muuttavat käsityksiämme siitä, miten kansalaisia tulee käsitellä poliittisia toimijoina. Vanhatkaan puolueet eivät voi olla reagoimatta tähän.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana ja Poliittiset kuplat -hankkeen johtajana Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa. Saarista kiinnostavat erityisesti politiikan toimijat.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*