Hallinto ja itsesensuuri Venäjän sananvapauden tiellä – miksi glasnostin perintöä ei pidä unohtaa?

Kuluneen kevään aikana Venäjän vapaa tiedonvälitys on ajettu vaikeaan tilanteeseen. Äärimmilleen kiristynyt poliittinen tilanne ei lupaa toivoa paremmasta. Glasnostin käsitteen merkityssisällöt voisivat toimia voimavarana itsesensuuria vastaan.

Glasnostia käytetään erityisesti läntisessä kulttuuripiirissä usein lehdistönvapauden synonyymina, mutta käsitteet eivät ole yhteneviä. Glasnostin merkitystä voidaan kuvata yhdistelmäksi avoimuutta, kriittisyyttä, tiedon saavutettavuutta sekä läpinäkyvyyttä. Kuten käsitehistorioitsija Kristian Petrov on osoittanut, glasnostiin liittyy ajatus aktiivisuudesta ja toiminnasta, eikä sitä voida kuvailla vain negatiivisena vapautena. Maaliskuussa The New Yorker julkaisi David Remnickin kolumnin, jossa glasnostin perintö nähtiin viimeaikaisten tapahtumien vuoksi uhattuna. Kirjoittaja kuitenkin uskoi, ettei Vladimir Putin pysty perumaan glasnostia, vaikka hän kontrolloisikin mediaa. Tässä kiteytyy glasnostin ja lehdistönvapauden käsitteiden ero: glasnost on aktiivista toimintaa, siinä missä lehdistönvapaus on jotain ylhäältä käsin taattua tai rajoitettua.

Tiedotusvälineet yhä ahtaammalla

Venäjän mediakentässä on viime aikoina tehty mittavia uudelleenjärjestelyitä. Viime vuoden joulukuussa Venäjän suurin uutistoimisto RIA Novosti lakkautettiin, ja sen toiminnot siirrettiin uudelle Russia Today -yhtiölle. Uuden yhtiön johtajat nimittää ja erottaa presidentti. Tapaus herätti hämmästystä, mutta siihen kiinnitettiin lännessä yllättävän vähän huomiota. Kevään mittaan Venäjän sananvapauden kaventuminen on käynyt yhä selvemmäksi. Helmikuussa kriittisestä journalismistaan tunnettu tv-kanava Dožd menetti kanavapaikkansa, kun kaapeliyhtiöt yksi toisensa jälkeen poistivat sen valikoimistaan. Pian sen jälkeen sekä Eho Moskvy -radiokanavan toimitusjohtaja että Lenta.ru-uutisportaalin päätoimittaja joutuivat eroamaan painostuksen vuoksi.

Venäjän nykyinen johto on määrätietoisesti pyrkinyt hallitsemaan median luomaa kuvaa todellisuudesta. Usein tässä yhteydessä muistutetaan, että Internet on yhä Venäjällä suhteellisen vapaa. Toisaalta se tavoittaa vain noin 50 prosenttia kansasta (suurissa kaupungeissa noin 70 %). Viime aikoina painostustoimet ovat kohdistuneet enenevässä määrin myös sellaisiin median edustajiin, jotka toimivat ainoastaan internetissä. Huhtikuun lopulla Venäjän suosituimman sosiaalisen median palvelun toimitusjohtaja Pavel Durov joutui eroamaan hänen kieltäydyttyään luovuttamasta käyttäjätietoja turvallisuuspalvelulle. Samaan aikaan duuman ylähuone hyväksyi lakiehdotuksen, jossa muun muassa rajoitetaan blogien kirjoittamista.  Jatkossa esimerkiksi anonyymi kirjoittaminen blogeissa, joilla on yli 3000 lukijaa, olisi mahdotonta.

Talouslehti Vedomosti arvioi toukokuun loppupuolella, että Vladimir Putin kiinnostui internetistä osin Edward Snowdenin paljastusten myötä. Lehden mukaan jo vuoden 2011 suuret mielenosoitukset Moskovassa olivat osoitus internetin voimasta.  Snowdenin vuotamat tiedot myös osoittivat Putinille, että Yhdysvaltojen resurssit verkkovakoiluun olivat paljon kattavammat kuin Venäjällä.

Venäjän lehdistönvapauden lyhyt historia

Kun Venäjän lehdistönvapauden tilaa tarkastellaan historiallisena ilmiönä, on tärkeä huomioida myös Neuvostoliiton aika ja sen päättymiseen eniten vaikuttaneet uudistukset. Mihail Gorbatšov julisti pääsihteerikautensa alussa keväällä 1985 kattavan talouden ja politiikan uudistusohjelman eli perestroikan. Uudistukset saattoivat hänen mukaansa kuitenkin toteutua vain glasnostin eli avoimen ja kriittisen tiedonvälityksen avulla. Aloitteita avoimesta keskustelusta ja rakentavasta kritiikistä oli esitetty ennenkin – jo Lenin puhui glasnostista parantavana miekkana – mutta vasta Gorbatšov alkoi toteuttaa puheita myös käytännössä. Glasnostilla oli myös vastustajia konservatiivien leirissä, mutta se omaksuttiin 1980-luvun loppua kohden lähes kaikille yhteiskunnan aloille.

Politiikan tutkija Michael Urban on huomauttanut, että glasnost-puheistaan huolimatta myös Gorbatšov käytti valtaa suhteessa lehdistöön ja pyrki joissain tapauksissa vaikuttamaan julkaisemiseen. Urbanin mukaan Gorbatšov liitti glasnostin käsitteen aina puolueen etuun: tiedonvälityksen piti muuttua kriittiseksi, mutta kritiikin tarkoitus oli vahvistaa puolueen asemaa. Glasnost kuitenkin karkasi vallanpitäjien käsistä. Avoimuuspolitiikkaan viitataan joskus pullon henkenä, jota ei enää saatu hallintaan kun se oli vapautettu. Käytännössä tiedonvälityksen vapautuminen tapahtui yrityksen ja erehdyksen kautta: toimittajat pyrkivät laventamaan mahdollisuuksien kenttää kirjoittamalla yhä uusista asioista ja aiempaa suoremmin.

Se, mikä Neuvostoliitossa oli pysynyt piilossa, tuli vähitellen näkyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lehdissä voitiin kirjoittaa esimerkiksi sosiaalisista ongelmista. Yhdysvaltalainen sosiologi Nancy Ries on kirjoittanut, että aiemmin vain yksityisissä keskusteluissa velloneet tarinat, myytit ja rituaalinen valituksen tapa tulivat julkisiksi: vuosien vaikenemisen jälkeen puhe alkoi pulputa uudelleen. Sama vapautuminen tuli näkyviin myös lehdistössä, eritoten lukijakirjeissä, joita Neuvostoliiton aikana oli tapana julkaista paljon. Tiedonvälityksen muutos tapahtui yllättävän nopeasti, mikä kertoo siitä, että vaikka Gorbatšov toivoi glasnostin toimivan rakentavalla tavalla puolueen hyödyksi, hän ei pyrkinyt vaimentamaan sen muitakaan ilmentymismuotoja. Lopputuloksena puolueen auktoriteetti heikkeni sekä rakenteellisesti että ihmisten mielikuvissa. Lopulta suurvallan romahtaminen, eli se, minkä piti olla mahdotonta, oli mahdollista.

Itsesensuuri sananvapauden rajoittajana

Toukokuun alussa vietettiin YK:n yleiskokouksen julistamaa kansainvälistä sananvapauden päivää. Yksi harvoista päivän noteeranneista uutisista julkaistiin Uljanovskin paikallislehdessä. Jutussa peitenimillä esiintyneitä toimittajia pyydettiin arvioimaan, miten he toimisivat, mikäli saisivat haltuunsa tietoja valtionhallintoa edustavien henkilöiden syyllistymisestä rikolliseen toimintaan. Haastatelluista toimittajista yksikään ei olisi uskaltanut suoralta kädeltä julkaista tietoja, vaan he vetosivat esimerkiksi perheellisyyteensä tai omiin periaatteisiinsa hyvinä syinä olla ottamatta riskiä. He huomauttivat myös, että tällaisessa tilanteessa talouden pitäisi olla turvattu, sillä arkaluontoisia tietoja julkaiseva toimittaja on vaarassa menettää työnsä. Vallan kanssa poikkiteloin asettuvien toimittajien kohtaama riski on todellinen; joka vuosi Venäjällä kuolee väkivaltaisesti toimittajia epäselvissä olosuhteissa.

Surullisella tavalla kuvaavaa on se, että niinkin tärkeää asiaa kuin toimittajien ammattietiikkaa pohdittiin Volgan rannalla sijaitsevassa Helsingin kokoisessa kaupungissa, eikä Venäjän keskuksen tiedotusvälineissä, valtiollisista medioista puhumattakaan. Kuten Uljanovskin paikallislehden kirjoituksessa huomautetaan, monista asioista voi toki kirjoittaa tänä päivänä aivan vapaasti: suuryritysten korruptiovyyhtejä ruoditaan valtakunnanlehdistössä, valtiojohtoa voi arvostella, ja toisinaan jopa virkamiesten lainvastaisista teoista saa lukea lehdestä. Tilanne ei toki ole niin huono kuin Neuvostoliiton aikana ennen glasnostia, mutta kehityksen suunta on huolestuttava.

Vitali Tretjakov on kuvaillut Venäjän sananvapauden muuttuneen vuoden 2000 tienoilla aiempaa rajoitetummaksi, sillä silloin valtiojohto sai otteen kaikista suurimmista mediataloista. Samaan aikaan toimet terrorisminvastaisessa sodassa kavensivat lehdistön toimintavapautta. Sananvapausjärjestö Glasnost Defence Foundationin johtaja Aleksei Simonov kirjoitti vuonna 2000, että vielä ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana (1994–1997) toimittajat saattoivat työskennellä vapaasti. Toisen Tšetšenian sodan alkuun mennessä ote mediasta oli jo tiukentunut, sillä valtiojohto oli ehtinyt organisoitua paremmin käymään informaatiosotaa. Vuosikausia kestänyt terrorismin vastainen sota kovensi toimittajien liikkumavaraa siinä määrin, että he oppivat olemaan koettelematta rajojaan.

Enää kyse ei ole Tšetšeniasta, mutta samat mekanismit toimivat yhä. Simonov kirjoitti vuonna 2000, ettei kukaan enää tiedä asioiden todellista laitaa, sillä media kertoo sen, mitä sen käsketään kertoa. Niiltä osin tilanne ei ole muuttunut 1980-luvun puolivälistä. Tuolloin aikakauslehti Ogonjokissa työskennellyt toimittaja Nadežda Ažgihina on kertonut, että glasnostin suoma ”vapauden huuma” oli täysin odottamatonta, ja siihen suhtauduttiin siksi epäuskoisesti. Lehden toimituksessa tavallinen vitsi oli pohtia, kenet toimittajista haettaisiin ensimmäisenä, jos asiat palaisivat ennalleen. Lehdistönvapaus ei toteutunut yhdessä yössä, ja keskeisenä syynä siihen oli tämä Ažgihinan kuvaama epäuskoisuus. Vaikka ennakkosensuurista oli luovuttu, toimittajat olivat niin tottuneita muokkaamaan itse kirjoituksiaan, että asenteiden muutos oli hidasta. Vasta itsesensuurin hälveneminen sai aikaan muutoksen tiedonvälityksessä. Vähitellen toimittajat uskalsivat koetella aiemmin kielletyn rajoja huomatakseen, että rajat olivat joustavampia. Näin sallittujen aiheiden ja lähestymistapojen kirjo laajeni.

Ajan myötä painostavat rakenteet saavan aikaan sen, että toimittajakunta sensuroi itse itseään. Itsesensuuri on lehdistönvapauden vaikein vastustaja. Sen ylläpitämiseen ei tarvita valtiollisia toimia: ei virkamiehiä eikä toimistoja. Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvät valinnat tapahtuvat toimittajien mielessä, eikä niistä jää jälkiä. Näkymätöntä sensuuria on myös vaikeampaa voittaa. Glasnostin rummuttama avoimuuden ilmapiiri toteutui vasta sitten kun mediakentän toimijat omaksuivat uudenlaisen ajattelutavan. Glasnostia tulisi ajatella asenteena, jota tarvitaan avoimuuden, läpinäkyvyyden ja kriittisyyden toteutumiseksi.

Sananvapauden päivä ja glasnostin perinne

Sananvapauden päivänä Venäjällä ei pidetty juhlapuheita. Sen sijaan maan joka kolkassa valmistauduttiin kuumeisesti yhteen vuoden suurimmista juhlapäivistä: toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettyyn Voitonpäivään. Suuren isänmaallisen sodan voittoa juhlittiin perinteisesti, joskin tänä vuonna erityisen suureellisesti, näyttävillä sotilasparaateilla. Venäjän sotilaallisen mahdin osoittamisella pyrittiin kohottamaan kansallistunnetta. Kansallistunteen mobilisointi myös pönkittää entisestään autoritäärisen vallan rakenteita ja auttaa oikeuttamaan Venäjän viimeaikaisia toimia Ukrainassa.

Kun seuraa Venäjän politiikkaa tällä hetkellä voi olla varma, ettei glasnostin kaltaisia ajatuksia tulla esittämään valtiojohdon taholta aivan lähitulevaisuudessa. Päinvastoin: toukokuun alussa presidentti Putin jakoi kunniamerkkejä yli kolmellesadalle median työntekijälle heidän ansioistaan objektiivisen uutisoinnin saralla Krimin kriisin suhteen. Suurin osa toimittajista edusti, valtiollisia tv-kanavia.

Poliittisesti epävakaina aikoina kontrolli tiedotusvälineistä kiristyy, onhan sodankäynti yhä enenevässä määrin taistelua oikeasta tiedosta ja vallasta määritellä sitä. Silti glasnostin perinnettä ei pidä unohtaa, vaan sen pitäisi toimia voimavarana. Vapaa tiedonvälitys ei synny vain siten, että se turvataan ylhäältä käsin. Tiedonvälitys on vapaata kun toimittajat pystyvät saavuttamaan ja säilyttämään itsesensuurista vapaan, avoimen asenteen. Niin kauan kuin pullon henkeä ei teljetä takaisin, on vielä toivoa.

Lähteet:

The New Yorkerin kolumni glasnostista:

http://www.newyorker.com/online/blogs/comment/2014/03/vladimir-putin-press-censorship-galina-timchenko.html

Tiedotusvälineiden uudelleenjärjestelyistä:

http://yle.fi/uutiset/putin_uudisti_valtiollisen_uutistoimiston_-_johtajaksi_kiistelty_aarikonservatiivi/6975465?ref=leiki-uu

Internetin saavutettavuus Venäjällä: http://download.yandex.ru/company/ya_russian_regions_report_2013.pdf

Putinista ja Internetistä: http://www.vedomosti.ru/opinion/news/26750671/internet-00

Uljanovskin paikallislehden juttu sananvapaudesta: http://mosaica.ru/news/obshchestvo/2014/05/03/30958

Toimittajien murhat Venäjällä: http://gdf.ru/murdered_journalists

Vedomosti uutisoi Putinin jakamista kunniamerkeistä: http://www.vedomosti.ru/politics/news/26101421/za-vzyatie-kryma

Lähdekirjallisuus:

Azhgikhina, Nadezhda: The Struggle for Press Freedom in Russia: Reflections of a Russian journalist. Europe-Asia Studies 8:59, 2007.

Petrov, Kristian: Tillbaka till framtiden. Modernitet, postmodernitet och generationsidentitet i Gorbačevs glasnost’ och perestrojka. Södertörns högskola, Huddinge 2006.

Ries, Nancy: Russian talk. Culture and conversation during perestroika. Cornell university press, Ithaca & London 1997.

Simonov, Alexsey: Knock from below. Index on Censorship 1, 2000.

Tret’iakov, Vitalii: A Leap to the Realm of Freedom. A Brief Essay on the Most Recent Period in the History of Contemporary Russian Journalism. Russian Social Science Review, 1:43, 2005.

Urban, Michael (with Vyacheslav Igrunov and Sergei Mitrokhin): The rebirth of politics in Russia. Cambridge university press, Cambridge 1997.

 

 

 

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top