Mielenosoitus juonnettuna yleisötapahtumana

Meillä on unelma -mielenilmaus rasismia vastaan Helsingissä 28.7.2015. Kuva: Flickr / Joonas Puuppo / CC BY-NC-ND 2.0

Viimeaikaiset suuret mielenilmaukset, juonnetut yleisötapahtumat, ovat sekä rikkoneet perinteistä suomalaista protestikulttuuria että osaltaan myös jatkaneet sitä.

Vuosi 2015 on tuonut mukanaan suurten mielenosoitusten aikakauden. Suomessa tuhannen ihmisen mielenosoitusta on perinteisesti pidetty suurena, ja yksittäisten massamielenosoitusten välissä on yleensä ollut vuosia. Tänä vuonna kymmeniä tuhansia mielenilmaisijoita kaduille saaneita mielenosoituksia on kuitenkin ollut jo useita.

Kysymys protestien kehittymisestä on siis mitä ajankohtaisin. Protestien kehittymiseen liittyvät sekä mielenosoitusten koko, yleisyys ja yleinen protestointialttius että mielenosoitusten muoto ja tyyli, joista tässä keskitymme jälkimmäisiin.

Osa viimeaikaisista mielenosoituksista on ollut perinteisiä kulkueita, joihin kuuluvat marssireitti, iskulauseet ja liikenteen blokkaaminen: tarkoituksena on näkyä eri puolilla kaupunkia. Tällaisen mielenosoituksen eri osat ovat varsin itsenäisiä sekä viestin että paikalla huudettujen iskulauseiden puolesta.

Merkillepantava käänne kuitenkin on, että keskeisistä mielenosoituksista on tullut pikemmin paikallaan pysyviä, juonnettuja yleisötapahtumia. Helsingissä on lyhyen ajan sisällä järjestetty kaksi suurta mielenilmausta tässä formaatissa: rasismin vastainen Meillä on unelma -mielenosoitus sekä ammattiliittojen järjestelmä työehtojen heikennysten ja pakkolakien vastainen Stop-mielenosoitus.

Vaikka kysymys on osittain ennenaikainen, voidaan pohtia, ovatko tällaiset yleisötapahtumat tulossa pysyvämminkin osaksi suomalaista mielenilmausperinnettä.

Yleisötapahtuman malli

Paikallaan pysyvä yleisötapahtuma-mielenilmaisu on eräänlainen juonellinen näytelmä. Näille mielenilmaisuille on ollut ominaista erittäin suuri osallistujajoukko, hyvin selvä roolijako esiintyjien ja yleisön välillä sekä dialogin kirjoittaminen ohjelman sisälle.

Huomion täydellisenä keskipisteenä on ohjelmalava. Lavalla tilaisuutta pitävät käsissään juontajat ja kutsutut puhujat. Nimettyjen juontajien lisäksi ohjelman kulku on suunniteltu ja ilmoitettu etukäteen, ja tätä käsikirjoitusta noudatetaan hyvinkin kuuliaisesti.

Osallistujat ovat huomattavan passiivisessa roolissa: heidän tehtävänään on olla paikalla ja seurata lavalla tapahtuvaa ohjelmaa. Käytännössä mielenilmaus siis on muodoltaan yleisötapahtuma, jonka muotoon ei ole rakennettu sisään mielenilmauksille yleensä ominaista aktiivisuutta, vapaamuotoisuutta ja konfrontatiivisuutta, ellei joillekin puhujille buuaamista lasketa konfrontaatioksi. Mielenosoittajat ovat siis tavallaan paitsi tilaisuus itsessään, myös tilaisuuden yleisö.

Tapahtuman juonnettuun luonteeseen kuuluu myös moraalisen näytelmän esittäminen. Käsikirjoitetun tilaisuuden konnille annetaan puhetila ja tätä puhetilan antamista jopa korostetaan.

Juontajien roolina on ollut pyytää yleisöä kuuntelemaan ”sivistyneesti”, mitä vastapuolella on sanottavana. Mielenosoittajien tehtäväksi jää reagoida lavan tapahtumiin. Virallinen lava suhtautuu tähän reagointiin kahtalaisesti: yhtäältä se selvästi kuuluu näytelmään, toisaalta sitä muodollisesti paheksutaan.

Yleisesti tällainen mielenosoituksen muoto hämärtää mielenilmauksen ja yleisötilaisuuden välistä rajanvetoa. Esimerkiksi Meillä on unelma -mielenosoitus sekoitettiin yleisötapahtumaan, minkä jälkeen lehdistössäkin pohdittiin mielenosoituksen määritelmää: voiko mielenosoituksessa olla esimerkiksi yleisölle esiintyviä artisteja?

Perinteen rikkomista ja jatkamista

Tätä mielenosoituksen muotoa on kiinnostavaa tutkia suomalaista protestiperinnettä vasten. Suomalaisen protestiperinteen leimallisina piirteinä on liiketutkimuksessa pidetty järjestäytyneisyyttä ja lainkuuliaisuutta. Vallitsevaan toimintakulttuuriin on myös kuulunut liikkeiden nopea organisoituminen rekisteröidyiksi yhdistyksiksi.

Suomalaiset liikkeet ovat myös olleet valistushenkisiä ja tiedon jakamiseen keskittyviä. Henkistä sitoutumista tähän perinteeseen voi pitää syynä esimerkiksi 1990-luvun eläinoikeusliikehdinnän ja myöhempien itsenäisyyspäivän protestien suoranaiselle demonisoinnille.

Protesti ei kuitenkaan voi olla ainoastaan tiedon jakamisen tapahtuma tai fokusoitua liikaa järjestäytyneisyyden ympärille, onhan protesti jo määritelmällisesti ristiriidan ja erimielisyyden esitys. Tietoinen osallistuminen yhteiskunnalliseen protestiin on vastalauseen, vaatimusten ja kritiikin esittämistä.

Juonnetun yleisötapahtuman ilmiölle voi antaa kahtalaisen tulkinnan suomalaista protestiperinnettä vasten.

Yhtäältä se sijoittuu vankasti osaksi lainkuuliaista ja ei-konfrontatiivista protestiperinnettä: ohjelmallisuus, korostuneen rauhallinen tyyli ja jopa dialogi vastapuolen kanssa osana mielenosoitusta ovat selvästi osa tätä ”hyvin käyttäytyvän mielenilmaisun” jatkumoa. Ne ovat myös selvästi irtiottoa konfrontatiivisista ja jonkinlaisista konfrontaatiolla leikittelevistä protesteista ja sikäli paluuta perinteeseen.

Toisaalta muodolliseen järjestö-organisoitumiseen otetaan selvästi välimatkaa: mielenosoitukset ovat olleet nimenomaan liittoumien organisoimia ja yksittäisiä.

Tällaiset yleisötapahtuma-protestit ovat liiketutkimuksen näkökulmasta kiinnostavia myös siksi, etteivät ne sovi erityisen hyvin yleisimpiin kategorioihin, joita protestien tyypittelyssä on totuttu käyttämään. Niillä ei ole ilmeistä sijaintia proaktiivinen/reaktiivinen-akselilla.

Tätäkin olennaisempaa on, että ne eivät ole selvästi ”uusien” eivätkä ”vanhojen” liikkeiden ilmentymiä: kyse on hyvinkin perinteisestä, suorastaan konservatiivisesta mallista, jonka logiikka samaan aikaan kumpuaa ”uusiin liikkeisiin” liitetyistä tekijöistä, joita ovat identiteettivetoisuus, joustavat koalitiot, väljä sitoutuminen liikkeeseen ja mediakeskeisyys.

Spektaakkeli

Pohdittaessa näiden tapahtumien erityistä poliittisuuden muotoa, esiin nousee ennen kaikkea tulkinta protestista spektaakkelina. Nehän pyrkivät nimenomaan yleisön luomiseen ja massan tuntuun sekä maksimaaliseen huomioon – vaikka toki spektaakkelille tyypillistä on yllättävyys, mihin yleisötapahtuma nimenomaisesti ei pyri.

Nykyaikaista yhteiskuntaa on tulkittu olemukseltaan spektaakkelin yhteiskuntana: spektaakkeli ei ole pinnallinen ilmiö, vaan koko yhteiskunnan pääasiallinen tuote. Tämä on luonnollisesti näkynyt pidempään myös protestien tulkinnassa: ne ovat usein kiinnostaneet enemmän performansseina tai julkisen tilan haltuunottoina kuin poliittisten sisältöjensä ilmaisuna.

Samalla poliittinen huomio keskittyy helposti spektaakkeliin itseensä. Esimerkiksi julkinen keskustelu Meillä on unelma -mielenosoituksen jälkeen keskittyi tapahtuman käänteisiin, erityisesti perussuomalaisten puhujan Matias Turkkilan kutsumiseen paikalle, puheeseen ja puheen aikaansaamiin reaktioihin.

Puheen kääntyminen pois asiasta pelkkään protestin muotoon, mistä radikaaliliikkeitä on perinteisesti syytetty, näyttää siis olevan osa myös lainkuuliaisuuttaan ja harmittomuuttaan korostavia spektaakkeleita.

Yleisötapahtuman muotoisessa mielenosoituksessa myös tulkinta osallistujamäärästä muuttuu vieläkin keskeisemmäksi kuin perinteisissä mielenosoituksissa: olennaista on nimenomaan tapahtuman suosio.

Spektaakkeliluonne ja osittain itse protestin veto perustuu valtavan väkijoukon mukanaoloon. Yhtä lailla tärkeää on suosion visuaalinen representaatio: kuvat ihmismassoista ovat tärkeässä roolissa. Tämä on yleisötapahtuma-mielenosoituksen keino käydä kamppailua siitä, tulkitaanko sen sanoma ”kansan” ääneksi.

Poliittisuuden tulkintoja

Yleisötapahtuma-mielenosoitusta voidaan myös tulkita kohtana, jossa sosiaalisen median muoto alkaa määrittää fyysisen mielenosoituksen muotoa, sen sijaan että politiikka ainoastaan ”siirtyisi nettiin”.

Juonnettuun yleisötapahtumaan paikalle tuleminen on eräänlainen klikkaamisen fyysinen muoto, protesti jonka muodoksi riittää sanoman hyväksyminen läsnäololla. Toisaalta mielenilmausten onnistumisen kriteerinä on nimenomaan kyky luoda tunne tilasta, jossa ”kaikki muutkin” hetkellisesti ovat, aivan samoin kuin sosiaalinen media elää kyvystä universalisoida käsitys siitä, missä ”kaikki” ovat.

Myös politiikan toimijat tuntuvat tulkitsevan tapahtuman poliittisuutta nimenomaan spektaakkelin logiikalla: kamppailua käydään siitä, kuka saadaan esitettyä tapahtuman tähtenä tai suosikkina, aivan kuten kyse olisi viihdetapahtumasta – mihin ulkoiset puitteet toki viittaavat.

Stop-mielenosoituksen jälkeen Vihreä Lanka uutisoi tapahtumasta, että Ville Niinistö ”huudatti ihmismassaa”. Kansan Uutiset puolestaan raportoi, että Paavo Arhinmäki ”villitsi yleisön”. Tällaiset sanavalinnat viittaavat kamppailuun siitä, kuka oli ”illan todellinen tähti” – protestin kuvaukseksi ne ovat epätavallisia.

Toisaalta tällaisessa kokonaisuudessa ei synny kamppailua siitä, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta, kuten useimmiten. Mielenosoitusten julkista huomiota on tyypillisesti pyritty kääntämään yksittäisiin osallistujiin, esimerkiksi sabotaasiin, käsirysyyn ja yksittäisiin banderolleihin. Tulkintakamppailu on tällöin vahvasti keskittynyt siihen, ketkä ”edustavat” mielenosoitusta.

Juonellisessa yleisötapahtumassa tällaisia kamppailuja ei tarvitse käydä: kun ohjelma on selvästi erotettu muista tapahtumista, tulkintaa protestisubjektista ei tarvita.

Esimerkiksi Stop-mielenosoituksen tiimoilla tapahtunutta pienimuotoista tempausta rikkuribussia vastaan ei kehystetty osaksi mielenosoitusta. Tempauksen tekijöitä ei edes puhuteltu ”mielenosoittajina”, vaan selvästi lavan virallisesta ohjelmasta erottuvina ”anarkisteina”. Toki on mahdollista, että tulevaisuuden protesteissa kamppailu mielenosoituksen ”edustamisesta” aukeaa taas uudella tavalla.

Lopuksi

Kuten alussa todettiin, parin tapahtuman perusteella on ennenaikaista vetää johtopäätöksiä suomalaisen protestikulttuurin kehittymistä. Ne ovat kuitenkin kiinnostavia tapauksia paitsi saamansa suuren mediahuomion vuoksi, myös osana kamppailua protestikulttuurin suunnasta.

On aidosti auki, minkälaisiin suuntiin säröilevä suomalainen protestiperinne kehittyy. Juuri nyt myös leikkauspolitiikka herättää suurimittaista tyytymättömyyttä, ja on merkittävää politiikan tulevaisuuden kannalta laajemminkin, minkälaisia protestin ilmentymiä tämä tyytymättömyys saa.

Aidosti auki on myös se, muodostuuko mielenilmaisun paradigmaattiseksi muodoksi ”yleisötapahtuma” vai arvaamattomampi ja konfrontatiivisempi protesti, tai toisaalta laajamittainen vai alakulttuurinen protesti. Toki on myös mahdollista, että yleisötapahtuman malli rekrytoi poliittiseen osallistumiseen ja madaltaa protestoinnin kynnystä.

Kirjallisuutta

Politiikan muoto ja tyyli; Lappalainen, Pertti (2002) Poliittisen tyylin taito. Tampere: Vastapaino.

Suomalainen protestiperinne; Siisiäinen, Martti (1998) ”Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat”. Teoksessa Ilmonen, Kaj & Siisiäinen, Martti (toim.) Uudet ja vanhat liikkeet. Tampere. Vastapaino. 219–243.

Nykyaikainen yhteiskunta spektaakkelin yhteiskuntana; Debord, Guy (2005) Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.

YTT Teppo Eskelinen on Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen tutkija.
YTM Pia Lundbom on Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*