New Yorkin ilmastomarssi yhteisöjen mielenilmaisuna

Kuva: Maija Mattila

Historian suurin ilmastomarssi, People’s Climate March, järjestettiin New Yorkissa sunnuntaina 21.9.2014. Joidenkin medialähteiden (mm. Fox News) mukaan paikalla oli jopa 400.000 ihmistä. Tavoitteena oli lähettää painava sanoma tiistaina 23.9. New Yorkissa alkaneelle YK:n ilmastokokoukselle siitä, että sanojen lisäksi tarvitaan tekoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Marssi oli valtava tapahtuma. Reitti kulki Manhattanilla Central Parkin länsireunaa 86. kadulta kohti etelää, edelleen 6th Avenueta pitkin 42. kadulle, jota pitkin 11. Avenuelle lännessä, päätyen lopulta 34. kadulle. Pelkkä lähtöalue  oli 21 korttelin mittainen. Osallistujat oli jaettu kuuteen ryhmään ja ihmisiä pyydettiin järjestäytymään sen mukaisesti: etummaisena marssi ”kriisin ja muutoksen etulinja” sisältäen alkuperäiskansat ja ympäristöön liittyvän oikeudenmukaisuuden puolestapuhujat, toisena ”tulevaisuuden rakentajat”, eli työntekijä-, perhe-, opiskelija- ja vanhusjärjestöt, kolmantena ympäristöjärjestöt, neljäntenä anti-korporatiiviset ja rauhanjärjestöt, viidentenä yliopistot ja tutkimuslaitokset, ja viimeisenä kunnat, kaupungit, maakunnat ja ”kaikki loput”, mukaan lukien mm. LGBTQ-yhteisöt. Yksittäisiä mielenosoittajia oli pyydetty järjestäytymään itselleen sopivaan tai vaihtoehtoisesti liittymään viimeiseen ryhmään.

Kulkueen oli määrä lähteä liikkeelle klo 11.30. Saavuimme 72. kadun sisääntulokohtaan klo 12.15, ja kävelemään pääsimme vajaan kahden tunnin kuluttua. Joka paikka oli täynnä ihmisiä ja Central Parkin länsipuolen marssille johtavat sivukadut oli suljettu autoliikenteeltä. Se olikin tarpeen, koska ihmiset jonottivat niillä pääsyä kulkueeseen. Ilmeisesti kulkueen alkupää kulki ajallaan, mutta valtavasta ihmismassasta johtuen loppupää sai odotella liikkeelle lähtöä. Se ei kuitenkaan haitannut tunnelmaa; ihmisjoukosta kuului musiikkia ja näkyi käsien viuhdontaa tanssin tahtiin. Läheinen Columbus Avenue oli varattu katujuhlalle ruoka- ja myyntikojuineen.

Marssin organisoinnissa oli jotakin varsin tyypillistä amerikkalaiselle poliittiselle kulttuurille: keskeinen elementti oli yhteisö, community. Koolle ei ollut pääasiassa kutsuttu yksittäisiä ihmisiä, vaikka hekin olivat tervetulleita, vaan yhteisöjä. Kukin yhteisö toi mukanaan oman näkökulmansa ja lisämausteensa marssiin; Kuka marssi suuryrityksiä vastaan, kuka alkuperäiskansojen puolesta, kuka ennen kaikkea seksuaali- tai sukupuolivähemmistön jäsenenä.

Juuri yhteisöjen kautta rakentuvan edustuksen myötä viesti oli, että ”me kaikki” olemme läsnä, ”me kaikki” olemme huolissamme ilmastonmuutoksesta. Suomessakin järjestöt ovat usein liikehdinnässä mukana, mutta harvoin niin poikkisektoraalisesti kuin Yhdysvalloissa. Ilmastonmuutosmarssilla organisoituvat lähinnä ympäristöjärjestöt, pride-marssilla seksuaali- ja yhdenvertaisuusjärjestöt, rauhanmarsseilla ihmisoikeus-ja rauhanjärjestöt. Yksittäisiä ihmisiä voi olla mukana paljonkin, mutta ennen kaikkea juuri siinä ominaisuudessa, yksittäisinä ihmisinä. Amerikassa sen sijaan vanhukset, työntekijät ja tutkijat, näissä ominaisuuksissaan, marssivat ilmastonmuutosta vastaan.

Mielenosoittaminen tuntuu Yhdysvalloissa muutoinkin arkipäiväisemmältä kuin Suomessa. Jopa sana mielenosoitus kuulostaa tässä yhteydessä radikaalilta, vaikka siitä toki oli kyse. Ehkä hankaluus käyttää termiä kertoo kuitenkin jotakin suomalaisen ja yhdysvaltalaisen mielenosoituskulttuurin eroista. Yhdysvalloissa mielipiteen- ja sananvapaus on niin syvälle leivottu yhteiskunnan itseymmärrykseen, että niiden käyttäminen vakavankin asian puolesta tulee ulos karnevalistisessa hengessä.

Käsittämättömän suuri ihmismassa kertoo paitsi ilmastonmuutoksen aiheuttamasta koetusta uhasta, myös asian onnistuneesta politisoinnista. Marssi politisoi ilmastonmuutosta edelleen, vahvistaen sitä sekä poliittisena kysymyksenä että edellyttäen toimintaa niiltä, joilla on valta toimia. ”Kaikkien” mukanaolo teki marssin sanomasta voimakkaan ja poliittisten päättäjien onkin vaikea ohittaa sitä. Marssi antoi myös lisäpontta ilmastonmuutosta vastaan puhuville toimijoille. Esimerkiksi YK:n ilmastolähettiläs Mary Robinson totesi PBS-kanavan haastattelussa ilmastomarssin liikuttaneen johtajia. Hän uskoi marssin myös toimivan ilmastopäätösten nopeuttajana. Robinson vetosi siihen, että kansalaisyhteiskunta sekä Yhdysvalloissa että ympäri maailman jatkossakin pitäisi yllä painetta poliittisia johtajia kohtaan. Liikehdintä toimi siis yhtenä työkaluna tämän poliittisen vaikuttajan työssä.

Enemmän kuin yhteisöjen mukana ololla, ihmisjoukon koolla on merkitystä myös siihen kuuluneille yksilöille. Kuten Bill McKibben kirjoittaa osuvasti New Yorker -lehden kolumnissaan, massa antaa yksilöille uskoa siihen, että muutos on mahdollinen. Voimaantuminen ohittaa voimattomuuden tunteen. Sitä vahvistavat edelleen ne puheenvuorot ja uutiset, jotka huomioivat marssin. Näistä yhtenä esimerkkinä ovat Barack Obaman sanat YK:n ilmastokokouksessa: ”The alarm bells keep ringing, our citizens keep marching. We cannot pretend we do not hear them.” Juuri nyt New Yorkin perspektiivistä näyttääkin siltä, että ilmastonmuutoksen kyseenalaistajien poliittinen tila on käymässä varsin vähiin. Toinen – ei kuitenkaan täysin irrallinen – kysymys on, mitä ilmastonmuutokselle oikeasti tehdään.

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*