Pariisin iskut ja globaalin myötätunnon jakautuminen

Kuva: Francisco José de Goya y Lucientesin (1746-1828) "This is What You Were Born For", plate twelve from "The Disasters of War", noin 1810-1812

Pariisin terrori-isku on mielenkiintoinen ikkuna tuntemaamme myötätuntoon ja sen poliittisuuteen. Kansalaisten solidaarisuuden osoitukset, heidän yksityishenkilöinä ilmaisemansa myötätunnon suunnat ja surun kokemukset ovat yhtäkkiä nousseet yleisen huomion kohteiksi sekä yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi.

Tämä keskustelu on mielenkiintoinen, vaikka se onkin nostettu esiin tavalla, joka on herättänyt närää ja pahaa mieltä vilpittömästi solidaarisuuttaan Ranskan uhreille osoittaneiden ja tapahtumasta aidosti järkyttyneiden ihmisten keskuudessa. Harva varmaan ajatteli Ranskan lippua profiilikuvaansa vaihtaessaan ottavansa askeleen puolustaakseen ranskalaista nationalismia ja väkivaltaista koloniaalista perinnettä sekä manifestoivansa tukea sotilaalliselle voimankäytölle tai demokraattisia perusoikeuksia kaventamaan pyrkivälle suuntaukselle.

Vaikka keskustelu tässä suhteessa onkin ollut hieman kohtuutonta, on globaalisti jakautuneen ihmisarvon tunnistamisen ja myötätunnon jakautumisen ilmiötä kuitenkin syytä pohtia ja purkaa.

Pariisin iskujen jälkimainingeissa onkin mietittävä aiemmin vähän julkisesti pohdittua, mutta kriisien ja kansainvälisen politiikan näkökulmasta keskeistä ilmiötä: poliittista myötätuntoa ja sen globaalia logiikkaa, myötätunnon rakentumista, mobilisointia ja poliittista käyttöä.

Teleitserakkaus

Jo Aristoteles pohti myötätunnon rakentumisesta ja sen suuntautumista ”mitä lähempänä, sitä koskettavampaa” -periaatteella. Hän väitti ihmisluonnon olevan rakennettu niin, että mitä kulttuurillisesti, poliittisesti, maantieteellisesti kuin myös ajallisesti lähempää traaginen tapahtuma – ihmisten kärsimys tai kuolema – liippaa, sitä enemmän tapaamme reagoida. Myös kärsijän henkilökohtaisilla piirteillä on Aristoteleen mielestä merkityksensä: mitä yhteneväisempi uhrin ikä, sukupuoli, ulkoinen habitus ja kantamansa kulttuuriset ja etniset merkit ovat omiemme kanssa, sitä voimakkaammin tunnemme.

Tunnemme siis myötätuntoa itseämme muistuttavia kohtaan. Olemme ikään kuin teleitserakkaita.

Valistusajattelija Adam Smithin mukaan myötätuntoiset tunteemme kärsiviä toisia kohtaan pohjaavat siihen, että tullessamme tietoiseksi – ja nimenomaan usein näkemisen kautta – kivusta toisen ruumiissa kuvittelemme sen omassa kehossamme. Näin samaistumme toisen kipuun ja voimme jopa tuntea sen itse fyysisesti.

Koska usein myötätuntomme toisten kärsimystä kohtaan herää juuri näköaistin ja kuvallisten esitysten kautta, myös kriisien kuvissa näkyvillä fyysisillä ja kulttuurisilla merkeillä on suuri vaikutuksensa siihen, mitä ja miten vahvasti tunnemme uutisia lukiessamme – tai katsoessamme.

Tämän vuoksi se, mitä maailman kärsimyksestä nostetaan katseemme keskiöön ja miten, ovat poliittisesti määrittyneitä ilmiötä: myötätuntomme konstruoidaan poliittisissa konteksteissa ja sen suuntautuminen on poliittista.

Me suremme kansallisvaltioyhteisömme jäseniä (ja jopa kansallisvaltiotamme kohtaan tehtyjä loukkauksia), naapurimaidemme kansalaisia ja kanssamme saman poliittisen lokuksen jakavia voimakkaammin kuin ”vieraita” – ja meiltä myös odotetaan tätä.

Eriarvoiset elämät

Käänteisesti myötätunnon rakentumisen mekaniikasta juontuu myös se, että kaukainen kärsimys ei tunnu niin pahalta, se koskettaa vähemmän. Pakistanin tulvat ja Irakin jatkuva terrori, Kenian Garissan yliopisto-isku, Isisin Libanonin terrori-isku ja pakolaislaivojen kaatuessa hukkuvat ihmiset menevät usealta länsikatsojalta uutisvirrassa ohi pienemmällä kärsimyksellä.

Lähellä olevasta kriisistä rakentuu helposti Pariisin iskujen kaltainen spektaakkeli, joka näkyy hetken aikaa kaikkialla, täyttää olohuoneemme, kännykkämme, tunkeutuu uniimme ja ahdistaa meitä voimakkaasti, kun taas terrori Libanonissa, tai varsinkaan Irakissa, ei nostata samanlaista mediavyöryä. Kun kärsimys ja sekasorto ovat ikään kuin oikealla totutulla paikallaan, ne vain todetaan lyhyesti.

Myös tiedot näistä tapahtumista välitetään erilailla, sillä oletus niiden kiinnostavuudesta ja koskettavuudesta on sisäänkirjoitettu kulttuurisiin konventioihin. Kehä ruokkii itseään. Näin ollen osin myötätunnon suuntautuminen ei siis olekaan vain luontaisten inhimillisten taipumustemme sanelemaa, vaan vahvasti median avulla kulttuurisesti ja poliittisesti rakennettua.

Tästä huolimatta tiedonvälitystä ja humanitaaristen tunteidemme rakentumista koskevassa tutkimuksessa usein väitetään, että kärsivä, hauras ja väkivallalle altis keho sekä halu turvaan ja suojeluun ovat yhdistäviä, kaikille eläville olennoille jaettuja piirteitä: pienin, mutta voimakkain yhteinen nimittäjämme. Kaiken ihmisyyden pohja ja perusta, jolle elämän suojelun vaatimukset on rakennettu.

Periaatteessa siis kaikenlaisten elävien olentojen kärsimyksen kohtaamisen voi nähdä olevan katalyytti myötätuntoon: myös erilajisten, eläinten kärsimyksen katsominen ja todistaminen aiheuttaa meille tuskaa, ja voi nostaa vaatimuksen tuon elämän suojelusta.

Kärsimyksen kohtaamisen kautta heräävä myötätunto perustuu kuitenkin vahvasti opittuihin malleihin ja hierarkkiseen ja kategorisoivaan ajatteluun siitä, millaista elämää pidetään arvokkaana. Yleisesti lännessä koiran syöminen on kauhistus, mutta lehmien tappaminen on jokapäiväistä ja se koetaan oikeutetuksi. (Joku saattaa paheksua hyppäystä ihmiseläimestä koiraan ja nautaan, mutta kontrasti on tarkoituksellinen ja harkittu.)

Nämä käsitykset ovat tottumusten, kulttuuristen näkökulmien ja poliittisen vallan sanelemaa tuotetta. Lähellä olo (varsinkin poliittisen väkivallan suhteen) rakentuukin yhteenkuuluvuuden lisäksi ulossulkemisiin. Myötätunto on laadultaan usein poliittista: kuulumista samaan regiimiin, samaan sakkiin, meihin – eikä heihin. Eiväthän hukkuvat pakolaiset ole merkittävästi kauempana, he vain kuuluvat poliittisesti eri maailmaan.

Myötätunnon globaali politiikka

Pariisi osui kiistämättä monella tapaa lähelle. Uhrien ulkomuoto, heitä ympäröivä infrastruktuuri, mahdollisesti meille tutut kadut, rakennukset ja maamerkit, jopa vaatetustyyli, ja itsellemmekin ominaiset perjantai-illan viettoavat, joissa uhrit kohtasivat hirvittävän kohtalonsa, toivat tapahtumat lähelle meitä: iskut meitä kohtaan tuntuivat meissä.

Se, että Ranska on osa poliittista yhteisöä, johon myös Suomi ja suomalaiset kuuluvat, on iskun tuntuvuuden ytimessä. Iskut näyttäytyvätkin ennen kaikkea iskuina läntistä vapaata yhteiskuntaa, arvoyhteisöä, vastaan – ulkoisena hyökkäyksenä meidän tapaamme olla, meidän vapauttamme ja turvallisuuttamme vastaan. Koska me koemme olevamme länsi, me identifioidumme iskujen kohteeksi, ja tunnemme tuskan.

Ahdistavimmillaan kulttuurien ja globaalien ryhmien yhteentörmäys Pariisin tapahtumien yhteydessä esitettiin populistisessa julkisuudessa totuttuun tapaan äänekkäästi kulttuureita väkivaltaisesti vastakkainasettelevana: ne nimettiin islamilaisen väkivaltaiseksi nähdyn maailman ja läntisen demokratian, elämäntavan ja arvoyhteisön törmäyksenä. Euroopan kärjistyneessä pakolaistilanteessa niitä käytettiin osoittamaan (islaminuskoisten) Eurooppaan tulijoiden edustama uhka turvallisuudellemme ja hyödynnettiin häikäilemättä osoituksena monikulttuurisuuden toimimattomuudesta. Islamilaiseen maailmaan yhdistetty väkivalta nähtiin syyllisenä viattoman eurooppalaisen veren vuodattamiselle.

Tämä ajattelu paljastaa tarkoitushakuisen rasistisen ja ”maahanmuuttokriittisen” agendansa lisäksi paljon yleisemmän läntisen ajattelutavan: ajattelemme helposti, että väkivalta kuuluu jonnekin toisaalle, se kuuluu kaukaisiin maailmoihin, erilaisiin poliittisiin järjestelmiin, kumpuaa meille vieraista kulttuureista ja uskonnoista.

Tämä logiikka tulee sanoneeksi, että väkivallan uhka, ja sen piirissä eläminen, olisi jossain toisaalla syntyneille ihmisille luonteenomaisempaa – tai jopa jollain tapaa enemmän ansaittua kuin meille.

Ajattelun takaa pilkistää länsikeskeinen, jopa kolonialistisia piirteitä saava ajattelu, jossa länsi nähdään kehityksen huippuna ja tiennäyttäjänä.

Lopulta asetelma johtaa siihen, että käsitämme itsemme jollain tapaa olemuksellisesti kehittyneempinä ja siten arvokkaampina ihmisinä kuin ”ne toiset”; väkivallan valtakunnassa elävät kaukaiset ihmiset, joiden kaukana tapahtuvaan kärsimykseen olemme jo tottuneita.

Näitä piilevällä tavalla itsestään selviä seikkoja harvoin sanotaan ääneen, mutta ääneen sanomattomat, joskus jopa alitajuiset ajatusmallimme tulevat esiin juuri arkisissa käytännöissä: siinä, minkä valtion lipun alla suremme ja kenen elämät huomioimme suremisen arvoisiksi. Arkiset käytännöt paljastavat, kenen tuskaan identifioidumme ja miten tätä suruamme sekä pelkojamme käsittelemme. Tämä ei kuitenkaan ole vain yksilötason asia.

Poliittisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti epätasaisesti jakautuneita käsityksiämme arvokkaasta – suremisen arvoisesta – elämästä voidaan myös mobilisoida ja käyttää hyväksi kansainvälisessä politiikassa. Läheisen kärsimystä kohtaan tunnetun tunnekuohun varjolla ja sen luoman legitimaation voimin voidaan perustella valtiovallan voimakkaampaa otetta kansalaisiinsa (tällä hetkellä muun muassa kattavampia tiedusteluoikeuksia poliisille ja tiedusteluviranomaisille), tiukennuksia kansainvälisiin käytäntöihin (vapaan liikkuvuuden rajoitukset) ja jopa suoraa voimankäyttöä “vihollista” vastaan (Ranskan tällä hetkellä käynnissä olevat pommitukset Isistä vastaan).

Myötätunnon mobilisointi myös poliittisten raskaiden päätösten – kuten sotilaallisten ratkaisujen – tueksi ei ole tavatonta tai ennenkuulumatonta, pikemminkin se on nykyisen läntisen ihmisoikeuksien nimiin vannovan kansainvälisen politiikan kulmakivi. Tällainen esimerkki on syyskuun yhdennentoista 2001 terrori-iskujen jälkeinen tilanne. Läntinen maailma järkyttyi syvästi Yhdysvaltoja ja ”läntistä elämäntapaa” vastaan tehdystä iskusta ja nimenomaan niiden meitä muistuttavista siviiliuhreista.

Pian iskujen inhimillisellä laskulla perusteltiinkin hyökkäystä Afganistaniin. Arvokkaiden ihmishenkien turvaamisen hinnaksi hyväksyttiin yli kymmenen vuoden sota, jonka uhrit olivat etupäässä (kaukaisia) siviilejä. Arvokkaan elämän suojelu maksoi moninkertaisen määrän hieman vähemmän arvokkaita yksilöitä.

Huomionarvoisia poliittisten tunteiden ja nimenomaan valikoivan myötätunnon suhteen ovatkin tämän kaltaiset seikat. Meidän tulisikin suunnata huomiomme ranskanlipun väristen profiilikuvien sijaan myötätunnon poliittiseen mobilisaatioon.

Myötätunnon voima

Olemme osa EU:ta, kuulumme ranskalaisten kanssa samaan yhteisöön, meillä on samoja lakeja, pitkälti samoja kulttuurisia piirteitä, kokemuksia, jaettuja arkisia käytäntöjä, paljon yhteistä. Tämän vuoksi olemme omaksuneet heidän surunsa omaksemme, tämä on ymmärrettävää. Kuitenkin ihmisyys ja kaikkien ihmisten perimmäinen samankaltaisuus kaikkialla maailmassa – alttius kärsimykselle että halu olla turvassa – ovat toivoakseni vielä näitä osin poliittisesti rakentuneita seikkoja vahvempia.

Kysymys siitä, saako kansalainen surra joidenkin ihmisten kohtaloita, jollei sure myös joitain toisia, on absurdi ja turha. Empatia ei koskaan ole väärin. Sen määrä ei myöskään ole vakio eikä se ehdy käytössä. Myötätunnon suuntautuminen ei myöskään ole nollasummapeli.

Globaalisti jakautunut empatian puute sitä vastoin on ongelmallista. Onneksi myötätunto onkin taito jota voi opetella, myös kansainvälisten kriisien ja meistä etäämmällä tapahtuvien kauheiden tapahtumien suhteen.

Sotiminen ja brutaali voimankäyttö kaikkialla maailmassa tulisivat vaikeammiksi, jos tunnistaisimme kaikkialla elävien ihmisten fyysisen koskemattomuuden loukkaukset ja kärsimyksen ja yhdistäisimme voimamme solidaarisena yhteisönä myös näiden äärellä edes lähelle yhtä voimakkaasti kuin Pariisin kohdalla.

Pariisin terrori-iskujen jälkeisestä julkisen myötätunnon osoittamisesta kirjoitti aikaisemmin julkaisussamme myös Johanna Vuorelma.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*