Puoluepoliittiset erot – Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat, osa II

Kuva: Flickr / D Smith [CC BY-NC 2.0]

Brexitiin päättyneen Britannian EU-kansanäänestyksen tuloksen hahmottaminen yksinkertaisesti perinteisten puoluepoliittisten ideologisten erojen kautta on osa ongelmaa. Kaksiosaisen artikkelin jälkimmäisessä osassa  katse käännetään myös Timo Soinin ja Donald Trumpin politiikkaan.

Miksi britit äänestivät lähdön puolesta?

Ensireaktio brexitiin oli tyrmistynyt, mitä seurasi hyvin nopeasti eron puolesta äänestäneiden brittien leimaaminen laajalti tietämättömiksi tai ahdasmielisiksi maalaisvanhuksiksi väestöjakauman tilastoja tulkiten.

Itse asiassa äänestystuloksen väestönjakaumaa voitaneen pitää odotettuna: vanhemmat ikäpolvet ovat yleensä arvomaailmaltaan konservatiivisempia halki Euroopan.

Tämä johtuu osin siitä, että korkeakoulutetut kaupunkien liberaalit useasti hyötyvät suoraan EU:n edustamasta kansainvälisestä kaupasta ja liikkuvuudesta. Kaupungeissa monikulttuurisuus tulee lähelle ja tuntuu siten verrattain luonnollisemmalta. Eurooppalainen integraatio on heille luonnollinen suuntaus.

Tilanne on toinen maaseudulla ja etenkin niissä pienemmissä kaupungeissa, joista globalisaation talouskehitys on tehnyt niin sanotusti jälkiteollisia. Näiden kaupunkien työläiset joutuvat kilpailemaan halpatyövoiman kanssa joko kansainvälisesti tai paikallisesti.

Jos taloudellinen ja poliittinen eliitti syyllistää äänestäjiä tietämättömiksi, asetelma avaa edelleen tilaa populistisille liikkeille.

Kokemus taloudellisesta menestyksestä ei ole universaali: siinä missä Cityn sijoituspankkien bisnes kukoistaa, pikkukaupunkien tehtaat suljetaan osana samaa globaalin talouskilpailun mekaniikkaa. Jos taloudellinen ja poliittinen eliitti myös syyllistää äänestäjiä tietämättömiksi, asetelma avaa edelleen tilaa populistisille liikkeille.

Lord Ashcroft -mielipidetutkimus tarkasteli leave ja remain -äänestäjien arvoja ja havaitsi, että leave-äänestäjä myös oli usein monikulttuurisuutta (81 % koki sen negatiivisena), laajoja tulonsiirtoja (80 %) ja maahanmuuttoa (80 %) vastaan.

Vastustusta kohtasi myös feminismi ja vihreä liike, mutta mielenkiintoisesti ei esimerkiksi kapitalismi, mikä voidaan nähdä merkkinä leave-äänestäjän rajatusta vasemmistolaisesta ideologisuudesta. Mielipidetutkimus ei siis kysynyt, miksi ihmiset äänestivät, vaan heidän kokemuksiaan joistain yhteiskunnallisista arvoista, joiden pohjalta voidaan päätellä jotain näiden äänestäjien profiileista.

On syytä huomata, että demokratiassa ei voi sinällään ”äänestää väärin”, joskin tarkkaan ottaen puutteellisen tiedon varassa äänestäminen voi johtaa myös puutteelliseen ymmärrykseen äänestyksen seurauksista tai oman edun vastaisiin lopputulemiin.

Kokemuksellisuuteen ja tunteiden korostamiseen keskittyvä populistinen kampanja sivuuttaa todellisen politiikan tekemisen ja selittämisen ja saattaa ruokkia tällaista äänestämistä.

Kotimaisten poliitikkojen vastuunpakoilu EU:n taakse on tässä saattanut tehdä unionille merkittävän karhunpalveluksen. Kansalaiset haluavat politiikan tarjoavan heille vaihtoehtoja.

Syntyy halu siirtää poliittinen tukensa sellaisen edustajan suuntaan, joka lupaa muuttaa koko mädän järjestelmän.

Populismiin nojaava poliittinen diskurssi raivasi itselleen tarvittavan tilan. Jos edustuksellisessa demokratiassa kansanedustaja vaikuttaa voimattomalta, se heijastaa myös kansalaisen itsensä voimattomuutta. Tällöin syntyy luonnollinen halu siirtää poliittinen tukensa sellaisen edustajan suuntaan, joka suorastaan uhkuu määrätietoisuutta ja lupaa muuttaa koko mädän järjestelmän.

Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, kuinka populistin suurin etu usein onkin tämän lupaus rikkoa vakiintuneen politiikan status quo ja hylätä valtapuolueiden politikointi. Kompromissit – jotka ovat osa normaalia poliittista neuvottelua – osoittavat valtapuolueiden kyvyttömyyden tarjota selkeitä ratkaisuja. Sijoittuminen perinteisellä vasen–oikea-akselilla muuttuu tällöin vähemmän selkeäksi.

Uusia poliittisia rajoja?

Brexit saattaa olla ensimmäisiä merkkejä valtavirtapolitiikkaan huomattavin seurauksin murtautuvasta pitkään kestäneestä tyytymättömyydestä. Kansanäänestys nosti nämä aiheet voimakkaammin ja merkityksellisemmin pintaan kuin aiemmin.

Kun vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä ei seurannut selvää protestiliikettä, vain yksittäistapauksia, saattoivat valtapuolueet ja EU päätellä, että kansainväliset talouspoliittiset instituutiot pitävät kriiseissäkin tilanteen hallinnassaan.

Brexit vei eurooppalaisen integraatioprosessin sen sijaan ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa merkittävän jäsenmaan ero uhkaa kääntää integraation disintegraatioksi.

Disintegraatiopolitiikka soveltuu nimenomaan epätasa-arvoistavaan politiikkaan ja tiettyjen ryhmien yhteiskunnalliseen ja poliittiseen syrjäyttämiseen.

Tämän muutoksen vaara on siinä, että disintegraatiopolitiikka soveltuu nimenomaan epätasa-arvoistavaan politiikkaan ja tiettyjen ryhmien yhteiskunnalliseen ja poliittiseen syrjäyttämiseen. Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufakis varoittaa, että ilman radikaaleja muutoksia EU:n nykyinen talouspolitiikka rakenteineen tulee johtamaan pitkäkestoiseen stagnaatioon, joka ruokkii suoraan muukalaisvihamielistä oikeistoa

Perinteinen poliittinen jako vasemmalle ja oikealle on siis muuttumassa monipuolisemmaksi, kun yhteiskunnallinen rakennemuutos ja jälkiteollinen talousrakenne muuttavat äänestyskunnan intressejä.

Tässä uudessa asetelmassa täytyy valtapuolueiden, jotka haluavat puolustaa asemaansa populistisia liikkeitä vastaan, ymmärtää talouspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan yhtyeenkietoutuneisuus.

Maahanmuuttopolitiikkaan (ja siitä voimansa saaviin populistisiin liikkeisiin) liittyviä ongelmia ei voida ratkoa puuttumatta talouspolitiikkaan ja talouskuriin. Vanhoihin poliittisiin linjauksiin jääminen jättää jatkossakin tilaa populistipuolueiden nousulle.

Vanhoihin poliittisiin linjauksiin jääminen jättää jatkossakin tilaa populistipuolueiden nousulle.

On vaikea arvioida, oliko leave-kampanja esimerkki ”vain halvasta” populismista vai kansalaisille relevantista argumentista, joka oli taitavan populistisesti muotoiltu. Populistisessa argumentaatiossa paras argumentti ei välttämättä ole faktuaalisin, vaan se, joka resonoi eniten yleisön kanssa.

Emilia Palonen kommentoi osuvasti, että erityisen ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun populismia on liikaa, ja ”politiikkasisällöt ja vaatimukset hukkuvat populismin vastakkainasettelun tai tyhjyyden alle”.

Britannian työväenpuolueen perinteinen äänestyskunta ei täysin tukenut puolueen virallista remain-kantaa, paljolti edellä mainituista syistä. Tämä äänestyskunnan ja puolueen etääntyminen on kestänyt jo pitkään.

Sosiaalidemokraattinen politiikka on pääosin tyytynyt lieventämään talouden ja yhteiskunnan rakennemuutosten negatiivisia seurauksia tulonsiirroin. EU on ollut osa tätä tukikoneistoa, ja siksi vaikuttaa ensisilmäykseltä järjettömältä, että EU:n aluetuista hyötyvillä alueilla olisi suurta leave-kannatusta.

Sosiaalituen avulla eläminen on kuitenkin talouskurin aikana tehty vaikeammaksi poliittisilla päätöksillä ja myös psykologisesti kestämättömäksi. Työttömien saaminen ”sohvalta töihin” ja ”sosiaalipummien” väärinkäytösten paljastaminen ovat osa arkipäiväistä poliittista diskurssia.

Will Davies huomauttaa oivaltavassa blogikirjoituksessaan, että kokemus EU:n rahallisesta hyödystä on jälleen kerran erilainen Cityn pankkiirin ja esimerkiksi maanviljelijän välillä: jälkimmäiselle maataloustuki on rinnastettavissa sosiaalitukeen tai jopa yhteiskunnan yläluokkien antamiin almuihin.

Antipatia eliittiä ja siten myös EU:ta kohtaan kasvaa taloustuen vuoksi eikä siitä huolimatta.

Jos äänestäjä kokee elävänsä eliitin almuilla, hän ei todennäköisesti ole asiantilastaan kiitollinen. Antipatia tätä eliittiä ja siten myös EU:ta kohtaan kasvaa siis taloustuen vuoksi eikä siitä huolimatta.

Davies toteaa, että nimenomaan tästä syystä leave-kampanjan diskurssi, joka korosti Britannian ottamista takaisin brittiläiseen hallintaan, puhutteli psykologisesti talousvaikeuksissa olevien alueiden äänestäjiä. Status quo esitettiin ongelmana, ja siihen luvattiin muutosta, joka palauttaisi kansallisen, mutta myös yksilöllisen autonomian.

Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat nojanneet tiettyyn solidaarisuuden perinteeseen, joka ainakin EU:n kontekstissa on nyt selvästi kyseenalaistettu. Vaikka vasemmiston voisi hyvinkin kuvitella esittävän saman argumentin, tämä ei ollut yhtäältä remain-kantaan sitoutuneelle työväenpuolueelle mahdollista, ja toisaalta kuvaa perinteisen vasemmistopolitiikan kokemuksellista muutosta. Vastaava haaste lienee edessä kaikilla eurooppalaisilla vasemmistopuolueilla.

Suomi ja Yhdysvallat – Fixit ja Trump

Lopuksi haluan nostaa vielä esiin Suomen tilanteen – joka on siltä osin erittäin mielenkiintoinen, että suurin EU-kriittinen puolueemme perussuomalaiset on nyt EU:hun sitoutuneessa hallituksessa – mutta myös Yhdysvallat ja republikaanien presidenttiehdokas Donald Trumpin.

Perussuomalaisten ongelma vaikuttaa olevan se, että hallitusvastuuseen nouseminen on vienyt yhden puolueen keskeisen poliittisen tavoitteen sen tavoittamattomiin. Mikäli perussuomalaiset olisi oppositiopuolue, sen mahdollisuudet ajaa brexitin pohjalta kansanäänestystä myös Suomen EU-jäsenyydestä olisivat merkittävästi paremmat. Nyt etenkin ulkoministeri mutta myös puolueensa puheenjohtaja Timo Soini joutuu pahaan välikäteen.

Voimme odottaa, että kun seuraavat eduskuntavaalit lähestyvät, perussuomalaiset nostaa aiheen voimakkaasti agendalleen, mutta sitä ennen – niin kauan kuin puolue pysyy hallituksessa – asiaa ei aktiivisesti ajeta.

Kun seuraavat eduskuntavaalit lähestyvät, perussuomalaiset nostaa aiheen voimakkaasti agendalleen,

Soini on kommentoinut lyhyesti leave-kampanjan voittoa, jota hän pitää hyvänä asiana siitä huolimatta, että kampanjan aikana tehtyjä lupauksia on pyörretty. Mielenkiintoisesti Soini antaa ymmärtää, että vaalikampanjoita ei voi ottaa kirjaimellisesti, ja että median tehtävä on puhkaista vaalilupauksien ”kuplat”.

Soinin kommentti on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, kuinka usein perussuomalaiset pitävät valtamediaa jokseenkin puolueellisena – jopa journalisteja kouluttavia yliopistoja myöten. Median kyky toimia niin sanottuna vallan vahtikoirana on suoraan suhteessa sen institutionaaliseen asemaan sekä uskottavuuteen tietolähteenä.

Trumpin osalta tilanne on täysin toinen: kampanjansa osalta Trumpilla vaikuttaa olevan täysi valta hyödyntää populistista diskurssia oman mielensä mukaan.

Republikaanipuolue on pitkään Yhdysvalloissa kanavoinut – tai jopa aktiivisesti ruokkinut – yhteiskunnallista turhautumista ja pyrkinyt hallitsemaan sitä keinona kasvattaa poliittista suosiotaan. Tämä on alkanut itse asiassa kääntyä puoluetta itseään vastaan.

Poliittisen järjestelmän ulkopuolisena Trump on voinut hyödyntää tätä esivalmisteltua äänestäjäkuntaa ilman riskejä, kun taas David Cameronin pyrkimys hyödyntää EU-kriittistä äänestyskuntaa omaan vaalivoittoonsa oli sidottu hänen omaan poliittiseen uraansa. Cameron oli liian pitkään korostanut EU:n ongelmia esiintyäkseen yllättäen uskottavasti sen puolestapuhujana, mutta Trumpilla vastaavaa painolastia ei ole.

Trumpin kannattajilla ja brexitin puolesta äänestäneillä on selviä yhtäläisyyksiä ainakin, mitä tulee populistisen diskurssin suosioon: ero EU:sta voidaan rinnastaa Trumpin lupaukseen lopettaa vapaakauppasopimukset ja rakentaa muuri Meksikon vastaiselle rajalle.

Trump ja leave-kampanja lupasivat nostalgista paluuta romantisoituun kansalliseen menneisyyteen, jolloin Britannia oli etusijalla ja Yhdysvallat mahtava – paluuta menneeseen jolloin kaikki oli paremmin. Tämä on melko tyypillinen populistisen diskurssin piirre. Brexitin esimerkkiä seuraten Trumpin mahdollisuuksia vaalien lähestyessä täytyy myös tarkastella niiden näkökulmasta, joille hän lupaa muutosta.

Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat -sarjan ensimmäinen osa, ”Brexit left ja brexit right”, julkaistiin 4.7.2016.

Mikko Poutanen on valtio-opin jatko-opiskelija ja tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*