Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa

Nils-Aslak Valkeapää Unkkajärven turvekodalla Kaijukan lapinkylässä. Kuva: Martti Linkola / Museovirasto [CC BY 4.0]

Nils-Aslak Valkeapää rakentaa tuotannossaan käsitystä saamelaisista arktisena alkuperäiskansana, jolla on yhtymäkohtia maailman muihin alkuperäiskansoihin. Globaali yhteys on voimavara, josta saamelaiset voivat ammentaa.

Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001, saam. Áillohaš) oli saamelainen taiteilija, toimittaja ja alkuperäiskansa-aktiivi. Valkeapää oli renessanssi-ihminen, joka uudisti saamelaista joikuperinnettä, maalasi ja kirjoitti useita runoteoksia. Hän oli sukupolvensa kansainvälisesti kenties tunnetuin saamelainen, jonka vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen tässä tekstissä Valkeapään poliittista toimintaa ja ajattelua. Tarkemmin sanoen hahmottelen, miten Valkeapää rakentaa käsitystä saamelaisista arktisena alkuperäiskansana, jonka elämäntavoissa, kulttuurissa, kohtalossa ja ajattelussa on yhtymäkohtia maailman muihin alkuperäiskansoihin.

Teksti perustuu artikkeliin, joka julkaistaan lokakuussa 2017 Leena Valkeapään ja Taarna Valtosen toimittamassa teoksessa Minä soin (LUP). Saamen- ja suomenkielinen kokoomateos käsittelee Nils-Aslak Valkeapään elämää ja toimintaa eri tieteenalojen näkökulmista ja muun muassa aikalaismuistelujen keinoin.

Valkeapään vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen erityisesti 1970- ja 1980-lukuja, jolloin Valkeapää pohtii aktiivisesti saamelaisen identiteetin ja elämäntavan luonnetta sekä saamelaisuuden suhdetta toisiin, siis niihin ryhmiin, joista erotuksena saamelaisuus on sitä mitä se on. Näitä ryhmiä edustavat Pohjoismaiden valtaväestöt ja laajemmassa mielessä länsimainen, ”valkoinen” kulttuuri.

Tekstin aineistona ovat Valkeapään teokset Terveisiä Lapista (1971) ja Trekways of Wind (1994) sekä yksitoista Yleisradion Elävän arkiston taltiointia, joista osa on konserttitaltiointeja ja osa haastatteluja.

1970-luvun alku

Valkeapään ensimmäinen kirja, pamfletti Terveisiä Lapista on keskeinen hänen poliittisen ajattelunsa näkökulmasta. Taiteilija muotoilee lyhyessä tekstissä suuren osan myöhemmin toistuvista näkemyksistään.

Terveisiä Lapista alkaa irvailulla, jonka Valkeapää kohdistaa sivistyneisiin ja älykkäisiin naisiin sekä muihin verrannollisiin etelän asukkaisiin. Kirjoittaja katsoo, että etelän valtaväestön silmissä saamelaiset edustavat alkukantaista kansaa, joka asuu Jumalan selän takana. ”Eihän siellä ole mitään, ei teatteria, ei oopperaa, ei edes sisävessaa.”

Valkeapää on sitä mieltä, että vaikka kukaan ei tunnusta pitävänsä pohjoista tyhjänä ja alkukantaisena, moni ajattelee pohjimmiltaan edelleen juuri näin. Kirjailijan hahmottama asenne kuvaa yleensä hänen käsitystään ”etelän ihmisten” suhtautumisesta saamelaisiin. Heihin ei kohdisteta kirjoittamisajankohtana suoraa väkivaltaa tai sortoa, mutta heitä ei myöskään oteta vakavasti. Saamelainen kulttuuri ei ole elävää tai tasaveroista: se on alkukantainen ja eksoottinen reliikki, jonka kohtalona on muuttua matkailunähtävyydeksi suomalaisten käyttöön.

Valkeapää esittää suomalaisten ja saamelaisten historialliset suhteet pamfletissa kärjekkäästi. Ruotsi-Suomen ja Venäjän vallan aikana Lappiin muuttaneet uudisasukkaat samaistuvat tekstissä Afrikan siirtomaaherroihin, Pohjois-Amerikkaan tunkeutuneisiin britteihin ja ranskalaisiin sekä Etelä-Amerikan intiaaneja surmanneisiin espanjalaisiin.

”Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan.”

Toisaalta Valkeapää korostaa, ettei hänen tarkoituksensa ole syyllistää nykyisiä Lapin suomalaisasukkaita esi-isiensä tai valtioiden synneistä. Sen sijaan hän näkee pohjoisen nykyiset asukkaat naapureina, joilla on yhteisiä etuja:

Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan. Erikoisesti haluan tähdentää, ettei se voi olla toisten oikeuksien polkemista. Ja ennenkaikkea se ei ole taistelua niitä paikallisia suomalaisia vastaan, jotka eivät ole syyllisiä nykypäivän tilanteisiin. Päinvastoin, etumme ovat monesti jopa yhtenevät ja voisivat tarjota mahdollisuuden yhteiseen rintamaankin. Taistelu saamelaisten oikeuksista saattaa kyllä olla taistelua lakeja vastaan.

Terveisiä Lapista -teoksessa Valkeapää ei puhu vielä alkuperäiskansoista. Saamelaiset ovat ei-länsimaisen kulttuurin edustajia, vähemmistöä tai arktista kansaa.

Käsitteissä on idullaan mielenmaisema, joka myöhemmin tekee alkuperäiskansakäsitteen omaksumisen taiteilijalle helpoksi. Saamelaisten asemaa määrittää suhde toiseen, jota edustavat länsimainen kulttuuri, enemmistö ja ei-arktinen kansa.

Aluillaan on myös toinen merkittävä teema, joka myöhemmin kehittyy Valkeapään ajattelussa. Hän kokee voimakasta henkistä yhteyttä muihin arktisen alueen kansoihin, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaaneihin.

Heidän historiassaan on Valkeapään mukaan paljon sellaista, jonka saamelainen tunnistaa omakseen. Samaa on suhteessa alistaviin enemmistökansoihin, ”valkoisiin”, elämäntavassa, jota arktinen ympäristö säätelee sekä käsityksissä ihmisen ja luonnon suhteista.

Kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä

Merkittävä osa Valkeapään elämää 1970-luvulla oli toiminta kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä. Liikkeen pyrkimyksenä oli luoda yhteyksiä eurooppalaisten kolonisoimia alueita aiemmin asuttaneiden kansojen välille.

Tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan. Liike organisoitui aluksi pääosin omaehtoisesti, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaanien aloitteesta, ja 1970-luvun lopulta lähtien vahvemmin YK:n alaisten organisaatioiden puitteissa.

Alkuperäiskansaliikkeen tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan.

Pohjoismaat eivät ole olleet sanan perinteisessä merkityksessä siirtomaita eikä saamelaisiakaan pidetty aikaisemmin alkuperäiskansana vaan etnisenä vähemmistönä. 1970-luvulla saamelaiset itse kuitenkin alkoivat integroitua kansainväliseen alkuperäiskansaliikkeeseen, johon nuoret saamelaisintellektuellit kokivat yhteyttä.

Saamelaiset olivat muiden mukana kouluttautuneet ja tutustuneet muun muassa uusmarxismiin sekä uuskolonialismin kritiikkiin. Nämä vaikutteet muuttivat ymmärrystä saamelaisten omasta asemasta.

Valkeapää oli yksi nuorista saamelaisintellektuelleista. Hän käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa.

Samana vuonna Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen. Hänestä tuli WCIP:n kulttuurikoordinaattori vuonna 1978, missä tehtävässä hän oli järjestämässä muun muassa alkuperäiskansojen kulttuuritapahtumaa Davvi šuvvaa Kaaresuvannossa vuonna 1979. Valkeapää raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana.

Osallistuminen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin.

Osallistuminen kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin. Maaliskuussa 1976 hän puhuu intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.

Hän muistelee vierailuaan WCIP:n perustavassa konferenssissa ja sanoo, että alkuperäiskansat ovat ”vanhimpia yhtäjaksoisesti eläviä kulttuuriltaan ja ehkä muutenkin vanhimpia kansoja”. Valkeapään ajattelussa nämä vanhat kulttuurit esittäytyvät nyt sikäli samankaltaisina, että niihin kuuluvat ihmiset kykenevät tunnistamaan toisensa esimerkiksi samantapaisen taiteen kautta. Valkeapää sanoo:

[…] tämä koskee erittäinkin arktisia alueita ja aina Pohjois-Amerikan mannerta jokseenkin etelään nimenomaan näitten intiaanien musiikkia, jota kaikkea voi nimittää joiuksi. […] vasta sinä iltana kun me joikasimme toinen toisiamme siellä intiaanien kanssa me puhuimme samaa kieltä.

Joiku muodostaa Valkeapään ajattelussa eksistentiaalisen, multimodaalisen kielen, joka ylittää puhutun ilmaisun rajat. Musiikissa ilmenee elämäntunto, joka alkuperäiskansojen sisaria ja veljiä eri puolilla maailmaa yhdistää.

Nils-Aslak Valkeapää asettui 2000-luvun alussa ideoimaansa ateljeekoti Lásságámmiin. Vuonna 2001 otetussa kuvassa näkyvät vielä rakennustöiden jäljet. Valkeapää menehtyi sairaskohtaukseen saman vuoden marraskuussa. Kuva: Leena Valkeapää.

Trekways of Wind

Runoteos Trekways of Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus (1985, suom. Koti sydämessä) käännetty, Valkeapään itsensä kuvittama runokokoelma. Teoksessa ovat läsnä hieman uusissa muodoissa monet niistä ideoista, joita Valkeapää on käsitellyt aiemmin haastatteluissaan ja Terveisiä Lapista -pamfletissa.

Trekways of Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Myöhemmin ilmestynyt ja Valkeapään pääteoksena pidetty Beaivi, Áhčážan on eeppisempi kirja, jonka fokus on jutavan saamelaisuuden elämäntunnon kuvauksessa.

Trekways of Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja myös julkaistu eri aikoina. Tämä näkyy osien tyylin ja joidenkin aiheiden vaihtumisena ja kertoo myös taiteilijan kokemuksien karttumisesta. Ensimmäiset osiot ovat painotukseltaan henkilökohtaisia ja esimerkiksi taiteilijan lapsuuteen liittyviä, kun kolmannessa, viimeiseksi kirjoitetussa osiossa kuvataan laajasti vaikutelmia matkoilta Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu.

Osilla on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkien keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu. Valkeapää kuvaa sekä suuria luonnonprosesseja että pieniä yksityiskohtia: tuulta, lunta, järveä, koiraa, erilaisia poroja, tunturikoivua, pilviä, sadetta, tulta, monenlaisia lintuja ja aurinkoa. Toisaalta kaikissa kolmessa osassa kuvataan erilaisia ihmissuhteita, kuten sisaruutta, eroottista rakkautta ja sukujen jatkumoita.

Kaikki Trekways of Wind -teoksen osiot sisältävät myös yhteiskunnallisiin kehityksiin liittyviä kuvauksia ja kritiikkiä. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.

Mielitkö sivistyneeseen maailmaan?

Kuulitko kerrottavan miten Amerikassa
tapettiin kananpoikasia
ja heitettiin menemään
jotta ihmiset pärjäisivät paremmin
– hyvin toimeentulevat ihmiset
Tässä maailmassa jossa kolmesataa miljoonaa
lasta näkee nälkää

Ja kuulitko kerrottavan
miten Kambodžaan putosi pommeja vahingossa
oletko kuullut nimet Tšekkoslovakia
Ho Tsi Minh, Allende

Wounded Knee

Maailmahan on niin sivistynyt
sata miljoonaa muuta
on ihminen oppinut tappamaan
viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa

Entä oletko kuullut kerrottavan
miten primitiivistä
saamelaiskulttuuri on*

Toisessa osiossa, joka on julkaistu alun pitäen 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat kertojaminän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapää kuvailee sisäoppilaitosta, jossa vierasta kieltä puhuvat oppilaat pahoinpitelevät tunturista tullutta.

Vierauden tunne vain kasvaa, kun päähenkilö osallistuu etelässä järjestettäviin koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kotikoulussa jopa ei-saamelaisilla lapsilla on porosäärystimet eli säpikkäät, mutta täällä hiihtäjä on ainoa lajiaan.

Ja vaikka hän ei pärjännyt huonosti
Ei siitä ollut apua
Toiset lapset kävelivät ryhmänä
hänen perässään
ja ilkkuivat
porohousu porohousu

Toisessa osassa Valkeapää nostaa esiin myös teeman, johon hän on aikaisemmin viitannut lähinnä haastatteluissaan. Saamelaiskulttuuri ei ole vain pieni ja ainutkertainen poikkeus vaan vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa.

Kuinka kunnioitankaan
muinaista saamelaista elämää
se oli todellista luonnon rakastamista
jossa mikään ei mennyt hukkaan
jossa ihminen oli osa luontoa

He ovat nyt viimein uskoneet
että saamelaiset ovat asuneet täällä jo
kymmenkunta tuhatta vuotta
he joista on muodostunut saamenmaa

Se on pitkä aika
Egyptin faaraoiden vaellus
Rooman imperiumin rikkaudet
Kreikan kulttuurinen kunnia
Hetkosia rinnalla

Juridiikassa käsitteellä alkuperäiskansa viitataan muiden kriteerien ohella kansaan, joka on asuttanut nykyisiä asuinalueitaan ennen valtaväestöjä. Valkeapään kertoja kuvaa kuitenkin kansaa, joka ei ole ainoastaan asuttanut nykyisten saamelaisten maita ennen valtaväestöjen tuloa, vaan asunut täällä niin pitkän ajan, että mahtavat imperiumit ja korkeakulttuurit ovat tuulen henkäyksiä sen rinnalla. Silti saamelaiset eivät saa tunnustusta vaan joutuvat opettelemaan, seuraavan runon ilmauksen mukaan, ”toisten kansojen kansallispäiviä”.

Saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa.

Muinaisten saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa. Monista teoksessa lähelle sijoitetuista runoista välittyy ekologinen huoli, joka kohdistuu liikakansoitukseen ja luonnon voimalliseen hyötykäyttöön. Ihmiset ovat sopuleita, joiden leviämisen edessä runoilija tuntee voimattomuutta. Huoli luonnosta muotoutui Valkeapäälle keskeiseksi teemaksi erityisesti 1970-luvun puolenvälin jälkeen.

Trekways of Wind -kokoelman toisessa osiossa Valkeapää käsittelee useassa runossa myös ilmiötä, jota olen nimittänyt kodin laajaksi käsitteeksi. Kertoja kritisoi toistuvasti sitä, miten valtion edustajat eivät kykene ymmärtämään jutavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa.

Meidän esi-isämme ovat tulistelleet Allaordassa
Stuorrajeaggin palsoilla
Viiddesčearrussa
Isoisävainaa hukkui vuonolla kalanpyynnissä
Isoäitivainaa tapasi leikata heinää Šelgesrohtussa
Isä syntyi Finjubaktin alle tulipalopakkaseen

Silti he kysyvät
missä kotisi on

Kokoelman kolmas osa poikkeaa kahdesta ensimmäisestä. Osiota leimaavat erityisesti tarinat, jotka kertovat vierailuista inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Nyt ajatus arktisten kansojen yhteydestä saa tarkempia ja henkilökohtaisemmin ilmaistuja muotoja.

Kertoja kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Erityisen tuttuna ilmenee karunkaunis pohjoinen ympäristö, mutta myös monet kulttuurin muodot, jotka ympäristöön näyttävät liittyvän. Intiaanien tiipiit näyttävät kertojan silmissä saamelaisten laavuilta, ja heidän musiikkinsa on joikua, kuten jo Valkeapään aikaisemmissa haastatteluissa.

[…]Laavupuut taivasta vasten
ja kuu kurkistamassa tiipiihin
Niin tuttu
niin outo
tässä elämässä
olenko ollut aiemminkin

Sykkivät rummut sydämen rytmissä
Yössä soivat intiaanien joiut
Unessakin kuulen joikaamisen
taonnan
ja kaikki tämä
niin tuttua
olenko ollut
ennenkin

Yhtenäisen elämäntunteen ohella arktiset kansat kohtaavat teoksen kerronnassa samankaltaisia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi maiden oikeudettomaan haltuunottoon, kaupungistumiseen ja alkoholinkäyttöön. Monet pohjoisten kansojen ongelmia käsittelevistä runoista ovat hyvin suorasukaisia. Kertoja puhuu maiden ryöstäjistä, joille mikään ei riitä.

[…]Sitten tuli outo ihminen, vieras veri.
Halusi ja himoitsi tätä maata, johon me kuuluimme.
Halusi ja himoitsi, vaikka heillä oli itselläänkin maita
He halusivat ottaa meidän maamme, sen kasvit ja kaiken sen hyvyyden, jonka kanssa olimme kasvaneet. Kukat, eläimet, meidät kaikki.
Ja he halusivat niitä asioita, joista he pitivät. Veden ja sen voiman, raudan ja muita rikkauksia, puita, kaloja. Kaikkea.
Ja vielä meidätkin. […]

Trekways of Wind -teokselle on artikkelini teeman kannalta leimallista, että Valkeapää ei käytä siinä lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä. Hän puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.

Mahdollisesti alkuperäiskansa käsitteenä kuuluu lähtökohtaisesti toiseen kielipeliin, virallisen edunvalvonnan ja valtaväestön kanssa kommunikoinnin tiloihin, joissa tarvitaan suhteita selventäviä käsitteitä. Runoteoksen maailma ei ole juridinen tai edes kovin eksakti. Kuten yhdessä runoistaan, Valkeapää ”näyttää tundran” lukijalle, muttei osaa tai tahdo sanoittaa sitä länsimaisten rakenteiden kielellä.

Skibotnissa Yykeänvuonon rannalla sijaitsevassa Lásságámmissa sekoittuvat kodan ja talon piirteet. Rakennus toimii nykyisin taiteilijaresidenssinä. Kuva: Leena Valkeapää.

Saamelaisuus ja arktiset kansat Valkeapään ajattelussa

Valkeapään tuotanto ja ajattelu ovat vahvasti dialogisia monessa mielessä. Ensinnäkin hän muuttaa ilmaisuaan vuosien vieriessä. Terveisiä Lapista -pamfletin suorat sanankäänteet muuttuvat vuosien aikana saamelaisen elämäntunnon moniaistiseksi kuvaukseksi.

Samalla henkilökohtaisten kokemusten synnyttämät tuntemukset jäävät taka-alalle. Taiteilija saa selväksi tilit sen kanssa, mitä hän on omassa yhteisössään ja suhteessa valtaväestöön sekä löytää paikan meidän, siskojen ja veljien joukosta.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, jonka saamelaisiin kohdistuvia asenteita ja luonnonkäytön tapoja hän kritisoi. Teksteissä moititaan länsimaista valtakulttuuria yleensä ja lisäksi erityisesti ”etelän” asukkaiden ajattelutapoja.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, toisaalta saameksi saamelaisyhteisölle.

Lapin suomalaiset näyttäytyvät teksteissä sen sijaan myönteisemmässä valossa. He eivät ole niinkään vastustajia kuin naapureita, joiden kanssa saamelaisilla on monia yhteisiä intressejä. Myös etelästä tuleviin yksittäisiin ihmisiin Valkeapää näyttää suhtautuvan yksilöinä, ei vain kulttuurinsa edustajina. Varsinkin haastatteluissa esiintyy leppoisa ja ihmisystävällinen taiteilija, joka puhuttelee haastattelijaa etunimeltä eikä kutsu tätä esimerkiksi toimittajaksi.

Toisaalta Valkeapää kirjoittaa saameksi saamelaisyhteisölle. Hän pyrkii näyttämään, miten valtaväestön ajattelutavat ovat syrjäyttäneet saamelaisen ajattelun ja lamanneet itsetunnon. Samalla Valkeapää sanoo, että maailmalla on siskoja ja veljiä, joiden kansat ovat kohdanneet samanlaisen kohtalon.

Alkuperäiskansojen globaali yhteys on voimavara, josta saamelaiset voivat ammentaa. Valkeapää toisin sanoen rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Valkeapää rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Saamelaisten tulevaisuuden tulisi Valkeapään mukaan rakentua heidän omista lähtökohdistaan. Heidän ei pitäisi omaksua kritiikittä monin tavoin ongelmallista länsimaista elämäntapaa. Toisaalta saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”. Valkeapään ajattelussa saamelainenkin kulttuuri muuttuu ja kehittyy niin kauan kuin se on elävää.

Valkeapään vaatimukset sekä suomalaisille että saamelaisille ovat tyypillisiä alistettujen (disadvantaged) ihmisryhmien modernille identiteettityölle. Hän vaatii tunnistamista, tunnustamista ja kunnioitusta samoilla perusteilla, joilla tunnustus aiemmin on evätty: saamelaisuus on erityistä ja kunnioitettavaa erilaisuutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. Erilaisuus ei merkitse pyhitettyä asemaa, mutta rikkautta kyllä, sanoo taiteilija.

Valkeapään ajattelusta on löydettävissä hahmotteluja sille, mitä alkuperäiskansaisuus (indigeneity) voisi pohjimmiltaan merkitä. Alkuperäiskansoiksi kutsuttuja ihmisryhmiä yhdistää ensinnäkin suhde enemmistökansoihin, jotka yleensä ovat sortajia. Lisäksi alkuperäiskansaisuudelle on ominaista merkityksellinen suhde maahan sekä erityinen ajattelutapa, jossa ihminen on osa luontoa pikemminkin kuin sen herra.

Saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”.

Myös näkyvät kulttuuriset merkit, kuten vaatetus, käsityöt, asumukset ja erityisesti musiikki ovat Valkeapään ajattelussa alkuperäiskansojen tunnistamia asioita. Varsinkin joikaaminen näyttäytyy esteettisen elämyksen ohella yhteisöllisenä tekona, joka lähentää aiemmin vieraita ihmisiä toisiinsa.

1970- ja 1980-luvuilla taltioidut Valkeapään haastattelut sekä Terveisiä Lapista ja Trekways of Wind -teosten poliittinen luenta luo kuvan taiteilijasta, joka sekä kiinnittyy oman aikansa diskursiivisiin mahdollisuuksiin että luo niitä omilla ehdoillaan uusiksi. Vaikka Valkeapää omaksuu alkuperäiskansan käsitteen ja alkaa käsittää myös saamelaiset vähemmistön sijaan selvästi nimenomaan omana kansanaan, ei alkuperäiskansaisuudesta tule Valkeapään ajattelua vangitsevaa kanjonia.

Hän rakentaa omaa kielipeliään, jossa toiset ihmiset ovat sisaria ja veljiä, eivät pelkästään viiteryhmiensä edustajia. Samalla Valkeapään kertoma identiteettipoliittinen tarina lopulta muovautuu elämän sisältöjen kuvaukseksi.

Arktisten kansojen kokema sorto säilyttää asemansa metatason tarinana, ja alkuperäiskansojen identiteetti rakentuu edelleen erotuksena niistä, jotka eivät kuulu samaan kansojen perheeseen. Tämän rakenteen sisällä kirjailijan huomio alkaa kuitenkin suuntautua siihen, millaista vaiettu saamelaisuus omista lähtökohdistaan on. Tässä vaiheessa tarina siirtyy pois tekstini aihepiiristä ja jatkuu kohden Beaivi, Áhčážan -teoksen eeppisiä horisontteja.

*) Runot on suomennettu saamenkielisistä alkuteoksista. Ensimmäisen osan on suomentanut Anneli Rosell ja se on julkaistu nimellä ”Kevään yöt niin valoisat”. Kiitokset muista suomennoksista Piia Susanna Juusolle ja Taarna Valtoselle.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*