Silvio Berlusconi – politiikkaa ja pajunköyttä?

Kuva: Chelsea Graham / Flickr [CC BY-NC-SA 2.0]

Silvio Berlusconi on paraatiesimerkki poliitikosta, joka hyödynsi ”totuudenjälkeiselle” ajalle leimallisia politiikan ja retoriikan keinoja jo kauan ennen kuin ilmauksesta tuli valtavirtaa.

Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, nobelisti Henry Kissingerin mukaan liikemies Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on ilmiö, jollaista ei ole nähty missään muualla. Sitä pidettiin myös eräänlaisena taitekohtana, siirtymänä ”totuudenjälkeiseen” aikaan. Italian politiikan lähihistoriaa tuntevalle Trumpin nousussa on kuitenkin jotain hyvin tuttua.

Mediamoguli ja kiinteistöpohatta Silvio Berlusconin tapa ottaa poliittinen pelikenttä haltuun vuoden 1994 vaaleissa sisälsi lukuisia ”totuudenjälkeiselle” ajalle leimallisina pidettyjä piirteitä.

Berlusconi ilmoitti mahtipontisessa videoidussa televisiopuheessaan asettuvansa ehdolle vain muutama kuukausi ennen vaaleja. Hän istui Yhdysvaltain presidentin työhuonetta mukailevassa studiossa valtiomiehen elkein ja ilmoitti rakastavansa Italiaa niin paljon, ettei voinut jättää sitä kommunistien käsiin.

Temppu onnistui siitä huolimatta, että Berlusconi oli poliitikkona täysi untuvikko ja kommunistipuolue oli sotien jälkeen käytännössä suljettu hallitusvastuusta Italiassa.

Post-faktuaalista? Ehkä, mutta Berlusconi valittiin Italian pääministeriksi.

Berlusconin poliittinen debyytti ajoittui hetkeen, jolloin 1990-luvun alussa purkautumaan lähtenyt korruptiovyyhti luhisti monet Italiaa siihen saakka hallinneet puolueet. Euroopassa murroskausi merkitsi monien suurten ideologioiden painoarvon vähentymistä.

Ihmeitä tekevä liikemies

Berlusconi hyödynsi tilanteen avaamat uudet mahdollisuudet parhaiten ja voitti kevään 1994 parlamenttivaalit. Hän tuli näennäisesti ”politiikan ulkopuolelta” ja kertoi muuttavansa sanat teoiksi kuten moni muu liikemiestaustainen poliitikko ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Trumpin julistus tehdä Amerikasta jälleen suuri kuulostaa myös kovin tutulta. Berlusconi nimittäin lupasi toistaa ”italialaisen ihmeen”, jolla viitataan Italian nopeaan sodanjälkeiseen vaurastumiseen. Trumpin ja Berlusconin retoriikkaa värittääkin menetetyn loiston nostalgia ja lupaus tuoda se takaisin. Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi ei ole oikeastaan koskaan edes tarvinnut Forza Italia -puoluettaan, sillä hän on Forza Italia.  Yksityiskohtaisten politiikkaohjelmien sijasta hän on myynyt henkilökohtaista menestystarinaansa. Hän oli amerikkalaisen unelman italialainen ilmentymä, self-made man, joka lupasi miljoona uutta työpaikkaa, vaikka ei kertonut, miten sen tekee.

Ihmeitä tekevän liikemiehen myytti seurasi Berlusconia koko vaalikampanjan ajan siitä huolimatta, että hänen mediaimperiuminsa huhuttiin olevan suuren velkataakan alla.

 Jalkapallojoukkue vaaliveturina

Koska Berlusconi ponnisti politiikan näyttämölle vailla minkäänlaista aiempaa poliittista kokemusta, hän legitimoi asemaansa jalkapallomaailmassa annetuilla näytöillä.

Hän oli 80-luvulla nostanut omistamansa suurjalkapalloseura AC Milanin konkurssin partaalta satumaiseen loistoon ja lupasi tehdä Italialle saman.

Sanomansa pontimeksi hän höysti retoriikkaansa lukuisin jalkapallokielikuvin. Vaikutti siltä, että poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Puoleen nimeksi valittiin Italian maajoukkueen kannustushuutona tutuksi tullut Forza Italia, joka oli jokaisen italialaisen huulilla vaalikeväänä jo pelkästään sen vuoksi, että maassa odotettiin innolla kesällä järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja.

Jalkapallosymboliikan käyttäminen retoriikassa sopi Berlusconin imagoon suorapuheisena yritysjohtajana, joka tekee ”konkreettisia tekoja” vastakohtana ammattipoliitikoille, jotka Berlusconin mielestä vain puhuvat lämpimikseen.

Mainiona esimerkkinä tästä käy vuoden 1994 vaalikampanja, jossa Berlusconi haastettiin keskustelemaan talouspoliittisista linjauksista ekonomisti Luigi Spaventan kanssa. Berlusconi kuitenkin ohitti varsinaiset kysymykset ja kehotti Spaventaa voittamaan muutaman jalkapallomestaruuden ennen kuin tulisi haastamaan Berlusconin.

Varsin epärelevantilta kuulostanut heitto pyrki esittämään Berlusconin ”konkreettisia tekoja” tehneenä toiminnan miehenä. Lisäksi se käänsi tilanteen yllättävällä tavalla päälaelleen: Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä!

Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä.

Se, missä määrin jalkapallojoukkueen voitokas luotsaaminen pätevöitti Berlusconin poliittiseen tehtävään, oli yhdentekevää. Joukkueen menestys kiillotti Berlusconin hellimää myyttisen liikemiehen imagoa ja loi mielikuvan Berlusconista voittajana niin nurmikentillä kuin poliittisilla pelikentillä. Hyvä tarina jää paljon toistettuna usein elämään totuutena.

Sanoista tekoihin ja takaisin

Totuudenjälkeiselle ajalle pidetään leimallisena populistista politikointityyliä, joka vetoaa faktojen sijasta halpamaisesti yleisön tunteisiin. Paradoksaalisesti tämä on provosoinut myös laajan antiretorisen vastarinnan. Toisin sanoen populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Tehokkaan yritysjohtajan eetokseen nojaaminen sekä poliittisen puheen paheksunta oli siis poliittinen peliliike Berlusconilta itseltään. Tämä oli tarkoin valittu retorinen strategia, jolla kosiskeltiin äänestäjiä, jotka olivat skandaalinkäryisten vuosien jälkeen valmiita muuttamaan politiikan suuntaa.

Populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Berlusconi ymmärsi hyvin sen, ettei poliittisissa kysymyksissä järkeen tai faktoihin vetoaminen vie kovinkaan pitkälle, vaan yleisön vakuuttamiseksi tarvitaan myös taidokasta sanankäyttöä. Oman toiminnan retorisuuden peittäminen saattoi olla jatkoa Quentin Skinnerin Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes -teoksessa kuvailemalle retoriikan traditiolle, jossa oman toiminnan retorisuus pyritään kätkemään.

Taitava poliitikko tuskin maalaa mustaa valkoiseksi, mutta pyrkii etsimään vaihtoehtoisia näkökulmia myös tilanteisiin, joissa ratkaisut vaikuttavat ensisilmäyksellä vastaansanomattomilta. Berlusconi epäilemättä väitti toisinaan myös mustaa valkoiseksi, mutta osasi operoida myös tällaisilla politiikkaan kuuluvilla tulkinnanvaraisuuksilla.

Kun Berlusconia on syytetty valehtelusta ja omien etujen ajamisesta, hän on pyrkinyt esittämään itsensä pikemminkin visionäärisenä yritysjohtajana, joka vastentahtoisesti mutta yhteisen hyvän edessä on valmis lainaamaan liikemiehen taitojaan pelastaakseen Italian.

Berlusconin pitkä ura Italian politiikassa kertoo siitä, että kaikesta politiikanvastaisuudestaan huolimatta hän oli kuitenkin enemmän poliitikko kuin mitä hän antoi ymmärtää tai oli valmis myöntämään.

Totuudenjälkeinen politiikka – business as usual?

Tulkinta siitä, että Berlusconi olisi omistamansa mediaimperiumin avulla manipuloinut tietämättömän kansan puolelleen, on sekin kyseenalainen. Berlusconin pitkää uraa Italian politiikassa ei voi selittää pelkästään tehokkaalla joukkoviestinnällä. Samalla on ilmeistä, että menestys ei myöskään olisi ollut mahdollista ilman sitä. Italiassa luetaan vähän, mutta katsotaan paljon Berlusconin omistamia televisiokanavia.

Berlusconi on houkuttelevaa leimata italialaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan synnyttämäksi outoudeksi tai poikkeamaksi. Poliittisesti ja moraalisesti ryvettyneen miehen valintaa Italian pääministeriksi kerta toisensa jälkeen on ihmetelty. Berlusconista on helppo piirtää eräänlainen karikatyyri poimimalla hänen puheistaan kaikista karkeimmat ylilyönnit.

On jälkiviisastelua ajatella, ettei kukaan voisi oikeasti kannattaa Berlusconia tai hänen puoluettaan. Lähtiessään politiikkaan hän vaikutti yritysjohtajataustansa ansiosta aidosti poliittisen eliitin ulkopuoliselta voimalta. Hänen jalkapallotermejä vilisevä kielensä oli tervetullut tuulahdus uutta.

Käsitys epärationaalisesta äänestäjästä heijastaakin usein tulkitsijan omaa näkemystä toivottavasta ja ”järkevästä” asiantilasta.

Se, missä määrin esimerkiksi Berlusconi edustaa ”totuudenjälkeisyyttä” on hankala kysymys, sillä käsitteessä kietoutuvat yhteen irralliset tapahtumat ja ilmiöt. Berlusconi kiistatta käytti monia ”totuudenjälkeiselle” ajalle tyypillisiä politiikan ja retoriikan keinoja, joista monet juontavat juurensa paljon Berlusconin poliittista debyyttiä kauemmaksi historiaan.

Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Samalla Berlusconin väitteiden analysointi siitä näkökulmasta, ovatko ne totta vai ei, on epämielenkiintoista. Berlusconi väittää toisinaan yhtä ja toisinaan toista riippuen siitä, miten se sopii kulloiseenkin poliittisen tilanteeseen. Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Kun poliittiset kysymykset ovat läpeensä kiistanalaisia ja tulkinnanvaraisia, on selvää, että vakuuttelukyvyn vaikutus on politiikassa usein totuutta väkevämpi. Berlusconi käytti tätä taitavana retorikkona hyväkseen.

Kirjoitus perustuu Mira Södermanin lukuun ”Silvio Berlusconi – totuudenjälkeistä politiikkaa italialaisittain?” Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan teoksessa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen (Docendo 2017).

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*