Helsingin Sanomien toimittajia vastaan nostetut syytteet saattavat olla askel kohti kylmän sodan aikaista mediatodellisuutta, jossa lehdistönvapaus oli alisteista turvallisuuspolitiikalle ja itsesensuuri normaalitila.
Apulaisvaltakunnansyyttäjä on nostanut syytteet kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Helsingin Sanomat julkaisi 17. joulukuuta 2017 artikkelin “Salaisuus kallion uumenissa”, joka käsitteli Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen sotilastiedustelua.
Julkaisuajankohtana käytiin keskustelua tiedustelulakien säätämisestä nopeutetussa järjestyksessä, ja Puolustusvoimat teki poliisille tutkintapyynnön heti julkaisupäivänä. Syyttäjälaitoksen tiedotteen mukaan nyt nostetut syytteet koskevat sekä julkaistua artikkelia että julkaistavaksi aiottua viiden artikkelin kokonaisuutta.
Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia. Syytteiden ulottaminen paitsi julkaistuun myös julkaisemattomaan aineistoon on herättänyt erityisen voimakasta kritiikkiä. Journalistiliitto katsoo, että syyte vaarantaa vapaan tiedonvälityksen Suomessa. Kansainvälisen lehdistöinstituutti IPI:n pääjohtaja Barbara Trionfi vaatii kannanotossaan luopumista syytteistä.
Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia.
Suomessa Julkisen sanan neuvosto (JSN) ei ottanut kantaa syytteisiin, mutta näkee niissä riskin itsesensuurin kasvamiseen ja sananvapauden rajaamiseen. Yksimielisessä kannanotossaan JSN peräänkuuluttaa avointa oikeusprosessia koskien perusteita, “joiden nojalla pelkkä jutun julkaisemisen harkitseminen tai julkaisukuntoon saattaminen voisi olla rangaistavaa ilman, että juttua julkaistaan”.
Järjestöjen ilmaisema huoli journalistisen työn edellytyksistä on aiheellinen, eikä asian pitäisi kiinnostaa vain toimittajien ammattikuntaa. Syytteen nostaminen julkaistavaksi suunnitellusta aineistosta herättää laajemman kysymyksen ennakkosensuurin vaarasta ja journalistisen työn turvallistamisesta. Se koskettaa yhteiskunnallisen tiedontuotannon ja demokratian keskeisiä edellytyksiä.
Journalismi ja turvallisuus
Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että normaalia yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, kuten journalismia, aletaan hahmottaa turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollisena turvallisuusuhkana. Turvallisuuspolitiikan alue ei ole ennalta annettu, vaan sitä tuotetaan poliittisesti siirtämällä asioita turvallisuuspolitiikan piiriin. Turvallistaminen on turvallisuusuhkien artikulointia paitsi kielellisesti myös visuaalisesti.
Kylmän sodan jälkeinen tutkimus on avannut merkittävällä tavalla uusia väyliä turvallisuuden käsitteen, käytäntöjen ja rajojen tarkasteluun. Turvallistamisen käsite auttaa ymmärtämään myös meneillään olevaa oikeustapausta, jossa journalismia tarkastellaan ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden logiikan kautta.
Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista.
Mikäli oikeusprosessi synnyttää käsityksen, että toimittajien perehtyminen salaisiksi luokiteltuihin asioihin on lähtökohtaisesti turvallisuusuhka, kyse on normaalin toimitustyön tuomisesta turvallisuuspolitiikan piiriin. Journalistiliiton mukaan syyte antaa ymmärtää, että toimittajan julkaisemattomat muistiinpanot saattavat johtaa tuomioon.
Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa tai vastaanottaa joitakin tietoja ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista. Aiheellisesti voidaan kysyä, onko lähes neljä vuotta kestänyt esitutkinta jo toiminut pelotteena ja hiljentänyt tutkivaa journalismia aiheista, jotka vaativat luottamukselliseen tai salattuun tietoon perehtymistä.
Pelon politiikkaa
Tutkimuksessa on osoitettu, miten vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen turvallistamiskehitys eteni monessa maassa kiivaaseen tahtiin. Euroopassa ja myös Suomessa se on näkynyt erityisesti maahanmuuttopolitiikassa ja arkielämää koskevien turvatoimien lisääntymisessä, mutta myös median ja valtion suhteiden jännitteinä.
Edward Snowdenin vuotamat dokumentit paljastivat läntisten tiedustelupalvelujen harjoittaman digitaalisen valvonnan laajuuden ja synnyttivät kiivasta julkista keskustelua, mutta eivät pysäyttäneet verkkovalvonnan lisääntymistä. Tietovuodot ovat kiristäneet median ja valtion suhteita liittyen lähdesuojan horjuttamiseen monissa maissa. Samalla ne ovat synnyttäneet debattia journalismin tehtävästä ja toimintaedellytyksistä kiristyvän valvonnan ja lainsäädännön aikakaudella.
Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa.
Sosiologi David Altheide on kuvannut 2000-luvun poliittista kehitystä “pelon politiikkana”, jonka tuottamisessa medialla on merkittävä rooli. Ilmiössä on kyse siitä, että julkisessa keskustelussa huomio keskittyy pelkoa ja vihaa lietsovaan kuvastoon. Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa. Tällöin pyrkimys vahvistaa turvallisuutta päinvastoin vähentää turvallisuutta ja lisää turvattomuuden tunnetta.
Viestinnän tutkijoiden Matti Kortesojan, Risto Kuneliuksen ja Heikki Heikkilän analyysi syytteeseen johtaneen Helsingin Sanomien jutun herättämästä verkkokeskustelusta joulukuussa 2017 osoitti, että “valtaosa kommentaattoreista marssi turvallisuuspoliittisen eliitin rinnalla HS:n tekemää paljastusta vastaan”. Tutkijoiden mukaan vastaanotto oli ymmärrettävä: Helsingin Sanomat toi esiin riippumattomuuttaan uhmaamalla valtiovaltaa ja turvallisuusviranomaisia tilanteessa, jossa taustalla olivat muualla maailmassa käydyt kiivaat keskustelut tiedustelusta ja massavalvonnasta.
Turvallisuuteen vetoamisella voi saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta.
Turvallisuuteen vetoamisella voikin saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta. Turvallistaminen on kuitenkin demokratian kannalta ongelmallinen kehitys, kuten tutkimuksessa on esitetty.
Turvallistaminen kaventaa demokratian tilaa siirtämällä asioita normaalin politiikan ulkopuolelle ja rajoittaa yhteiskunnallista keskustelua, joka on olennaista poliittisten päätösten oikeuttamiseksi. Turvallistamisen tutkimuksessa onkin mukana normatiivinen ulottuvuus, jossa pohditaan turvallisuusuhkia painottavan yhteiskunnallisen kehityksen mielekkyyttä.
Turvallisuus median tulkintakehyksenä
Tutkimuksista tiedetään, että turvallisuusnäkökulma liukuu usein myös median omaksumaksi tulkintakehykseksi. Mediatutkija Fred Vultee on analysoinut, miten media voi alkaa puhua turvallisuuden kieltä ja tulkita yhteiskunnallisia ilmiöitä ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden kehyksen kautta.
Yhdysvaltalaisen mediakentän tarjoama oikeutus vuonna 2003 alkaneelle Irakin sodalle on tästä tunnetuin esimerkki. Erityisesti vaikutusvaltaisella The New York Times -lehdellä oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen kautta merkittävä rooli sodan oikeuttamisessa. Tapaus osoittaa hyvin, että jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua. Toukokuussa 2004 The New York Times pahoitteli lukijoilleen virheellistä uutisointia Irakin joukkotuhoaseista ja totesi suoraan, että se julkaisi tiedot, koska Yhdysvaltain viranomaiset olivat vakuuttuneita sotilaallisen operaation välttämättömyydestä.
Jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua.
Vertaisarvioinnissa olevassa tutkimuksessamme olemme havainneet, että Suomen mediakenttä omaksui pääsääntöisesti turvallisuuspoliittisen tulkinnan reaktiona Helsingin Sanomien tietovuotoartikkeliin vuonna 2017. Lehdistönvapautta korostava tulkinta jäi marginaaliin.
Onkin huomionarvoista, että toimittajia vastaan nostettujen syytteiden jälkeen median vallitseva tulkinta nojaa nyt lehdistönvapauteen ihanteeseen. Niin Iltalehden, Ilta-Sanomien, Lapin Kansan kuin Hufvudstadsbladetin pääkirjoitukset ovat kehystäneet syytteet vakavaksi uhaksi lehdistönvapaudelle. Neljässä vuodessa mediakentän tulkinta on siirtynyt turvallisuuden painottamisesta lehdistönvapauden korostamiseen.
Tutkimuksessamme tarkastelemme tapausta erityisesti luottamuksen näkökulmasta ja tunnistamme kaksi erilaista luottamuskäsitystä tapauksen käsittelyssä: rationaalinen ja moraalinen. Artikkelin julkaisemisen jälkeen Helsingin Sanomiin kohdistui sekä rationaalista että moraalista epäluottamusta.
Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa.
Rationaalinen epäluottamus liittyi siihen, että lehden toimituksen kykyä arvioida luottamuksellisen tiedon käyttöä osana journalistista prosessia pidettiin epäluotettavana. Moraalinen epäluottamus taas koski toimituksen periaatteita ja motiiveja.
Nyt on havaittavissa, että epäluottamus kohdistuu pikemminkin oikeuslaitokseen: media pohtii syytteiden rationaalista ja moraalista perustaa. Yhtäältä korostetaan, ettei poliisi katso toimituksen hankkineen tietoja lainvastaisilla keinoilla. Toisaalta syyte nähdään uhkana journalismin riippumattomuudelle ja myös potentiaalisena pelotteena. Tulkinta tapauksen mahdollisesta pelotevaikutuksesta oli esillä jo vuonna 2017 erilaisissa asiantuntijapuheenvuoroissa, mutta ei noussut näkyvästi esiin julkisessa keskustelussa.
Lehdistönvapaus ja kansallinen omakuva
Suomessa on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan, että lehdistönvapaus on tärkeä osa kansallista omakuvaa. Vuonna 2016 Suomi yhdessä Ruotsin kanssa juhli lehdistönvapauden 250-vuotista historiaa ja ilmaisi huolensa vapaan lehdistön liikkumatilan kaventumisesta monissa Euroopan maissa.
Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa. Vaikka syytteessä on kyse yksittäisestä oikeudenkäynnistä, sillä voi olla perustavanlaatuisia vaikutuksia paitsi journalistiseen työhön myös suomalaisen yhteiskunnan avoimuuteen ja tiedontuotantoon.
Tämä tarkoittaisi askelta kylmän sodan aikaisen mediatodellisuuden suuntaan. Siinä lehdistönvapaus oli alisteista turvallisuuspolitiikalle ja itsesensuuri normaalitila. Tällaisessa todellisuudessa media oli pakotettu miettimään jokaista julkaisua tai julkaisun suunnittelua turvallisuuspoliittisena tekona. Vaikka suomettumisen aika tuntuu monin tavoin etäiseltä, turvallistamisen ilmapiirille on tunnetusti vankat historialliset perinteet Suomessa.
Anu Koivunen on professori Turun yliopistossa.
Johanna Vuorelma on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
