Teollisuuden ammattiliitoissa ilmastopoliittinen varovaisuus johtuu usein toimeentulon ja ympäristön vastakkainasettelusta. Metsäteollisuuden esimerkki osoittaa, etteivät työntekijät lähtökohtaisesti vastusta vihreää siirtymää, vaan haluavat minimoida toimeentulonsa riskejä.
Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.
Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.
Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.
Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.
Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.
Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.
Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina
Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.
On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.
Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.
Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.
Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.
Taloudellisten suhteiden mykkä pakko
Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.
Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.
Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.
Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.
Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.
Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.
Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.
Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.
Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?
Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.
Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.
Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.
Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.
Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.
Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.
Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.
Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.
Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.
Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.
Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”
Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?
Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.
Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.
Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.
Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?
Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.
FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.
Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash
