Euroopan kulttuuriperintöä dekolonisoimassa

Ajatusta yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä on nostettu esiin ratkaisuna moninaistuvan Euroopan kohtaamaan identiteettikriisiin. Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kasvavien vähemmistöjen oman kulttuurin tukeminen ei kuitenkaan aina mahdu saman agendan alle. Kulttuuriperintöön sidottujen arvojen eurosentrisyyden purkaminen ja dekolonisoiminen voikin haastaa sen, mitä kulttuuriperintö merkitsee meille, ja tehdä näkyväksi kulttuuriperinnön poliittisuutta.

Kulttuuriperinnöllä on ollut keskeinen rooli, kun erilaisia kansallisia ja alueellisia kulttuureja on määritelty. Viime vuosina kulttuuriperinnöstä on muodostunut myös keskeinen osa Euroopan unionin identiteettipolitiikkaa.

EU:n kulttuuriperintöohjelmia kuvaa erityisesti halu korostaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä – eurooppalaista yhtenäisyyttä, joka yltää poliittista ja taloudellista yhtenäisyyttä laajemmalle.

Osana tätä kulttuuriperinnön laajenevaa merkitystä EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi (European Year of Cultural Heritage, EYCH). Yleisien tavoitteiden ohella EYCH ja kulttuuriperintö laajemmin on valjastettu monimuotoisuuden käsittelyyn ja muun muassa välineeksi pakolaisten integraation tukemiseen.

EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi.

Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kasvavien vähemmistöjen oman kulttuurin tukeminen ei kuitenkaan aina mahdu saman agendan alle. Eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa meidän tuleekin miettiä, onko kyse kansallisten perinteiden yhteissummasta vai jostain niitä suuremmasta. Voiko ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ylittää rajan ”eurooppalaisen sivilisaation” ja sen ”toisien” välillä? Ja miten raja EU:n ja laajemman Euroopan välillä määrittyy näissä keskusteluissa?

Kriittisen kulttuuriperinnön tutkijat, kuten Rodney Harrison, Sharon Macdonald ja Laurajane Smith, korostavat kulttuuriperinnön määrittelemisen diskursiivista ja poliittista puolta. He pyrkivät osoittamaan, kuinka kulttuuriperintöön sitoutuvien merkitysten määrittely on erilaisten, usein kilpailevien valtasuhteiden läpäisemä poliittinen kenttä. Tuuli Lähdesmäki on tuonut tätä tutkimusotetta vahvasti myös keskusteluihin EU:n kulttuuriperinnöstä.

Erilaisten valtarakenteiden kritiikin ohella keskeisenä osana kriittisen kulttuuriperinnön tutkimusta ovat kysymykset siitä, kenen ehdoilla kulttuuriperinnön kentällä toimitaan, kenen tarinoilla on merkitystä ja kenen muistot ovat osa laajempaa muistamisen perinnettä. Kun puhumme meidän kulttuuriperinnöstämme, keitä ”me” tässä keskustelussa olemme?

Keitä ”me” olemme?

Kulttuuriperinnön ohella akateeminen historiankirjoitus on otettu viime vuosina osaksi EU:n identiteettipolitiikkaa. Kun katsomme historiaan, voimme kuitenkin huomata, kuinka menneisyydessä ei ole luontaisesti ollut yhtenäistä eurooppalaisuutta tai suomalaisuutta.

Sen sijaan suomalaisuus, niin kuin mikä tahansa muukin yhtenäiseksi väitetty kulttuuri, on ennemminkin moninainen rakennelma, jota on vuosikymmenien ja -satojen kuluessa rakennettu historiankirjoituksen ja kulttuuriperinnön kaltaisten ideoiden avulla.

Ajatus yhtenäisestä kulttuurista on aina seurausta yhtäaikaisesta erojen häivyttämisestä ja uusien luomisesta. Yhtenäisyyteen sisältyy erilaisuuden rajan määrittelyä ja tuon rajan suojelemiseen tähtäävää väkivaltaa.

EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Schengen-sopimuksen määrittelemässä Euroopassa sisäisten rajojen korostaminen on niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin ongelmallista. Niinpä eurooppalaista kulttuuriperintöä on rajojen sijaan pyritty määrittelemään erityisesti erilaisuuden ja moninaisuuden kautta. EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman rajoja. Vain määrittelemällä rajan meidän kulttuuriperintömme ja muiden kulttuuriperinnön välille voimme määritellä, mitä oma kulttuuriperintömme on. Usko rajoihin voi kuitenkin olla myös vaarallista.

Onko ”meistä” moneksi?

Eurooppaan ja sen rajoihin on aina liitetty monia tulkintoja. Euroopan ja EU:n välisen rajan hämärtyminen on yksi viimeisimmistä. Kenties olisikin tarpeen puhua Euroopasta ja EUroopasta – EU:n määrittelemästä Euroopasta – toisistaan erillisinä käsitteinä.

Ulkoisten rajojen ohella Euroopan sisäisillä rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

Euroopan sisäisilläkin rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

EU:n moninaisuuden retoriikkaa on kritisoitu laajasti, sillä kosmopoliittisten ideaalien ja rajojen murtamisen ja ylittämisen sijaan se on ajoittain päätynyt vahvistamaan rajoja EU:n jäsenmaiden kansallisten kulttuurien välillä. Juuri erojen korostaminen on nähty todisteena kulttuurien moninaisuudesta, siitä, että EUrooppa koostuu monista toisistaan erillisistä kulttuureista.

Kulttuuriperintökentällä yksi keskeinen kritiikki on se, kuinka moninaisuuden nimissä on yhtenäisyyden sijaan päädytty korostamaan kansallisia eroja. Näin on rakennettu Eurooppaa, joka koostuu moninaisista toisistaan eroavista kulttuureista.

Tämä on monin paikoin pelkistänyt ajatukset moninaisuudesta Euroopan valtioiden väliseksi suhteeksi laajemman erilaisuuden hyväksymisen kustannuksella ja jättänyt monet ylirajaiset kulttuuriperinnön muodot marginaaliseen asemaan.

Tällainen kansallisten kulttuurien voimaannuttaminen voi osaltaan myös kietoutua nousevan oikeistopopulismin, maahanmuuttovastaisuuden ja rasismin kierteeseen Euroopassa. Argumentit kansallisen kulttuuriperinnön vaalimisen tärkeydestä ja kansallisten kulttuurien ainutlaatuisuudesta toistuvat äärioikeiston maahanmuuttovastaisissa sloganeissa uusiin merkityksiin sidottuina.

Onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Viime vuonna Brysselissä Euroopan parlamentin aloitteesta avattu EU:n viimeisin historiaprojekti, Euroopan historian talo, nostaakin näyttelyssään esiin tärkeän kysymyksen – onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Vai voiko eurooppalainen kulttuuriperintö muodostua voimaksi, joka ulossulkemisen, syrjinnän ja vihan sijaan on voimavara erilaisuutta arvostavalle yhteiskunnalle?

Kulttuuriperinnön ja siihen liittyvien arvojen dekolonisoiminen on yksi keino lähteä purkamaan tätä kulttuuriperinnön, eurooppalaisuuden ja kansallisten identiteettien suhdetta erilaisuuteen. Mutta mitä kulttuuriperinnön dekolonisoiminen itse asiassa tarkoittaa?

Jälkikoloniaalista dekoloniaaliin

Monet jälkikoloniaalin teorian tutkijat ovat korostaneet, että voimme elää kolonialismin jälkeen, mutta emme ilman sitä. Käsite jälkikoloniaali (postcolonial) korostaa ajallisen merkityksen, jonkin jälkeen tulevan, lisäksi kolonialismin jälkeensä jättämiä jälkiä.

Kulttuuriperinnön yhteydessä dekolonisoinnissa onkin kolonialismin lopettamisen sijaan kyse noiden jälkien purkamisesta niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin myös erilaisten valtarakenteiden tasolla. Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan. Dekolonisaation tulee suunnata tulevaisuuteen ja pyrkiä luomaan uutta.

Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan.

Kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen kentällä erilaiset aloitteet kulttuuriperinnön dekolonisoimiseksi ja siihen kietoutuneiden valtarakenteiden muuttamiseksi ovat muotoutuneet keskeiseksi.

Usein dekolonisoiminen nähdään suppeasti. Silloin se sidotaan ainoastaan kolonialismiin suoraan kiinnittyneen kulttuuriperinnön uudelleenarviointiin, erilaisen kolonialismiin kietoutuneen esineistön omistajuuteen liittyviin kysymyksiin tai marginalisoitujen toimijoiden, kuten alkuperäiskansojen, oikeuksiin määritellä itse omaa kulttuuriperintöään.

Nämä ovat jo itsessään suuria ja tärkeitä muutoksia ajavia prosesseja, mutta omasta mielestäni dekolonisoiminen luo mahdollisuuksia vielä huomattavasti laajemmalle ja perustavammalle kulttuuriperinnön uudelleenmäärittelylle.

Kulttuuriperinnön koloniaalisuus

Kulttuuriperinnön käsitettä on kritisoitu sen eurokeskeisyydestä ja länsimaisten arvojen ylikorostamisesta. Juuri tällä saralla piilevät kulttuuriperinnön dekolonisoinnin suurimmat haasteet. Kulttuuriperintöön sidottujen arvojen avaaminen voikin pohjimmiltaan haastaa sen, mitä kulttuuriperintö merkitsee meille, ja osaltaan tehdä näkyväksi kulttuuriperinnön poliittisuutta.

Kulttuuriperinnön kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Ensimmäiset ajatukset kulttuuriperinnöstä ovat peräisin ajalta, jolloin nationalismi ja kansallisvaltioajattelu alkoivat levitä ympäri Eurooppaa. Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan käytetty ainoastaan kansallisten identiteettien luomiseen, vaan ajatuksilla kulttuuriperinnöstä legitimoitiin myös kolonialismiin tiukasti kietoutuneita rasistisia kulttuurihierarkioita.

Siinä missä Eurooppaa kuvastivat taide, kansakunnat ja ”sivilisaatio”, muu maailma nähtiin kädentaitojen, heimojen ja alkukantaisuuden prisman kautta. Kulttuuriperinnön oman kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa muun muassa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Jälkikoloniaalia kuulumista

Erilaisten kulttuuriperintöön kietoutuneiden arvojen purkaminen haastaa meidät arvioimaan uudelleen kulttuuriperinnön ja identiteettien välistä suhdetta. Kulttuuriperintö on usein nähty ennen kaikkea keinona luoda ja oikeuttaa erilaisia kulttuurisia ryhmäidentiteettejä.

Tämä on suurissa määrin myös se lähestymistapa, jonka EU on ottanut kulttuuriperintöön. Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan. Juuri tässä piilee osittain EU:n kulttuuriperintöpolitiikan vaikeus.

Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan.

Jos kulttuuriperintö nähdään kansallisten kulttuurien ja identiteettien rakennusaineena, kuinka ajatusta eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voitaisiin käyttää osana tukemaan kansallisidentiteettejä laajempaa käsitystä eurooppalaisesta kuulumisesta? Kuinka tuon eurooppalaisen kulttuuriperinnön idean alle voidaan ottaa eurooppalaisiksi vähemmistöiksi identifioitavia jälkikoloniaaleja ryhmäidentiteettejä, joiden alemmuuden rakentamiseen sitä on historiallisesti käytetty?

Valtarakennelmien purkamisen ohella yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on nähty erilaisten kulttuurien välisten monisyisten yhteyksien korostamista. Näitä niin sanottuja sotkeutumia (entanglements) ovat korostaneet niin jälkikoloniaalin teorian tutkijat, kuten Edward Said, Stuart Hall ja Gurminder Bhambra, kuin myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön tutkijat kuten Gerard Delanty.

Sotkeutumien esiin nostaminen on kuitenkin haastava prosessi. Valtaosa Euroopan kulttuuriperintövuoteen sidotuista tapahtumista korostaa erilaisia kansallisia tai alueellisia kulttuuritraditioita ja niiden omintakeisuutta, ei niiden sisältämiä moninaisuuksia ja samankaltaisuuksia.

Samoin valtaosa kulttuuriperintövuoteen sisällytetyistä maahanmuuttoon kiinnittyvistä aloitteista on pyrkinyt luomaan mahdollisuuksia ylläpitää maahanmuuttajien ja pakolaisten omia kulttuurisia traditioita. Tämä on vahvistanut entisestään käsitystä maahanmuuttajien kulttuuriperinnöstä Euroopan kulttuuriperinnöstä irrallisena ilmiönä.

Kohti avoimempaa käsitystä Euroopasta

Oikeuden vaalia omaa kulttuuriperintöä tulee olla ensisijainen prioriteetti. Silti sen rinnalle täytyy löytää eurooppalaisuuden kertomuksia, jotka mahdollistavat Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien moninaisen ja rikkaan kulttuuriperinnön näkemisen osana yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä.

EU:n tulisi löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä.

Esimerkkejä Euroopan ja Euroopan ulkopuolisen maailman rajoja rikkovista aloitteistakin löytyy. Osana kulttuuriperinnön teemavuotta Europeana-verkoston kokoama Migration–portaali on onnistunut tuomaan sekä Euroopan sisäisten muuttajien, Euroopasta muualle muuttavien että Eurooppaan sen ulkopuolelta saapuvien ihmisten tarinat tasavertaisina kuvauksina Euroopan monimuotoisuudesta ja Eurooppaa monilla tavoin määrittelevästä jatkuvasta muuttoliikkeestä.

Laajentaakseen käsitystä eurooppalaisuudesta ja siihen kuuluvista ihmisistä eurooppalaisten kulttuuriperintötoimijoiden ja EU:n tulisikin löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä. Myös kansallisilla toimijoilla on tässä prosessissa keskeinen asema.

Jotta voisimme avata kulttuuriperinnön merkityksiä kohti inklusiivisempia muotoja, meidän tulisi päästä eroon moninaisuudesta kulttuurien välistä suhdetta kuvaavana käsitteenä ja pyrkiä moninaisuuteen, joka korostaa kulttuurien sisäistä moniäänisyyttä.

FM, YTM Johanna Turunen työskentelee tohtorikoulutettavana Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.