Suomen alueelliset erot eivät synny vain toisten paikkakuntien kasvusta ja toisten väestön menetyksestä. Teoria kumulatiivisesta kausaatiosta auttaa tunnistamaan, kuinka väestön, työpaikkojen ja palvelujen muutokset vahvistavat toisiaan.
Suomi on toisistaan eriytyvien alueiden maa. Tilastokeskuksen väestötietojen mukaan Uudenmaan väkiluku kasvoi vuosina 2000–25 noin 29 prosenttia. Kainuussa väestö väheni samana aikana noin 19 prosenttia ja Etelä-Savossa 18 prosenttia. Väheneminen ja ikääntyminen painottuvat Itä-Suomeen ja muuhun harvaan asuttuun Suomeen.
Alueellista muutosta kuvataan usein sopeutumisena väestökehitykseen. Kun lasten määrä vähenee, kunta sulkee kouluja. Kun palvelujen käyttäjiä on aiempaa vähemmän, hyvinvointialue yhdistää toimipisteitä. Kun työvoima ja kysyntä vähenevät, yritykset suuntaavat investointinsa muualle.
Jokainen ratkaisu näyttää erikseen tarkasteltuna järkevältä vastaukselta muuttuneeseen tilanteeseen. Ne muuttavat kuitenkin myös seuraavien päätösten lähtökohtia.
Koulun lakkauttaminen voi heikentää alueen houkuttelevuutta lapsiperheiden silmissä. Palvelupisteen siirtäminen vähentää palvelun käyttöä, mikä puolestaan tulkitaan myöhemmin kysynnän hiipumiseksi.
Työpaikkojen väheneminen supistaa veropohjaa ja vaikeuttaa jäljelle jäävien palvelujen ylläpitämistä. Seuraus muuttuu uuden muutoksen syyksi. Tällaisten kehien ymmärtämiseen tarjoaa välineitä ruotsalainen taloustieteilijä ja yhteiskuntapoliitikko Gunnar Myrdal (1898–1987).
Myrdal kyseenalaisti tasapainon: Markkinat eivät hoida
Gunnar Myrdal tunnetaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittäjänä, taloustieteilijänä ja poliitikkona. Hän toimi muun muassa Ruotsin kauppaministerinä ja Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission pääsihteerinä. Vuonna 1974 hän sai taloustieteen Nobel-palkinnon yhdessä Friedrich Hayekin kanssa.
Alueellisen eriarvoisuuden kannalta Myrdalin keskeinen teos on vuonna 1957 ilmestynyt Economic Theory and Under-developed Regions. Siinä Myrdal arvosteli oletusta, jonka mukaan taloudelliset häiriöt synnyttävät automaattisesti tasapainottavia vastavoimia. Sen sijaan prosessit etenevät hänen mukaansa kehämäisesti: yksi muutos käynnistää seurauksia, jotka vahvistavat alkuperäistä muutosta.
Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.
Myrdal kutsui ilmiötä kumulatiiviseksi kausaatioksi. Aluekehityksessä se tarkoittaa joko kasautuvaa kasvua tai kasautuvaa taantumista. Kun paikkakunnalta suljetaan vaikkapa tehdas tai kaivos, työttömyys kasvaa ja paikallinen kysyntä vähenee. Työikäisiä ja lapsiperheitä muuttaa pois, veropohja heikkenee ja palvelujen ylläpitäminen vaikeutuu.
Myrdal erotti toisistaan takaisinvirtaus- ja leviämisvaikutukset (backwash, spread). Takaisinvirtausvaikutuksessa kasvavat alueet vetävät työvoimaa, pääomaa ja osaamista heikommilta alueilta. Leviämisvaikutuksessa kasvu hyödyttää myös ympäröiviä alueita esimerkiksi alihankinnan, pendelöinnin, palveluiden kysynnän ja infrastruktuurin kautta.
Vaikutukset eivät tasapainotu itsestään. Takaisinvirtaus- tai leviämisvaikutusten toteutuminen riippuu esimerkiksi liikenneyhteyksistä, koulutuksesta ja palveluverkosta eli poliittisista päätöksistä.
Alueellisen eriytymisen kumuloituvat vaikutukset
Myrdalin teorian näkökulmasta julkiset palvelut eivät ole aluekehitykselle ulkopuolinen asia. Palveluverkkoa koskevat ratkaisut vahvistavat tai hillitsevät kasautuvia kehityskulkuja.
Kouluverkko näyttää, miten väestö- ja palvelukehitys kietoutuvat toisiinsa. Vuonna 2005 Suomessa oli 3 347 peruskoulua, vuonna 2025 enää 1 922. Tilastokeskuksen mukaan määrä väheni kahdessakymmenessä vuodessa 43 prosenttia. Oppilaiden määrä pieneni samana aikana selvästi vähemmän, joten kouluverkko on myös keskittynyt suurempiin yksiköihin.
Koulun sulkeminen on seurausta lasten määrän vähenemisestä. Samalla koulu on paikallinen instituutio, jonka poistuminen muuttaa arkea sekä esimerkiksi pidentää koulumatkoja. Se vaikuttaa myös ympäristönsä identiteettiin.
Myrdalin teorian mukaan ratkaisu vaikuttaa edelleen väestökehitykseen: koulun poistuminen ja pidentyneet koulumatkat todennäköisesti heikentävät paikkakunnan tai sen alueen vetovoimaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa pitkän aikavälin kuva ei ole yhtä suoraviivainen. ETPO-hankkeemme tilastoaineiston perusteella julkisten vastaanotto- ja erikoissairaanhoidon toimipisteiden etäisyydet eivät ennen vuotta 2023 muuttuneet ratkaisevasti. Maaseutumaisissa kunnissa julkisia toimipisteitä oli asukasta kohden jopa enemmän kuin muissa kuntaryhmissä.
Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.
Maaseutumaisten alueiden väestö väheni myös aikana, jolloin sote-toimipisteiden verkko pysyi lähes ennallaan, joten väestökato ei selity yksin palveluverkon supistamisella. Kumulatiivinen kausaatio ei väitäkään palveluja kehityksen ainoaksi moottoriksi vaan esittää, että ne vahvistavat tai hillitsevät jo käynnissä olevia kehityskulkuja.
Vuonna 2023 sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille. Sen jälkeen hyvinvointialueet ovat keskittäneet toimipisteitä suurempiin yksiköihin ja kuntakeskuksiin sekä lisänneet digitaalisia palveluja, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2025 arvio osoittaa.
Vuoden 2023 jälkeinen keskittäminen on mielenkiintoinen tilaisuus analysoida, muuttuuko kehitys, kun palveluverkko alkaa supistua. Kysymys ei ole siitä, oliko uudistus tarpeen, vaan siitä, onko käytössä keinoja seurata ja katkaista negatiivisen kehityksen kierteitä.
Pelastustoimessa ilmiö on näkynyt esimerkiksi valmiuden eriytymisenä. Toimintavalmiuden haasteet ovat kohdistuneet erityisesti niille alueille, joilla ei ole ympärivuorokautista päivystystä. Keskimääräinen vasteaika voi säilyä jopa hyvänä, vaikka yksittäisten harvaan asuttujen alueiden saavutettavuus heikkenee.
Pohjois-Pohjanmaan pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä 2026–29 oleva tilannekuva on hyvä esimerkki. Sen mukaan merkittävimpänä haasteena sopimuspalokuntatoiminnassa on väestörakenteen muutos. Yhä suurempi osa ammattiin opiskelevasta ja työikäisestä väestöstä siirtyy kasvukeskuksiin, ikääntynyt väestönosa jää harvaan asutuille alueille.
Väestörakenteen muutos heikentää henkilöstön saatavuutta ja sitä kautta pelastustoimen toimintakykyä. Myrdalin teorian näkökulmasta huonontunut palvelujen saatavuus voi puolestaan vaikuttaa alueen koettuun turvallisuuteen ja sitä kautta sen houkuttelevuuteen
Palvelujen etääntyminen muuttaa kansalaisen suhdetta julkiseen valtaan. Kun julkiset instituutiot eivät enää näy ihmisten arjessa, etäisyys ei koske vain kilometrejä tai asiointiaikaa. Kyse on siitä, kokevatko eri alueiden asukkaat julkisen vallan läsnäolon ja osallistumisen mahdollisuudet luottamusta herättävinä ja velvoittavina.
Kolme opetusta päätöksentekoon
Myrdalin ensimmäinen opetus on, ettei yksittäisiä palvelu- tai investointipäätöksiä pidä arvioida toisistaan irrallisina. Päätös voi olla omalla hallinnonalallaan tehokas ja vahvistaa silti väestön vähenemisen, palvelujen supistumisen ja veropohjan heikkenemisen kierrettä.
Vastaavasti yksittäistä investointia ei pitäisi arvioida vain euromäärän tai suoraan syntyvien työpaikkojen perusteella, vaan myös siitä näkökulmasta, millaisia kehityskulkuja se mahdollistaa. Päätöksenteko tarvitsee kokonaisarviointia, joka tunnistaa toimialojen ja alueiden yli ulottuvat yhteisvaikutukset.
Toinen opetus koskee mittakaavaa. Valtakunnallinen keskiarvo voi näyttää hyvältä, vaikka saavutettavuus heikkenee tietyissä kunnissa ja väestöryhmissä. Toimipisteiden lukumäärä tai keskimääräinen etäisyys ei kerro palvelun henkilöresurssista ja aukioloajoista eikä siitä, kenen kohdalla julkinen valta vetäytyy kauemmaksi.
Kolmas oppi on epämukavin. Myrdalin teorian mukaan sopeuttaminen voi vahvistaa juuri sitä ongelmaa, johon sillä yritetään vastata. Väestön väheneminen edellyttää palveluverkon uudistamista, mutta jokainen supistus muuttaa alueen tulevan kehityksen ehtoja.
Vaihtoehtoja arvioitaessa onkin kysyttävä kustannusten lisäksi, millaisen seuraavan päätöksen nykyinen ratkaisu tekee todennäköiseksi ja mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että vaikutukset leviävät eivätkä kasaudu.
Alueellinen yhdenvertaisuus on poliittinen saavutus
Älkäämme teeskennelkö, ettei näitä opetuksia olisi Suomessa kerran jo osattu. Myrdalin ajattelu vaikutti suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Tutkija ja sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi sovelsi vuoden 1961 teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka ajatusta siitä, että sosiaalinen tasoitus ja talouskasvu vahvistavat toisiaan kehämäisesti.
Sosiaalipolitiikka ei ollut kasvun haittojen korjaamista ja pelkkä kuluerä, vaan keino vapauttaa ihmisten toimintakykyä ja laajentaa talouden perustaa. Kuusen ohjelman ja Myrdalin ajattelun yhteyttä on käsitelty myös Janus-lehdessä.
Myrdal itse huomautti, ettei taantuvan paikkakunnan kierre etene hyvin järjestäytyneissä hyvinvointivaltioissa. Syy ei ole markkinavoimien tasapainottava vaikutus vaan se, että kierre on tarkoituksella katkaistu lainsäädännöllä ja muilla poliittisilla ratkaisuilla.
Alueellinen yhdenvertaisuus ei siis ole talouskehityksen satunnainen sivutuote vaan luotu harmonia (created harmony), jonka pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat rakentaneet esimerkiksi valtionosuuksilla ja palvelujen vähimmäistasoilla.
Mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa.
Luotu harmonia on kuitenkin haurasta. Myrdalin mukaan se lepää solidaarisuuden varassa, ja myötätunto laimenee etäisyyden kasvaessa. Solidaarisuuden säde on siksi myös aluepoliittinen kysymys: mitä kauemmas julkinen valta etääntyy ihmisten arjesta, sitä heikommin sitä tukeva solidaarisuus kantaa. Etäisyydellä – fyysisellä, henkisellä, emotionaalisella tai poliittisella – on siten moniulotteinen merkitys aluekehitykselle.
Suomessa eriytymisen kehät ovat mitattavissa, mutta päätöksenteossa niitä tarkastellaan harvoin kokonaisuutena. Vaikutuksia arvioidaan usein välittömien kustannusten ja säästöjen kautta ilman pohdintaa siitä, mitä ne tekevät kunnan tai alueen seuraavan vuosikymmenen kehitysehdoille.
Vuonna 1957 epätasainen aluekehitys näyttäytyi analysoitavana ja siksi ratkaistavana. Tämä ei ollut sinisilmäisyyttä vaan perustui teoriavalintaan. Myös nykyisessä päätöksenteossa on syytä erottaa toisistaan se, mikä on annettua ja se, mihin voidaan politiikan keinoin vaikuttaa.
Alati syvenevä alueellinen eriytyminen ei ole väistämätöntä. Siinäkin on kyse vaihtoehdoista ja poliittisista valinnoista.
YTT Jouni Tilli on politiikkatieteiden dosentti, joka työskentelee Pyhäjärven kaupungin hyvinvointijohtajana.
FT Heikki Sirviö on maantieteilijä, joka työskentelee Pohjois-Savon liiton aluekehityspäällikkönä.
Kirjoitus on osa Etäisyyden politiikka 1900- ja 2000-lukujen Suomessa -hanketta. Hankkeessa tutkitaan, miten etäisyyden eri ulottuvuudet sekä muutokset niissä vaikuttavat julkiseen vallan oikeutukseen, poliittiseen luottamukseen sekä demokratiaan.
Artikkelin kuvituskuva: Haminan Pyötsaari, Julius Jansson / Unsplash
