Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, joka on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivallalta tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten paikallisesti ja alueellisesti saama kannatus voidaan myös nähdä kritiikkinä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Artikkelisarjamme edellisessä osassa analysoimme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Tässä artikkelisarjamme toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Alueellisten ja kansainvälisten instituutioiden heikkous on osa ongelmaa

Länsi-Afrikan alueella toimii monia alueellisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Näistä kolme merkittävintä ovat Afrikan Unioni (AU), Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS sekä G5 Sahel.

Aiemman alueellisen järjestön, vuosina 1963–99 toimineen Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), seuraaja AU sekä G5 Sahel ovat verrattain nuoria toimijoita, jotka perustettiin vuosina 2002 ja 2014. ECOWAS on ollut toiminnassa vuodesta 1975 lähtien.

G5 Sahel-ryhmän tarkoituksena on vähentää turvattomuutta Länsi-Afrikan alueella. Se koostui alun perin viidestä Sahelin alueen valtiosta, mutta Mali erosi ryhmästä vuonna 2022 maan sotilasvallankaappaukseen liittyvien erimielisyyksien vuoksi.

Mikään näistä kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia. Siinä missä G5 Sahel on jo alkanut hajoamaan kaappausten seurauksena, AU ja ECOWAS ovat lähinnä vain tuominneet vallankaappaukset ja asettaneet niiden uhreiksi joutuneet maat ja yhteiskunnat taloussaarron kohteiksi.

Myöskään Nigerin kohdalla yksimielisyyttä toimintasuunnitelmasta ei ole löytynyt. Talousyhteisö ECOWAS perustettiin alkujaan puhtaasti taloudelliseksi alueelliseksi toimijaksi. Viime vuosina se on kuitenkin profiloitunut entistä vahvemmin sotilasyhteisönä. Se on pyrkinyt painostamaan Nigerin sotilasjunttaa palauttamaan vanhan vallan ja uhannut jopa voimankäytöllä, jollei maan sotilasjohto suostu sen vaatimuksiin.

Mikään kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia.

ECOWAS:n jäsenmaat eivät ole kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sotilaallisesta väliintulosta. Lisäksi ECOWAS tarvitsisi YK:n turvallisuusneuvoston mandaatin mahdolliselle sotilaalliselle väliintulolle. Nyt tätä keskustelua kansainvälisen oikeuden suhteesta ECOWAS:in kaltaisen alueellisen toimijan tekemään sotilaalliseen interventioon ei olla käyty. Lisäksi sotilaallinen interventio vaatisi ECOWAS:in jäsenmaiden parlamenttien hyväksynnän.

Alueellisesta blokkiutumisesta puolestaan kertoo Malin, Burkina Fason ja Guinean sotilashallintojen vastustus sotilaalliselle interventiolle. Mali ja Burkina Faso ovat jopa ilmoittaneet, että ECOWAS:in sotilaallinen väliintulo Nigerissä merkitsisi sodanjulistusta niitä vastaan. 

Näiden sisäisten ristiriitojen lisäksi AU:n ja ECOWAS:in legitimiteettiä heikentää niiden riippuvuus Afrikan ulkopuolisista maista. Molempien järjestöjen rahoituksesta ja instituutioiden ylläpidosta vastaa suurimmaksi osaksi Euroopan Unioni.

Tämän seurauksena AU:ta ja ECOWAS:ia pidetään heikkoina toimijoina ja alueen väestö kokee ne entistä vahvemmin ulkomaiden intressien välikappaleina. Samalla näiden järjestöjen omat resurssit ovat niin pienet, ettei niiden toimintakykyyn uskota ilman ulkopuolisten tahojen tukea.

Nigerin vallankaappaus on suuri tappio EU:n pyrkimyksille rajoittaa ihmisten liikkuvuutta

Länsi-Afrikan heikot kansallisvaltiot ja vahvojen kansainvälisten instituutioiden puuttuminen jättää tilaa kansainvälisille, ei-valtiollisille toimijoille, kuten erilaiset aseelliset ryhmittymät ja huume- ja asekauppa. Erityisen suuri tappio Nigerin vallankaappaus on ollut EU:n pyrkimyksille estää tavallisten ihmisten liikkumista eri maiden välillä ja mahdollisesti Välimeren yli Eurooppaan.

Sahelin alueen läpi kulkee useita muuttoliikereittejä, jotka yhdistävät Afrikan mantereen läntisiä ja pohjoisia osia. Maantieteelliseltä sijainniltaan keskeinen Niger on yksi näiden reittien tärkeistä risteyskohdista ja perinteisesti maa, jonka kautta kuljetaan Libyaan.

Ennen Muammar Gaddafin hallinnon kaatamista vuonna 2011 öljytuloiltaan vauras, mutta väestöltään pieni Libya oli maa, jonne muutettiin muualta Afrikan mantereelta tekemään töitä. Vaikka Libyaan edelleen saavutaan toimeentulon perässä, tämä dynamiikka muuttui vuonna 2011 Libyan valtion hajoamisen myötä sekä siksi, että tummaihoiset afrikkalaiset leimattiin tuolloin valtiota hajottamassa oleviksi palkkasotureiksi.

Malin konfliktin myötä maaraja Malin ja Algerian välillä suljettiin virallisesti. Tämän ja alueella lisääntyneen turvattomuuden vuoksi myös läntiseen Pohjois-Afrikkaan suuntautuva liikkuvuus ohjautui yhä enenevissä määrin Nigeriin.

Niger on ollut Euroopan unionin erityisen huomion kohteena jo ennen poikkeuksellisen runsaslukuisten luvattomien rajanylitysten vuotta 2015 Euroopassa. Tuona vuonna kuitenkin ihmisten liikkuvuuden patoamisesta tuli avoimesti ensisijainen tavoite, jonka toteuttamiseen ehdollistettiin muu kansainvälinen yhteistyö.

Muuttoliikkeiden rajoittaminen ja pysäyttäminen oikeutettiin ensisijaisena toimenpiteenä kehitysyhteistyössä erityisesti EU:n ja Afrikan maiden Vallettan huippukokouksessa marraskuussa 2015. Siitä tuli keskeinen tavoite sellaisissakin operaatioissa, joiden alkuperäinen tarkoitus oli ollut jossain ihan muualla, esimerkiksi turvallisuuteen ja rauhanrakentamiseen panostaneessa EU-operaatiossa Malissa.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö.

Samana vuonna EU painosti Nigeriä säätämään luvattomia rajanylityksiä sekä luvatta maan kautta kulkevien avustamista kriminalisoivan lain. Se myös ohjasi yhä enemmän varoja muuttoliikkeiden hallinnointiin Nigerissä, jotta ei-toivotut tulijat pidettäisiin mahdollisimman kaukana EU:n merirajoilta.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö. Sitä on yritetty eri ilmansuuntiin ja eri maiden kanssa jo EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan alkuajoilta vuosituhannen taitteesta.

Hanke on kuitenkin edennyt hitaasti. Monet Pohjois-Afrikan maat ovat joko kieltäytyneet tiivistämästä yhteistyötä EU kanssa, tai käyttäneet EU:n avuntarvetta omien tavoitteidensa edistämiseen. Maailman köyhimpiin maihin kuuluvan Nigerin valtio on tehnyt yhteistyötä jo vuosia siitä huolimatta, että maan väestö määrittää suurimmat ongelmat muualle kuin EU:n omasta näkökulmastaan arvioimiin maan kautta kulkeviin kolmansien maiden kansalaisiin matkalla kohti Eurooppaa.

Liikkuvuuskysymys ei ole vielä ollut näkyvästi esillä Nigerin sotilasvallankaappauksen analyyseissä. Se on kuitenkin väistämättä yksi suuri syy sille, miksi EU jäsenmaineen haluaa päätösvallan pysyvän sellaisilla valtionjohtajilla, jotka jatkavat yhteistyötä aiempaan malliin. Tämä voidaan tarvittaessa muotoilla demokraattisen prosessin kauniille kielelle, eli puhetapoihin, joita artikkelisarjamme edellisessä osassa kuvasimme demokraattisen prosessin fetissointina.

Ilmastonmuutos aseellisten konfliktien taustalla

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet Sahelin alueella voimakkaita ja tiedossa jo pitkään. Ne kytkeytyvät suoraan arjen haasteisiin, oli sitten kyse maanviljelystä, karjanhoidosta tai ruokaturvallisuudesta yleensä. Afrikan ruokaturvallisuuteen vaikuttavat kansainvälisen talouden keinottelu ja yritysten voitontavoittelu ruuan hinnoittelussa, ei niinkään sotapropagandassa käytetty Ukrainan ja Venäjän Mustanmeren viljasopimus.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan Länsi-Afrikan alueen ihmisten elämään moninkertaisesti moniin muihin maailman alueisiin verraten. IPCC-ilmastopaneeli on todennut, että Sahelin alue on kokenut koko maailman mittakaavassa merkittävimmän ja pysyvimmän sademäärien laskun jo 1980-luvulla systemaattisten mittausten aikana.

Tilanne on poikkeuksellisen epäreilu myös siinä suhteessa, että Afrikka on tuottanut vuosina 2000–20 vain noin runsaat kolme prosenttia kaikista maailman kasvihuonepäästöistä. Viimeisten viiden vuoden aikana vuotuiset sateet ovat jääneet tulematta Sahelin itäosissa, kun taas Länsi-Afrikassa maat ovat kärsineet vuosikymmenien pahimmista tulvista.

On epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Marraskuussa 2022 Egyptissä järjestetyssä YK:n COP27-ilmastoneuvotteluissa niin sanotun globaalin etelän valtiot toivat voimakkaasti esille tuohtumuksensa niille luvattuun ilmastorahoitukseen. On kuitenkin epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Suomella on mahdollisuuksia toimia muuttuvassa Länsi-Afrikassa

Suomessa on jo pitkään ymmärretty Länsi-Afrikan taloudellinen ja poliittinen merkitys. Suomi avasi muun muassa reilu vuosi sitten lähetystön Senegalissa. Tämän lisäksi Ulkoministeriö julkaisi vuonna 2021 Afrikka-strategian, jonka tarkoituksena on edistää Suomen suhteita Afrikan maiden kanssa.

Suomen läsnäolo on ollut Länsi-Afrikassa lähtökohtaisesti hyvin pientä, jo pelkästään pohjoismaisessa kontekstissa. Suomella on silti erinomaisia taloudellisia ja poliittisia toimintamahdollisuuksia alueella. Kaukaisena Pohjoismaana Suomella ei ole joidenkin eurooppalaisten valtioiden siirtomaasuhteiden rasitetta hartioillaan, tai rasitteet ovat ainakin kevyempiä.

Näihinkin liittyen laadimme vuosien 2021–23 aikana Ulkoministeriön tilauksesta raportin Rauha, turvallisuus ja demokratiatuki Länsi-Afrikassa. Viime viikkojen tapahtumat ovat entisestään vahvistaneet monia raportissa esittämiämme näkemyksiä. Nämä liittyvät erityisesti demokratian heikentymiseen Länsi-Afrikassa sekä turvattomuuden ja aseellisten konfliktien välisiin monisyisiin kytköksiin.

Sen sijaan, että monenkeskisessä ja kahdenvälisessä yhteistyössä painotettaisiin aseelliseen turvallisuuteen ja militarismiin liittyviä kysymyksiä, yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys tulisi nostaa keskiöön. Vakaa Länsi-Afrikka on Euroopan ja Suomenkin etu.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Peggy & Marco Lachmann-Anke / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 2: Kansainvälisten instituutioiden heikkous ja ihmisten liikkuvuuden välineellistäminen osana kolonialismin jatkumoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, kun presidentin vartiokaartin jäsenet pidättivät presidentti Mohamed Bazoumin ja maan turvallisuuden kansallisen neuvoston puheenjohtajaksi nimettiin kenraali Abdourahamane Tchiani.

Nigerin vallanvaihto on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle. Vaikka valtamediat mieltävät Länsi-Afrikan viimeaikaiset tapahtumat helposti Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen sekä Ranskan ja muiden Euroopan maiden väliseksi valtapeliksi, niiden taustalla on monia turvattomuuteen, uuskolonialistiseen hallintoon ja ilmastonmuutokseen liittyviä konkreettisia syitä.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivaltaa vastaan tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten saama kannatus paikallisesti ja alueellisesti on myös kritiikkiä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Tässä artikkelisarjamme ensimmäisessä osassa analysoimme näitä syitä. Käsittelemme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Artikkelisarjan toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Näennäinenkään vaurastuminen ei näy väestön arjessa

Länsi-Afrikan väestön sosiaalinen ja taloudellinen tilanne on pysynyt heikkona tai jopa heikentynyt vuosi vuodelta. Väestön pitkään jatkunut ahdinko on nakertanut uskoa demokratiaan. Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta, vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä. Vaalit nähdään ensisijaisesti Länsi-Afrikan maiden korruptoituneiden eliittien välineinä vahvistaa valta-asemiaan.

Uusliberalistinen talouspolitiikka on erilaisten tuhoisten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) rakennesopeutusohjelmien (1985–2000), sittemmin köyhyyden vähentämisstrategioiksi nimettyjen prosessien rytmittäminä johtanut alueen luonnonvarojen yksityistämiseen. Maailmanpankki ja IMF ovat toisen maailmansodan lopulla perustetut finanssijärjestöt, joiden rakennesopeutusohjelmat kehitettiin velkaantuneiden maiden talouden tasapainottamiseksi. Turvatakseen toimintansa, sekä uusien lainojen ehdoksi, rakennesopeutusohjelmat vaativat julkisten menojen vähentämistä, elintarvikkeiden hintatukien poistamista, viennin lisäämistä ja valtionyritysten yksityistämistä.

Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä.

Kuten monissa muissa Länsi-Afrikan valtioissa, myös Nigerissä talouden rakenteiden muutoksilla oli monia haittavaikutuksia. Ne johtivat muun muassa koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmien romahtamiseen sekä luonnonvarojen riistoon. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on se, että vaikka Nigerin uraani tuottaa viidesosan Ranskan sähköstä, vain alle viidesosalla nigeriläisistä on mahdollisuus käyttää sähköä. Sopeuttaminen ei siis ole vähentänyt köyhyyttä kansainvälisten toimijoiden lupauksista huolimatta.

Turvattomuuden lisääntyminen on Länsi-Afrikan vallankaappauksien taustalla

Pitkään jatkunut ja viime vuosina entisestään pahentunut turvattomuus on yksi keskeisimmistä syistä länsiafrikkalaisten tyytymättömyydelle. Global Terrorism -indeksin mukaan neljä maailman kymmenestä eniten terrorismista kärsivästä maasta sijaitsee tällä alueella. Nämä maat ovat Burkina Faso, Mali, Nigeria ja Niger.

Indeksin mukaan terrori-iskut ovat lisääntyneet Sahelin alueella jopa seitsemällä prosentilla vuosien 2021–22 aikana. On arvioitu, että alueella kuolee vuosittain lähes puolet (43 %) kaikista maailman terrorismin uhreista.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan, ensin operaatio Servalin (2013–14) ja sittemmin operaatio Barkhanen (2014–23) mandaateilla.

Ranska joutui vaikeaan asemaan sen jälkeen, kun Nato tuhosi Muammar Gaddafin hallinnon Libyassa vuonna 2011. Libyan valtion romahtamisen seurauksena suuri osa maan armeijan asevarastoista päätyi erilaisten aseellisten ryhmien käsiin.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan.

Libyasta palanneet raskaasti aseistautuneet puolisotilaalliset tuareg-joukot vahvistivat Malin pohjoisosan tuaregien poliittista ja sotilaallista järjestöä (MNLA). Tämä Sahelin alueen alkuperäiskansasta koostuva ryhmä liittoutui islamistiryhmien Ansar Dinen ja Islamilaisen Maghrebin al-Qaidan (AQIM) kanssa ja perusti Pohjois-Maliin itsehallinnollisen Azawadin valtion. Malin tapahtumat eskaloituivat lopulta kapteeni Amadou Sanogon johtamaan sotilasvallankaappaukseen ja maan perustuslain kumoamiseen.

Vallankaappauksen lisäksi tuaregit ja islamistiryhmät ajautuivat aseelliseen yhteenottoon. Kun tuaregeista ei ollut lopulta vastusta paremmin organisoiduille islamistijoukoille, Malin pohjoisosat päätyivät radikaalien islamistiryhmien haltuun.

Sekä YK:n turvallisuusneuvosto, Afrikan unioni, että Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS ovat tuominneet Malin sotilasvallankaappauksen. Tapahtumat johtivat Ranskan johtaman terrorismin vastaisen operaation käynnistymiseen tammikuussa 2013 sekä YK:n samana vuonna aloitettuun MINUSMA-rauhanturvaoperaatioon.

Vuonna 2020 Malin viimeisintä sotilasvallankaappausta johtaneen Assimi Goïtan johdolla Malin sotilasjuntta katkaisi puolustusyhteistyön Ranskan kanssa vuonna 2022 ja vaati ranskalaisten joukkojen vetämistä Malista.

Sotilasoperaatioiden tulokset eivät ole olleet vain heikkoja, vaan jopa haitallisia paikallisyhteisöille. Operaatio Barkhanesta onkin alettu yhä useammin puhua ”Ranskan Afganistanina”, ja Ranskan johtaman kansainvälisen liittoutuman voidaan todeta onnistuneen Sahelissa yhtä huonosti kuin Yhdysvaltojen Afganistanissa. Epäonnistumisen syynä oli muun muassa se, että Ranska arvioi paikallisen konfliktidynamiikan toistuvasti väärin ja tuki perinteisiä liittolaisiaan huomioimatta sitä, miten alueen kansalaiset kyseenalaistivat näiden legitimiteettiä.

Osittain tämän seurauksena erilaiset aseelliset ryhmät ovat viime vuosien aikana laajentaneet toiminta-aluettaan erityisesti Malin, Nigerin ja Burkina Fason muodostamassa “kolmen rajan kolmiossa”. Ne ovat hyödyntäneet heikkojen hallintojen jättämää valtatyhjiötä samalla, kun ne ovat saaneet tilaa toiminnalleen erilaisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisten konfliktien katveessa. Siviilit ovat joutuneet niin islamistiryhmien kuin Ranskan terrorisminvastaisen sodan uhreiksi.

Keskeneräinen dekolonisaatio ja valikoiva universalismi

Ranskan aktiivista toimintaa Länsi-Afrikassa selittää se, että monet alueen maista ovat sen entisiä siirtomaita. Vaikka siirtomaajärjestelmä purettiin ja alueen valtiot itsenäistyivät 1960-luvun alussa, Ranskan taloudellinen, kulttuurinen ja sotilaallinen valta on säilynyt suurena. Ranskan suhteita Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on kuvattu termillä France-Afrique, joka kuvasi alussa viattomasti Ranskan vaikutuspiiriä alueella. Sittemmin vakiintuneella termillä Françafrique kritisoitiin Ranskan harjoittamaa neokolonialismia entisissä siirtomaissaan.

Nähdäksemme militarisoituneesta toimintamallista pitäisi palata ihmisten arkea lähempänä olevaan, kehitystä painottavaan lähestymistapaan. Tällä emme tarkoita orientalistista ja hierarkkista ”me vastaan muut” -jaottelua niin sanotun kehittyneen lännen ja kehittyvien maiden välillä. Ukrainan sodan myötä osa tutkijoista on painottanut dekolonisaation, ukrainalaisten ihmisoikeuksien, toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden ulottuvuuksia. Vastaava kriittisyys ei kuitenkaan tunnu aina ulottuvan Euroopan ulkopuolelle.

Hiljaisuus, joka koskee palestiinalaisten, jemeniläisten, länsisaharalaisten, kurdien ja nyttemmin nigeriläisten universaaleja ihmisoikeuksia, kertoo universaaliksi määritetyn subjektiviteetin rajoittuneisuudesta. Sosiologian professori Stéphanie Dufoix onkin puhunut dekolonisaatio-termin räjähdysmäisestä kasvusta ranskalaisessa julkisessa keskustelussa ja kritisoinut termin instrumentaalista käyttöä. Tällä Dufoix viittaa tilanteeseen, jossa universaalien arvojen tunnustamisella halutaan erottautua liberalistisdemokraattisessa puhetavassa, vaikka lopulta nämä samat universaalit ihmisoikeudet eivät pädekään universaalisti kaikkien ihmisten kohdalla.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken.

Sama suuntaus on havaittavissa Suomessa akateemisessa keskustelussa, perinteisessä mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Miksi Länsi-Afrikan maiden irrottautuminen uuskolonialistisista rakenteista mielletään suurvaltojen kamppailuksi ja Venäjän sekä yksityisen palkka-armeijan Wagnerin vaikutusvallan lisääntymiseksi, vaikka niiden sijaan tulisi painottaa länsiafrikkalaisten toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden mahdollista toteutumista muutoksen myötä? Eihän Ukrainan sotaakaan olla haluttu kehystää Venäjän ja Naton valtakamppailuksi, vaan on korostettu Venäjän hyökkäystä suhteessa Ukrainan itsemääräämisoikeuteen. Tästä seuraa väkisinkin olettamus, että Länsi-Afrikan vallankumoukset mielletään Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestelmän, status quon, ja sen liittolaisten valtapiirien heikentymiseksi.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken. Konkreettinen esimerkki tästä löytyy muun muassa Länsi-Afrikan CFA-frangista, joka on käytössä kahdeksassa Länsi-Afrikan maassa. Kolonialistiset rakenteet ovat myös saaneet uusia muotoja finanssipolitiikan muodossa ja mukaan on tullut uusia toimijoita.

Ranskan läsnäolon vastainen mieliala on voimistunut alueella viime vuosina entisestään. Senegalissa ja Norsunluurannikolla, kahdessa Ranskan keskeisessä liittolaismaassa, nuoriso on järjestänyt suuria mielenosoituksia samalla kun mellakoitsijat ovat tuhonneet ranskalaisten yritysten omaisuutta Dakarissa. Nuorten esikuvaksi on noussut muun muassa ristiriitoja herättävä kansalaisaktivisti Kémi Séba, joka pidätettiin, kun hän poltti CFA-frangin symbolina valuutan vastustamisesta.

Luonnollisesti myös Venäjä, Kiina, Turkki ja useat arabimaat ovat hyödyntäneet vanhojen siirtomaavaltojen uuskolonialismiin kohdistuvaa kritiikkiä vahvistaessaan omia sotilaallisia ja taloudellisia intressejään. Ne pyrkivät parhaansa mukaan kasvattamaan kaupankäyntiä ja vahvistamaan pääsyään mantereen luonnonvaroihin. Niin sanottu Françafrique onkin vaihtumassa paikoittain Länsi-Afrikassa Kiinan taloudelliseen ja Venäjän sotilaalliseen Afrikkaan.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Pascal Treichler / Pixabay

Artikkelia päivitetty: 21.8.2023 klo 11.39: Burkina Fason vallankaappaukseen korjattu oikea vuosiluku.
28.8.2023: Lisätty linkki artikkelin toiseen osaan.

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 1: Kesken jäänyt dekolonisaatio ja turvattomuus Länsi-Afrikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marjaana Jauhola (2020) Scraps of Hope in Banda Aceh. Gendered Urban Politics in the Aceh Peace Process. Helsinki: Helsinki University Press.

Marjaana Jauholan kirja, vapaasti suomennettuna Toivon repaleet Indonesian Banda Acehissa, tarkastelee Acehin rauhanprosessia pidemmällä aikavälillä niin sanottujen maailmanpolitiikan marginaalien kokemusten ja alisteisen tiedon kautta. Kirja kysyy, miten konfliktinjälkeisessä Banda Acehin kaupungissa rakennetaan uutta moraalispoliittista ja Sharia-lainsäädäntöön juridisesti nojaavaa subjektiviteettia eli tunnistettua ja tunnustettua tapaa olla ja elää yhteiskunnassa ja millaiset subjektiviteetit tämä rakennelma pyrkii rajaamaan ulkopuolelleen, ei-toivotun piiriin.

Tarkastelun keskiössä ovat subjektiviteettien sukupuolittuneet muodot ja tavat, joilla toivotun kaltaista sukupuolittunutta olemista tuotetaan ja miten tähän malliin sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa tai sosioekonomisen asemansa myötä sopimattomat subjektit navigoivat arjessaan.

Tietoisen kompuroivalla tutkimusotteella kohti marginaalien tietoa

Kirja koostuu laajahkosta teoreettisia ja metodologisia keskusteluja kartoittavasta luvusta sekä kuudesta temaattisesti jäsennetystä luvusta. Teoreettis-metodologinen luku paikantaa tutkimuksen feministiseen ja arjen islamin tutkimukseen ja hahmottaa tutkimuksen tekemisen tapaa, jota Jauhola kutsuu ”kompuroivaksi tutkimukseksi” (stumbling scholarship). Tämä metodologia tuo esiin tutkijan epäröinnin ja eettiset punninnat aina osittain vailla valmiita suuntaviivoja toteutettavan ja siten yllätyksellisen etnografisen tutkimusprosessin eri vaiheissa.

Erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien marginalisoitujen kumppanien kanssa tehdyssä tutkimuksessa nämä eettiset punninnat usein läpäisevät koko tutkimusprosessin keston ja jatkuvat paitsi esitelmien ja julkaisujen kautta, myös mahdollisesti pitkäkestoisena yhteydenpitona kauan intensiivisimmän kenttävaiheen päätyttyä.

Kompuroivan tutkimuksen metodologia tuo esiin tutkijan epäröinnin ja eettiset punninnat aina osittain vailla valmiita suuntaviivoja toteutettavan ja siten yllätyksellisen etnografisen tutkimusprosessin eri vaiheissa.

Temaattiset luvut kuljettavat lukijaa idealisoidun feminiinisyyden rakentumisen ja rakennelmaa kyseenalaistavien naisena olemisen tapojen kautta konfliktinjälkeisten maskuliinisuuksien rakentumiseen. Niin ikään tarkastelun kohteena on punk- ja metalliyhteisöjen harjoittama vastarinta ja queer-yhteisöjen neuvottelut hallinnon määrittämien sukupuoli-identiteettien ja elettyjen kokemusten välillä.

Viimeinen temaattinen luku poikkeaa aiemmista keskittyen konkreettisella tavalla pullotetun veden matkaan seminaaripöydistä jätteeksi, nivoen tähän matkaan pulloveteen kytkeytyviä sosiaalisia ja taloudellisia suhteita. Tästä esimerkkinä Jauhola käyttää tilaisuutta, jonne hänet kutsuttiin sukupuolitematiikan kouluttajana, mutta jossa hän halusi tuoda pohdinnan kohteeksi tasa-arvolainsäädännön rinnalla myös sosiaalistaloudelliset ja ympäristöön liittyvät kysymykset. Jauhola aloittaa tilaisuuden herättämällä kysymyksen seminaaripöydille asetetuista vesipulloista.

Tutkimus monitahoisena suhdekimppuna

Kirja kuljettaa lukijaa läpi monivuotisen ja osin monipaikkaisen etnografisen tutkimushankkeen ja avaa myös niitä tapoja, joilla maantieteellisesti muualla sijaitseva tutkimuskonteksti ja tutkimuskumppanit voivat olla läsnä tutkijan arjessa myös sen jälkeen, kun hän on palannut akateemiseen arkiympäristöön. Näin kirja kyseenalaistaa mielikuvan kontekstistaan irrallisesta ja vain tutkimuskysymysten ja -tulosten kannalta olennaisia näkökulmia tutkimuskohteiltaan nyhtävästä tutkijasta.

Tällä on vaikutusta niin siihen, millaisena tutkimuskumppanit näyttäytyvät, kuin siihen, mitä toiminnan avaaminen kertoo etnografisen tutkimuksen arjesta. Tutkimuskumppaneista tulee eläviä, monitahoisia persoonia, joiden näkökulmia ja tietämystä tutkija kunnioittaa ja joiden tiedosta tämä on myös riippuvainen tutkimuksen etenemiseksi. Etnografinen tutkimus puolestaan avautuu monitahoisena ja ajoittain sotkuisenakin suhdekimppuna, missä tutkimussuhteet usein jatkuvat kestoltaan rajattujen tutkimushankkeiden rahoituskausien päätyttyä.

Tutkimuskumppaneista tulee eläviä, monitahoisia persoonia, joiden näkökulmia ja tietämystä tutkija kunnioittaa ja joiden tiedosta tämä on myös riippuvainen tutkimuksen etenemiseksi.

Näiden suhteiden ja prosessien avaaminen kyseenalaistaa osittain luonnontiedemalliin edelleen nojaavaa oletusta tutkimuksen tekemisestä tarkkaan rajatuissa ympäristöissä, muusta maailmasta irrallisena toimintana.

Sosiaalinen media mahdollistaa reaaliaikaisen yhteydenpidon, jota Jauhola tekee näkyväksi erityisesti luvuissa viisi ja kuusi. Nämä kuvaavat ja analysoivat Acehin punkyhteisön ja queer-yhteisöjen arkea, alue- ja paikallishallinnon heihin kohdistamia kurinpitotoimenpiteitä, suoranaista vainoa ja toisaalta ainakin ajoittain vahvistuvaa rajat ylittävää solidaarisuusliikehdintää, joka sekään ei ole ongelmatonta.

Ajatuksia herättävä matka Banda Acehin kaduille

Tiivistä kuvausta (thick description) hyödyntäen Jauhola tarjoaa lukijalle elämänmakuisen matkan Indonesian Banda Acehin kaupunkiin. Tiiviin kuvauksen tekniikoilla tutkija ei vain kerro tilanteista ja tapahtumista vaan sijoittaa ne kontekstiinsa ja tulkitsee tilanteita osallistujien tunteet ja moninaiset suhteet huomioiden. Etnografiset havaintonsa Jauhola on koonnut paitsi kirjan muotoon, myös dokumenttifilmeiksi yhdessä tutkimuksen osallistujien kanssa.

Tapa tehdä tutkimusta yhdessä tutkimuskumppanien kanssa on ollut nouseva trendi erityisesti dekoloniaalisista lähestymistavoista ammentavissa suuntauksissa yhteiskuntatieteissä. Näiden lähestymistapojen pääajatuksena on purkaa globaaleja ja paikallisia hierarkioita liittyen tiedontuotantoon. Ne kysyvät, kenen tiedolla on väliä, millä tavoin tutkimustuloksiin päästään ja kenelle tutkimuksesta on hyötyä. Kuvaaminen auttaa tuomaan esiin kenttätutkimuksen moninaista todellisuutta ja osallistujien näkökulmia eri tavoilla kuin pelkkää tekstiä ja pysäytettyä kuvaa hyödyntävät tutkimusraportit.

 Dekoloniaaliset lähestymistavat kysyvät, kenen tiedolla on väliä, millä tavoin tutkimustuloksiin päästään ja kenelle tutkimuksesta on hyötyä.

Onnistuessaan se on tapa demokratisoida tiedontuotantoa ja erityisesti HUP:in kaltaisten avointen julkaisukanavien kautta ulos tuotuna mahdollistaa pääsyn tutkimuksen tuloksiin myös sellaisille yleisöille, jotka ovat maksumuureilla varustettujen julkaisukanavien ulkopuolella. Monet näistä yleisöistä ovat globaalin etelän asukkaita, niin globaalissa etelässä työskenteleviä kollegoita kuin mahdollisesti tutkimukseen osallistuneita henkilöitä ja ryhmiä, joilla ei aina ole ollut minkäänlaista pääsyä tutkimushankkeiden tuloksiin.

Kriittisen tutkimuksen anti

Yhtenä alistetun tiedon keskeisenä näkökulmana Jauhola jäsentää queer-tutkimuksen antia rauhantutkimukselle. Luku kuusi tarkastelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemoitumista Bandan Acehin kaupungissa muodollisen rauhanprosessin jälkeen. Luku nojaa teoreettisesti jälkikoloniaalisen ja queer-suuntausten yhteenliittymistä ponnistavaan kansainvälisen politiikan tutkimukseen, jota ovat erityisesti edistäneet Rahul Rao ja Akshay Khanna. Nämä lähestymistavat suhtautuvat kriittisesti kansainvälisten, erityisesti YK-vetoisten järjestöjen tapaan jäsentää seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja asemoitumista.

On aiheellista pohtia Jauholan tavoin, miten konflikti- ja luonnonkatastrofialueilla jäsennetään osallisuutta ja osattomuutta silloin, kun media- ja rahoittajahuomio on jo siirtynyt muualle.

Kirja on monipuolinen avaus arjen rauhan kriittiseen tutkimukseen tilanteessa, jossa laajaa mediahuomiota ja juhlintaa aikaan saanut muodollinen rauhanprosessi on päättynyt. Tähän kontekstiin yhdistyy aluetta laajalti tuhonnut, mutta esimerkiksi Thaimaata vähemmälle huomiolle jäänyt tapaninpäivän 2004 tsunami, tuhon jälkeisten korjaus- ja jälleenrakennushankkeiden liikkeelle sysäämät rahavirrat ja niiden hiipuminen ajan kuluessa. Onkin aiheellista pohtia Jauholan tavoin, miten konflikti- ja luonnonkatastrofialueilla jäsennetään osallisuutta ja osattomuutta silloin, kun media- ja rahoittajahuomio on jo siirtynyt muualle.

Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Banda Acehin arki muodollisen rauhanprosessin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

30 peson hinnankorotus metron kertalipun hintaan käynnisti Chilessä opiskelijoiden ”joukkopaoksi” (evasión masiva) kutsutun ilmiön. Hinnankorotuksesta suuttuneet opiskelijat jättivät maksun maksamatta ja hyppivät metroporttien yli.

Muutamassa päivässä protesti laajeni muihin väestöryhmiin. Perjantaista 18.10.2019 lähtien mielenosoitukset ovat olleet jokapäiväisiä ja laajentuneet nopeasti koko maan alueelle.

Valtiovallan ensimmäinen vastaus protesteihin oli lisätä turvallisuushenkilökuntaa ja mellakkapoliisijoukkoja metroasemille. Mielenosoitusten ja niihin osittain liittyvien liikehuoneistojen tuhoamisen myötä presidentti Sebastián Piñera totesi maan olevan sodassa, julisti maahan poikkeustilan sekä ulkonaliikkumiskiellon ja lähetti armeijan ja poliisijoukot kadulle tukahduttamaan protestit väkivaltaisesti.

Kyynelkaasusta ja laukauksista on tullut osa pääkaupunki Santiagon iltapäiviä.

Sittemmin ainakin kaksikymmentä ihmistä on menehtynyt. Loukkaantuneita ja pidätettyjä on tuhansia.

Lukuisat naiset ja miehet ovat raportoineet sukupuolisesta ja seksuaalisesta väkivallasta pidätysten yhteydessä. Seksuaaliselta väkivallalta eivät ole säästyneet edes ensiapua loukkaantuneille antavat terveydenhoidon ammattilaiset.

Noin 200 ihmisen silmät ovat vaurioituneet kumiluodeista. Chilen kansallinen ihmisoikeusinstituutti on listannut toistasataa kidutustapausta liittyen erityisesti kohtuuttomaan voimankäyttöön pidätystilanteessa. Liikehuoneistoja on tuhopoltettu ja kyynelkaasusta sekä laukauksista on tullut osa pääkaupunki Santiagon iltapäiviä.

Pari viikkoa protestiliikehdinnän alkamisesta YK:n ihmisoikeusvaltuutettu lähetti maahan komission selvittämään poikkeustilan aikana ja sen jälkeen tapahtuneita ihmisoikeusrikkomuksia. Ihmisoikeusvaltuutettuna toimii tällä hetkellä Chilen entinen presidentti Michelle Bachelet.

Vakauden hinta

Vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta syrjäytti demokraattisesti valitun presidentti Salvador Allenden. Vallankaappauksen seurauksena maassa vallitsi sotilasdiktatuuri 1973–1990. Nyky-Chile on tunnettu Etelä-Amerikan vauraimpana ja vakaimpana maana.

Tästä moni kommentaattori on jatkanut toteamalla, että vauraus on kasaantunut pienen vähemmistön käsiin. Vakaus puolestaan on perustunut siihen, että kansalaisille on luvattu vuosien ajan monien epäkohtien tulevan korjatuksi taloudellisen tilanteen parantuessa.

Nyky-Chile on tunnettu Etelä-Amerikan vauraimpana ja vakaimpana maana.

Talouskasvusta huolimatta näitä lupauksia ei ole toimeenpantu vaan taloudellinen epätasa-arvo ja kuilu pienen, erinomaisesti toimeentulevan valtaeliitin ja minimitoimeentulolla sinnittelevän suuren enemmistön välillä on viime vuosina vain jyrkentynyt.

Asumiskulut ja elinkustannukset laajemmin ovat nousseet erityisesti Santiagon mutta myös esimerkiksi Valparaison alueella moninkertaisesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Oma lukunsa ovat eläkeläiset, joiden on esimerkiksi tämän vuoden kuluessa uutisoitu näkevän nälkää. Edes paremmin toimeentulevat palkansaajat eivät voi olettaa minimipalkkaa suurempaa eläkettä.

Metrolipun hinnankorotus oli vain jäävuoren huippu, mutta julkisen liikenteen kulut suhteessa pienituloisimpien perheiden kuukausibudjettiin ovat kohtuuttomat. Metromatkustamista varten ei ole myöskään mahdollisuutta hankkia kuukausilippua, vaan metromatkat maksetaan kertamaksuina.

Hinnankorotus oli siis oljenkorsi, joka katkaisi aasin selän samaan tapaan kuin ilmoitus WhatsApp-viestien verotuksesta Libanonissa. Mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen ja sodanjulistus suututtivat kadulla pannujaan paukuttavat mielenosoittajat entisestään.

He vaativat Piñeran eroa ja maahan uutta perustuslakia vuodelta 1980 olevan tilalle muistuttaen, miten Chile on ainoa maa, jossa on edelleen sama perustuslaki kolmekymmentä vuotta sotilasdiktatuurin kaatumisen jälkeen.

Tarve uudelle yhteiskuntasopimukselle

Vuoden 1980 perustuslain ei koeta edustavan kansaa eikä se määritä valtion tehtäväksi turvata perusoikeuksia ja näihin liittyviä palveluita kuten laadukasta terveydenhoitoa ja koulutusta kaikille. Perusoikeuksien turvaamisen sijaan pääpaino on käytännössä yksityisomaisuuden suojaamisessa.

Chile on ainoa maa, jossa on edelleen sama perustuslaki kolmekymmentä vuotta sotilasdiktatuurin kaatumisen jälkeen.

Voimassa oleva perustuslaki on mahdollistanut luonnonvarojen kuten veden yksityistämisen. Maassa, jossa vesipula on kroonistunut ja vesivarojen arvioidaan riittävän nykyoloissa korkeintaan kymmeneksi vuodeksi, tämä on elintärkeä kysymys.

Chilen oli määrä isännöidä joulukuun alussa pidettävä YK:n ilmastokokous, joka päätettiin siirtää pidettäväksi Madridiin protestiliikehdinnän jatkuessa. Sama koski marraskuun puolivälissä järjestettävää APEC-kokousta.

Nämä päätökset antavat ymmärtää, että myös valtiovalta on ymmärtänyt kadun vaativan suurempia muutoksia kuin mihin päästään pienillä henkilövaihdoksilla ministeriöiden johdossa tai marginaalisilla korotuksilla pienimpiin eläkkeisiin ja minimituloon.

Lähikuukaudet näyttävätkin, jaksaako riittävän moni jatkaa vaatimuksien esittämistä ja kokoontua kaduille ja mikäli jaksaa, millaiseksi ehkä uusi yhteiskuntasopimus lähtee muovautumaan.

YTT Anitta Kynsilehto toimii yliopistotutkijana Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät ihmisten globaalia liikkuvuutta, solidaarisuustoimintaa sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Vuonna 2019 hän toimi vierailevana tutkijana Universidad de Chilessä ja Pontificia Universidad Católicassa Santiagossa INCASI-ohjelman puitteissa.

Julkaisu Chile: Metrolipun hinnan­korotuksesta uuteen yhteiskunta­sopimukseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sisäministeri Paula Risikko liittyi Helsingin Sanomien haastattelussa keskusteluun paperittomien asemasta Suomessa ja määritteli paperittomat turvallisuusuhaksi. Jo aiemmin vastaavanlaisia näkemyksiään ovat esittäneet entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero sekä sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg. Tosin Nergin myöhemmän lausunnon mukaan paperittomuus ei tulle olemaan kovinkaan merkittävä kysymys Suomessa.

Näkökulmille yhteistä on paperittomuuden liittäminen rikollisuuteen. Tämä on ongelmallista monessa suhteessa.

Pelon lietsominen ja hätäännyksen tunnun luominen ei ole uusi ilmiö. Se ei myöskään ole vain Suomessa esiintyvä ilmiö, vaan ympäri maailmaa kriisiretoriikkaa viljelemällä on  oikeutettu sekä aitojen ja muurien rakentaminen, erilaiset ulkoistetut säilöönottoratkaisut että lukuisten kiristysten tekeminen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan.

Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä ovat tehokkaita poliittisia välineitä.

Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä, ”pakolaistulvasta” tai turvallisuuteen kohdistuvasta uhasta ovat tehokkaita poliittisia välineitä, joita voidaan käyttää valvonnan lisäämiseen ja jopa yksilönvapauksien rajoittamiseen.

Järjestelmällä on osa paperittomuuden rakentamisessa

Uhkakuvien maalailulla peitetään se, että valtaosa paperittomuudesta juontaa juurensa juurikin järjestelmän ja maahanmuuttohallinnan tasolle: hallituksen syksyllä 2015 julkaisemaan turvapaikkapoliittiseen toimenpideohjelmaan, ulkomaalaislakiin ja vastaanottolakiin tehtyihin muutoksiin.

Muutosten seurauksena ulkomaalaislaista poistuivat muun muassa tilapäinen – vaikkakin monella tapaa kiistanalainen – oleskelulupa maastapoistumisen kieltäytymisen perusteella ja humanitaarisen suojelun kategoria. Tämä merkitsee kielteisten turvapaikkapäätösten määrän kasvua, etenkin kun keväällä 2016 Maahanmuuttovirasto eli Migri tiukensi tulkintaansa Irakin, Somalian ja Afganistanin turvallisuustilanteista.

Tammikuussa 2017 julkaistussa Irakin turvallisuustilannetta koskevassa maatietoraportissaan Migri kuitenkin toteaa Irakin poliittisen dynamiikan olevan ristiriitojen repimää ja turvallisuusympäristön varsin heikko. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tämä kielteisen päätöksen saaneiden määrään ja jo annettujen päätösten uudelleen arviointiin.

Tätä kuvaamaamme lainsäädännöllistä ja hallinnollista taustaa vasten paperittomien määrän kasvu Suomessa on ollut odotettavissa, vaikka ministeri Risikko toteaakin hallituksen ”jossain määrin” yllättyneen.

Toisaalta kansliapäällikkö Nerg korosti omassa lausunnossaan vain päivää aiemmin, että viranomaisilla on hyvin tarkka tilannekuva asiasta. Kansalaisille välittyy näiden kommenttien perusteella aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.

Kansalaisille välittyy aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.

Vastaanottolakiin tehdyt muutokset koskevat etenkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden oikeutta vastaanottopalveluihin (14a§). Muutosten myötä vastaanottopalvelujen kesto rajattiin 30 päivään sen jälkeen, kun päätös maastapoistamisesta on tullut lainvoimaiseksi. Vastaanottokeskusten johtajille on kuitenkin varattu oikeus jatkaa palvelun antamista ”kohtuullinen aika” erityisen painavista henkilökohtaisista syistä.

Kokonaisuutena kaikki yllämainitut toimenpiteet ja kehityskulut myötävaikuttavat siihen, että paperittomien asema Suomessa muodostuu äärimmäisen vaikeaksi. Tarpeen olisikin puuttua niihin järjestelmän ominaisuuksiin, jotka tuottavat paperittomuutta. Tämä edellyttää nöyrtymistä arvioimaan uudelleen lainsäädäntöä, jonka myötä oleskeluluvan saamista on edelleen vaikeutettu.

Paperittomien asema Suomessa

Viime kuukausina viranomaiset ovat vähintäänkin pyrkineet rajoittamaan elleivät suoranaisesti kieltämään paperittomien auttamisen tilanteessa, jossa nämä ovat täysin yhteiskunnan muodollisten turvaverkkojen ulkopuolella.

Monissa muissa Euroopan maissa on vahvoja vapaaehtoisuuteen perustuvia toimintamalleja, joiden puitteissa kansalaisyhteiskunnan toimijat – järjestöt, yhdistykset, naapuriryhmät ja yksittäiset ihmiset – pyrkivät auttamaan paperittomia. Niissä järjestetään ruokailuja ja lämpimiä vaatteita, helpotetaan tietä terveydenhoidon pariin ja majoitetaan ihmisiä, joilla ei ole muuta pääsyä suojaan.

Suomessa tämä on ollut melko pienen joukon toimintaa ja valtaosa kansalaisista onkin luottanut valtion toimivan oikeudenmukaisesti sekä huolehtivan kaikista alueellaan oleskelevista.

Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös suomalaisten uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.

Syksystä 2015 alkaen vapaaehtoistoiminta Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden parissa sai aiempaa huomattavasti suuremman joukon mukaan. Nämä henkilökohtaiset kontaktit ovat avanneet yhä useammalle suomalaiselle näkymän siihen, miten ulkomaalaislainsäädäntö muualta tulleita kohtelee. Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.

Joulukuussa julkaistu sisäministeriön koordinoima toimenpidesuunnitelma toteaa, että paperittomille kuuluu vain perustuslain 19§ 1 momentissa tarkoitettu välttämätön toimeentulo ja huolenpito. Toimenpidesuunnitelmassa kansalaisia kehotetaan ilmiantamaan paperittomia ja heitä auttavia tahoja. Kansalaisyhteiskunta ei tällaista kehotusta kuitenkaan hyväksy.

Viime viikolla keskipohjanmaalainen Pietarsaaren kaupunki nousi uutisiin tehtyään linjauksen paperittomien auttamisesta. Kaupunginjohtaja Kristina Stenman toi paperittomuuden ympärillä vellovaan keskusteluun tervetulleen näkökulman kuntasektorilta. Stenman toteaa, ettei kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita voi jättää yksinomaan vapaaehtoistoiminnan varaan.

Kyseinen kehityskulku soveltuukin varsin huonosti Suomen poliittiseen ja lainsäädännölliseen kulttuuriin, etenkin kun sitä tarkastellaan perustuslain tarkoittamaa subjektiivista oikeutta välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon vasten.

Perustuslaissa taattu oikeus ei ole rajoitettavissa ihmisen hallinnollisen statuksen tai kansalaisuuden perusteella. Kaupunginjohtaja Stenman peräänkuuluttaakin kuntakohtaisten ratkaisujen sijasta keskustelua kuntien, Kuntaliiton ja valtion välille yhtenäisten toimintamallien luomiseksi.

Tarve ketterämmille ja kohdennetuille oleskelulupaprosesseille

Paperittomuuden hallinnolle ja suomalaiselle yhteiskunnalle esittämä haaste on laajempi kuin pelkkää turvapaikkajärjestelmää koskeva. Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.

Tällä hetkellä viranomaisten huomio kiinnittyy pääosin turvapaikkaprosessin tehostamiseen ja niin kutsutun vapaaehtoisen paluun mekanismin entistä vahvempaan asemaan. Lisäksi panostetaan paluusopimusten tekemiselle, jolloin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet olisi mahdollista palauttaa kotimaahansa myös tilanteissa, joissa he itse kieltäytyvät palaamasta.

Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.

Paitsi Geneven sopimuksessa määritetty pakolaisstatukseen oikeuttava henkilöön kohdistuva vaino, ihmisiä ajavat liikkeelle myös yleinen näköalattomuus, köyhyys sekä ekologiset syyt. Turvapaikkaprosessi ei ole jälkimmäisistä syistä liikkuvien ihmisten asian käsittelyyn oikea kanava.

Viranomaiset ovat omaksuneet linjan, jonka mukaan liikkuvuuden juurisyihin vaikuttaminen ja lähtömaissa tehtävä työ ovat pääasialliset keinot kyseisen ongelman ratkaisemiseen.

Kehityskulut osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.

Kehityskulut Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa ja tuoreimpana esimerkkinä Syyriassa kuitenkin osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.

Vaikka rauhantyötä ja ihmisarvoisen elämän edellytysten parantamistoimia tulee jatkaa, on tunnustettava, että tarvitaan myös muunlaisia hallinnollisia toimenpiteitä ihmisten liikkumisen mahdollistamiseksi kansalaisuudesta ja varallisuudesta riippumatta.

Nämä toimet eivät tarkoita rajojen poistamista, vaan uudenlaisia väyliä liikkuvuuden kanavoimiseksi. Vaihtoehtona on jatkaa reaktiivista politiikkaa, joka kuormittaa hallinnon prosesseja ja voimavaroja sekä vahvistaa kriisimielialaa. Jälkimmäisen ei voida tulkita olevan hyväksi eri väestöryhmien välisille suhteille, sillä se ruokkii niiden välistä polarisaatiota.

Turvapaikkaprosessin ruuhkautuminen pahoin vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” seurauksena osoittaa, että nykyinen järjestelmä on altis hakijamäärien voimakkaalle vaihtelulle ja verrattain raskas, mikä pidentää hakemusten käsittelyaikoja ja nostaa kustannuksia.

Pakolaisuuden arviointiin tarkoitetun turvapaikkaprosessin rinnalle kaivattaisiin kipeästi kanavia, joissa käsiteltäisiin sellaisten ihmisten asia, joiden kohdalla henkilöön kohdistuvan vainon määritelmä ei täyty. Tällä hetkellä hekin ovat turvapaikkaprosessissa, jossa korostuvat institutionaalinen vastaanottokeskusasuminen, pitkät odotusajat, epätietoisuus ja -varmuus sekä toimettomuus.

Kaikki kielteisen päätöksen saaneet eivät koe voivansa palata kotimaahansa, vaan jäävät oleskelemaan Suomeen, jolloin heistä tulee osa paperittomina yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolella eläviä.

Putoamisessa yhteiskunnan rakenteiden ja palvelujen ulkopuolelle ei silti ole ensi sijassa kysymys turvallisuusuhasta. Paperittomat, kuten mikään muukaan väestöryhmä, ei ole homogeeninen joukko ihmisiä. Siksi heitä ei voida leimata uhaksi turvallisuudelle. Heidän asemastaan ongelmallisen tekee oikeudeton asema suhteessa valtioon sekä kuulumattomuuden ja osattomuuden tunteet suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle.

Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle, olipa kyse harmaasta taloudesta tai ihmiskaupan uhriksi joutumisesta. Jälkimmäinen on mahdollista myös Suomessa, vaikka usein ajatellaan ihmiskaupan olevan Suomen ulkopuolinen ilmiö.

Tätä kautta paperittomuus saattaa kytkeytyä rikollisuuteen, mutta tuo rikollisuus ei ole virallisten kannanottojen lietsomaa pelkoa radikalisoitumisesta tai vakavasta turvallisuusuhasta kansalaisille. Se kohdistuu ensi sijassa paperittomiin itseensä.

Rinnakkaisten yhteiskuntien ja ”varjorakenteiden” muodostuminen on kysymys, joka vaatii toimenpiteitä. Kriisiretoriikalla ratsastamisen sijasta kaivataan yhteisiä toimintamalleja sekä avointa, rakenteellisiin syihin puuttuvaa, poikkihallinnollista ja monialaista keskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen ollaan tuottamassa ja mikä on valtion vastuu alueellaan oleskelevia ihmisiä kohtaan.

YTT Anitta Kynsilehto on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee liikkuvuutta, paperittomuutta ja solidaarisuustoimintaa Euroopassa ja Välimeren alueella. YTT Eeva Puumala on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee turvapaikanhakijoiden toimijuutta, turvapaikkaprosessia sekä poliittisen yhteisön muodostumista.

Julkaisu Paljon puhetta paperittomuudesta ja kriisistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2011 kansannousujen toivo

Lokakuussa 2015 myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon perusteluissa kiitetään palkittua neljän organisaation kvartettia erityisesti välitystoiminnasta vuoden 2013 poliittisessa kriisissä.

Silloin kaksi vasemmistolaista poliittista vaikuttajaa, Chokri Belaïd ja Mohamed Brahmi, salamurhattiin ja troikan toimiin tyytymättömät ja väkivallan selvittämättä ja ehkäisemättä jättämiseen kyllästyneet kansalaiset lähtivät kaduille. Laajaa kannatusta nauttiva kvartetti, joka yhdistää vahvan ammattiyhdistysliikkeen, työnantajat, tunnetuimman ihmisoikeusjärjestön sekä juristit, onnistui tuomaan vastakkaiset poolit saman pöydän ääreen ja näin hillitsemään väkivallan leviämistä.

Tunisiaa pidetään vaikeuksista huolimatta niin kutsutun arabikevään menestystarinana ja sitä se monilta osin onkin. Tämän toteamiseksi tarvitsee katsoa vaikkapa vain niihin maihin, missä kansannousu käynnistyi vauhdikkaasti keväällä 2011: Syyrian verinen sota jatkuu jo viidettä vuotta ja Libya on edelleen kaoottisessa tilassa Gaddafin hallinnon kaatamisen jälkeen.

Egyptissä poliittisen vallan uudelleenmuovautuminen kulki alkuun samoja linjoja Tunisian kanssa, mutta tämänhetkinen tilanne on varsin erilainen. Egyptissä autoritaarisen hallinnon kaatuminen johti tunnustuksellisen muslimihallinnon nousuun ja uskonnolliseen totalitarismiin, mikä sitten sotilasvallankaappauksella kesällä 2013 kaadettiin. Tällä hetkellä vallassa on Mubarakin aikakauttakin autoritaarisempi hallinto.

Talouden ja turvallisuuden haasteet

Työtä rauhanomaisen muutoksen edistämiseksi riittää vielä. Kaksi keskeisintä tehtäväsarkaa ovat talous ja turvallisuus.

Yksi suurimmista vuoden 2011 vallankumoukseen johtaneista syistä oli kansalaisten kyllästyminen taloudelliseen epätasa-arvoon, työttömyyteen ja mielivaltaiseen työpaikkojen jakoon. Jo vuodesta 2007 Gafsan kaivosalueella oli laajamittaisia lakkoja, missä protestoitiin elinolosuhteiden kapenemista vastaan ja kampanjoitiin sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien puolesta. Taloustilanne on nyt vielä aiempaa epävarmempi.

Turismi, yksi Tunisian merkittävimmistä elinkeinoista, ei ole palannut ennalleen sitten vallankumouksen. Tämä on saanut monen turismista elantonsa saavan kaipaamaan haikeana vanhan vallan aikaa, jolloin turistit kokivat Tunisian turvalliseksi vierailla.

Myös nuoret vallankumoukselliset toivovat, että turvallisuustilanne saadaan kuntoon, vaikka he eivät luopuisi kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta, joiden puolesta ovat kamppailleet niin jasmiinivallankumouksen aikana kuin siitä eteenpäin.

Turvattomuus on polttava ongelma. Kuluneen vuoden kaksi terrori-iskua Bardon museossa Tunisin kaupungissa maaliskuussa 2015 ja turistirannalla Soussessa kesäkuussa 2015 vauhdittivat terrorisminvastaisen lainsäädännön laatimista. Tässä prosessissa on kuitenkin vältettävä paniikkiratkaisuja ja turvattava kansalaisoikeudet ja -vapaudet, jottei maa liu’u takaisin poliisivaltion suuntaan.

Kuten esimerkiksi useissa Euroopan maissa, virallisen Tunisian on ollut vaikea myöntää sitä, ettei terrorismi ole jotain ulkoa tulevaa vaan kutoutuu kotimaan poliittis-taloudelliseen tilanteeseen. Tunisiasta on lähtenyt jihadisteja sotimaan eniten Syyriaan ja Irakiin, ja esimerkiksi Bardon terrori-iskun tekijät olivat olleet naapurimaassa Libyassa koulutusleirillä muutamaa kuukautta aiemmin.

Vankilat pullistelevat täyteyttään, mutta varsinaisia sopeuttamisohjelmia vankien integroimiseksi takaisin yhteiskuntaan ei ole. Kun tämä yhdistyy epävarmuuteen taloudellisen toimeentulon näkymien suhteen, ei ole ihme että rikollisuutta ei ole saatu kuriin.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistäminen on alkutekijöissään. Näiden oikeuksien edistäminen tai edes havaituksi tuleminen vaatii kansainvälistä kampanjointia. Nobelin rauhanpalkinnon myötä monet aktivistit ovatkin kutsuneet erityisesti asianajajien yhdistystä toimimaan diskriminoivan lainsäädännön muuttamiseksi.

Rauhanpalkinto ei merkitse prosessin päätöstä

Kun katsoo aiempina vuosina palkittujen listaa, huomaa, että rauhan-Nobel on usein myönnetty myös kannustimena jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Vuonna 2009 palkittu presidentti Obama ei ole osoittautunut toivotun kaltaiseksi rauhantekijäksi, ja vuonna 2012 palkittu Euroopan unioni käy sotaa muualta muuttamaan pyrkiviä vastaan, mukaan lukien kansainväliseen suojeluun oikeutetut pakolaiset.

Tässä valossa Tunisian kvartetti vertautuu pikemminkin esimerkiksi viime vuoden palkinnonsaajiin Malala Yousafzaihin ja Kailash Satyarthiin ja vuonna 2011 palkittuihin naisaktivisteihin Ellen Johnson Sirleafiin, Leymah Gboweehen ja Tawakel Karmaniin: palkinto myönnettiin aiemmin tehdystä rauhan ja kehityksen eteen tehdystä työstä, mutta sen keskeinen merkitys on toimia kannustimena jatkaa jo tehtyä työtä.

Kollektiiville myönnetty palkinto antaa signaalin niin ikään siihen suuntaan, että polarisoituneessa tilanteessa on mahdollista luoda keskusteluyhteyksiä ja ylittää perustavanlaatuisiksi mielletyt eronteot väkivallan välttämiseksi siten, ettei koston ilmapiirille anneta sijaa.

Julkaisu Rauhan-Nobel Tunisiaan: kannuste jatkaa sovinnon tiellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.