Turvallisuusneuvoston viittä pysyvää jäsenmaata lukuun ottamatta, valtaosaa Yhdistyneiden kansakuntien (YK:n) jäsenmaista voidaan pitää ”pienvaltioina”. Pienvaltiot ovat saaneet YK:ssa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa aktiivisilla aloitteillaan.

Esimerkiksi Singapore johti 60 pienen maan koalitiota, joka aktiivisesti ja äänekkäästi vaikutti YK:n vuoden 2024 tulevaisuushuippukokouksen päätöslauselmaan sopimuksen kehittämiseksi ja pyrki näin varmistamaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vahvistamisen.

Pienvaltioidentiteetti ja pienten valtioiden toimintatavat

Nykyisellään suurvaltakamppailu määrittää kansainvälistä politiikkaa ja instituutioita, kuten YK:ta. Siten on myös kiinnostavaa tarkastella, miten pienvaltiot asemoituvat tähän todellisuuteen ja millaisia strategioita ne hyödyntävät.

Pienvaltioille ei ole yhtä yksiselitteistä kuvausta. Määritelmällisesti pienvaltioita on lähestytty eri näkökulmista ottaen huomioon esimerkiksi valtioiden kyvykkyyksiin tai resursseihin liittyviä objektiivisesti mitattavia määreitä. Vaihtoehtoisesti pienvaltioiden identiteettiä ja toimintaa voidaan esimerkiksi arvioida suhteessa suurvaltoihin tai tarkastella niille ominaisia strategioita kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:ssa.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia. Pienvaltioiden koetaan aktiivisen toiminnan sijaan mukautuvan ulkoisiin tapahtumiin ja pienvaltiollisuus voi olla rajoittavaa suhteessa politiikantekoon. Toisaalta pienvaltiollisuus on mahdollista nähdä myös keskeisenä strategiana. Pienvaltiot voivat hakea yhtenäisyyttä muuten varsin erilaisten maiden kesken ja korostaa vastapainoa suurvaltojen vallalle kansainvälisissä järjestöissä. Pienvaltiollisuutta voi siten hyödyntää poliittisessa puheessa eri tavoin.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia.

Suomen YK-politiikka ja pienvaltioasema on tutkimusaiheena erityisen ajankohtainen. Suomi on hiljattain päättänyt kolmivuotisen jäsenyytensä ihmisoikeusneuvostossa (2022–24) ja hakee turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30. Suomen aloitteellisuus ja aktiivisuus on näkynyt esimerkiksi presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissaan tekemissä ehdotuksissa turvallisuusneuvoston laajentamiseksi ja sen edustuksellisuuden parantamiseksi.

Keskeiset poliitikot ja virkahenkilöt rakentavat Suomen kansallista identiteettiä ja kansainvälispoliittista roolia. Tätä identiteettiä voidaan analysoida tuotettujen asiakirjojen, poliittisten tekojen sekä puheiden kautta. Tässä mielessä on erityisen kiinnostavaa pohtia, missä merkityksessä ja keiden tulkinnoissa Suomea voidaan pitää YK:ssa pienvaltiona. Ja edelleen, miten Suomi hyödyntää pienvaltioille ominaisia toimintamalleja, kuten priorisointia ja toimintaa samanmielisissä viiteryhmissä.

Näihin kysymyksiin vastataksemme olemme tarkastelleet Suomen YK-politiikkaa 2000-luvulla keskeisten ulkopoliittisten asiakirjojen ja virkahenkilöiden sekä poliitikkojen haastattelujen avulla.

Erilaiset politiikkadokumentit sisältävät runsaasti suoria ja epäsuoria viittauksia Suomen asemaan pienvaltiona. Tutkimuksessa haastatellut keskeiset virkahenkilöt ja YK-toimijat sen sijaan jakautuivat näkemyksissään. Heidän mukaansa Suomen ei tulisi korostaa pienvaltioasemaansa ja joillain osa-alueilla on mahdollista olla myös kokoaan suurempi. Pienvaltiollisuus voidaan tulkita negatiivisesti, kyvyttömyytenä vaikuttaa asioiden kulkuun eikä se välttämättä sovi yhteen kunnianhimoisemman YK-politiikan kanssa. Toisaalta pienvaltioille ominaisella resurssien rajallisuudella voidaan myös oikeuttaa sitä, miksi joihinkin asioihin ei oteta kantaa tai tehdä uusia aloitteita.

Suomen 2000-luvun YK-politiikassa voidaan tunnistaa pienvaltiostrategioita, kuten asioiden priorisointia sekä liittoutumista ja kumppanuuksien löytämistä eri viiteryhmissä. Suomi on pyrkinyt priorisoimaan politiikkakysymyksiä sekä keskittymään joihinkin erityisaloihin. Tämä on tarkoittanut käytännössä esimerkiksi rahoituksen suuntaamista tietyille järjestöille, kuten tasa-arvojärjestö UN Womenille tai erityisosaamisen kehittämistä muun muassa rauhanvälityksessä ja etenkin vesidiplomatiassa. Erityisesti Pohjoismaat sekä EU-ryhmä muodostavat Suomelle tärkeän vaikuttamisen kanavan kasvattaa vaikutusvaltaansa. Toimintatavoiltaan Suomi on siis muiden pienvaltioiden kaltainen.

Suomen YK-politiikan teemoissa 2000-luvulla on havaittavissa jatkuvuutta, joka on osaltaan vahvistanut maakuvaamme. Suomi on panostanut etenkin tasa-arvoon, naisten ja tyttöjen oikeuksiin sekä rauhan välittämiseen. 

Suurvaltakamppailu ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerrys

Pohjoismaiden välinen yhteistyö YK:ssa on epävirallista, mutta vilkasta. Viiteryhmänä se on Suomelle erittäin tärkeä ja toiminta perustuu yhtenäiseen pohjoismaiseen identiteettiin ja brändiin. Euroopan unioni (EU) puolestaan tarjoaa vaikutuskanavan laajemmalle poliittiselle vaikuttamiselle. Tietyissä kysymyksissä, kuten ihmisoikeuksissa, myös EU:n sisällä on hajontaa valtioiden näkemysten välillä.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme. Uusimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan Suomen tavoitteena onkin hakea tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme.

Kumppanuuksien löytämiseen ja keskeisiin asemiin pääsemiseen vaikuttavat kuitenkin olennaisesti valtioiden solmimat sitoumukset, panostukset ja yhteisten intressien muotoilu. Esimerkiksi Suomen kehityspolitiikkaa koskevat budjettileikkaukset ja priorisointi voivat siten vaikeuttaa yhteyden löytämistä esimerkiksi globaalin etelän maihin.

Lisäksi kumppanien ja viiteryhmien sisällä tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Heikkenevä kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestys vaikuttaa valtioiden välisiin suhteisiin ja intressien määrittelyyn. Kansainvälinen politiikka on lisääntynyt myös epävirallisemmilla kanavilla ja politiikan tekemisen paikoilla. Näihin lukeutuvat alueelliset toimijat, kuten G-maiden tai BRICS-liittouman kokoukset.

Suomella ei ole pääsyä kaikkiin kokoonpanoihin ja siksi sen tulee vaikuttaa osana alueellisia ryhmittymiä. Suomen kannalta voidaankin mainita aktiivisempi vaikuttaminen Pohjoismaiden tai Pohjoismaita ja Baltian maita yhdistävän niin kutsutun NB8 -ryhmän kautta, sekä erityisesti EU:n avulla Suomen kannalta keskeisissä kysymyksissä.

Pienvaltioaseman haasteet ja mahdollisuudet

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta. Esimerkiksi turvallisuusneuvoston jäsenmaat käyttävät veto-oikeuttaan edistääkseen kansallisia intressejään rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen sijaan. Pääsihteeri Antonio Gutérresin johdolla on nähty erilaisia ehdotuksia YK:n uudistamiseksi ja organisaation toiminnan tehostamiseksi. Hallitustenvälisen organisaation ollessa kyseessä, YK:n muutoksen mahdollistamisessa pääroolissa ovat sen jäsenmaat.

Pienvaltioilla voi olla merkittävä rooli YK:n kehittämisessä. Pienvaltioilta on nähty viime vuosina keskeisiä aloitteita, kuten Liechtensteinin aloite turvallisuusneuvoston jäsenen veto-oikeuden käytön perustelemiseksi yleiskokoukselle. Pienten saarivaltioiden ryhmä taas on ollut erityisen aktiivinen ilmastonmuutokseen vastaamisessa. Myös presidentti Stubb viittasi turvallisuusneuvoston uudistamisen aloitteeseen pienvaltioille epätyypillisenä aloitteena. Koska suurvallat eivät halua oman vaikutusvaltansa vähenevän, on pienten valtioiden oltava aktiivisia.

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta.

Pienvaltioiden usein hyödyntämä strategia liittoutumisesta ei saisi näyttää muiden silmissä blokkiutumiselta. Toisaalta myös viiteryhmien sisällä tapahtuviin muutoksiin ja eriäviin näkemyksiin tulee varautua. Liittolaisuus voi herättää kysymyksiä identiteetistä ja samanmielisyyden jatkuvuudesta. Näin on tapahtumassa esimerkiksi Yhdysvaltojen osalta sen vetäytyessä monenkeskisestä yhteistyöstä ja monista länttä yhdistävistä arvoista. Näihin voidaan lukea ilmastonmuutoksen vastainen työ, oikeusvaltion ja demokratian sekä (sukupuolten) tasa-arvon globaali edistäminen.

Analyysimme perusteella Suomen pienvaltioidentiteetti YK:ssa ei ole kiistaton. Tutkimus vahvistaa käsitystä maiden pienuudesta suhteellisena käsitteenä. YK:n kontekstissa Suomi voi olla huomattavasti suurempi kuin useat muut pienvaltiot. Se voi olla myös ”kokoaan suurempi” joissain temaattisissa kysymyksissä, mikäli se kehittää asiakohtaista asiantuntemustaan.

Suomi ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti onnistunut pyrkimyksissään YK:ssa. Sen sijaan se on tasapainotellut kunnianhimoisemman YK-politiikan ja resurssien ristipaineessa. Analyysimme perusteella, esimerkiksi asialistan priorisoinnissa ei ole aina onnistuttu.

Pienvaltioista tai pienvaltiollisuudesta puhuttaessa tulisikin ottaa huomioon, että määrittely riippuu usein havainnoitavasta kohteesta ja havaintojen tekijästä. Pienvaltiokäsitteen problematiikasta huolimatta pienillä valtioilla on omat intressinsä ja mahdollisuutena navigoida suurvaltojen pelikentällä ja pienvaltiostatuksesta voi olla siten samanaikaisesti sekä etua että haittaa.

VTT Hanna Tuominen toimii Jean Monnet -professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

YTT Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä syyskuussa 2025 julkaistuun artikkeliin Pienvaltiopolitiikkaa suurvaltojen sanelemassa maailmassa? Suomi Yhdistyneissä kansakunnissa 2000-luvulla.

Artikkelin kuvituskuva: Mathias Reding / Unsplash

Julkaisu Suomi pienvaltiona YK:ssa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerryksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin toisen presidenttikauden alku on ollut täynnä tapahtumia sekä Yhdysvaltojen sisä- että ulkopolitiikassa. Elon Muskin ja hänen johtamansa DOGE:n rooli hallinnon tehokkuuden tarkastelussa, hallinnon työntekijöiden irtisanomiset, kielenkäyttöön puuttuminen ja hallinnon kielteinen suhtautuminen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden huomioimiseen politiikassa ja kulttuurissa, ovat vain muutamia esimerkkejä hallinnon omaksumista toimista.  

Trumpin ensimmäiseltä kaudelta tuttu teema eli kuinka Yhdysvaltojen poliittiset instituutiot kestävät ja mahdollisesti toimivat vastavoimana Trumpille, joka kohtasi virkarikossyytemenettelyn kahdesti jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan, on edelleen keskeinen. Ensimmäisen presidenttikautensa jälkeen Trump on tunnetusti kiistänyt vuoden 2020 vaalituloksen, todennut voivansa toimia diktaattorina yhden päivän ajan sekä hämmentänyt ”epäpresidentillisillä” toimillaan ja lausunnoillaan. Lisäksi Trump on kohdannut erilaisia oikeusmenettelyjä ja hänet on ensimmäisenä entisenä presidenttinä tuomittu rikoksesta New Yorkissa valamiehistön päätöksellä.

On mahdotonta kerrata kaikkea Trumpiin liittyvää keskustelua, mutta yksi keskeinen Yhdysvaltojen politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään liittyvä keskustelu koskee vallanjakoa ja presidentin toimivaltaa. Se nousi keskeiseksi teemaksi jo Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella.

Presidentin toimeenpanovalta

Presidentin toimivalta Yhdysvalloissa, kuten muuallakin liberaaleissa demokratioissa, on yleisesti ottaen kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Yksi syy tähän on 1700-luvun loppupuolella kirjoitetun Yhdysvaltojen perustuslain artikla kahden epämääräisyys: se on sangen lyhyt ja kuvaa presidentin toimivaltaa ympäripyöreästi, esimerkiksi toteamalla, että presidentti on armeijan ylipäällikkö (commander-in-chief). Perustuslain toisen artiklan mukainen presidentti alun perin oli lähinnä hallinnon keulakuva, jonka kuitenkin oletettiin toimivan tarmolla kriisitilanteissa.  Hallinnon ja presidentin agendan kasvamisen myötä presidenteillä on ollut myös tilaa tulkita toimivaltaansa laveasti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen.

Oma lukunsa on presidentin kasvanut asetusten käyttö (executive orders) lainsäädännön edistämisen sijaan. Näistä ei ole erityistä mainintaa perustuslaissa, mutta politiikan edistäminen asetuksilla on vakiintunut presidentin toimivallan osaksi. Presidentti-instituutio ja siihen liittyvät käytännöt ovat huomattavasti myös muuttuneet ajan saatossa. Perustuslakiin on tehty lisäyksiä koskien muun muassa varapresidentin valintaa ja presidentin toimikausien määrää. Edelleen esimerkiksi nykyisin tarkasti seuratut kansakunnan tilaa (State of the Union) koskevat puheet olivat Thomas Jeffersonin presidenttiydestä lähtien kirjeitä kongressille vuoteen 1913 asti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita The Federalist Papers.

Perustuslaki ja vallanjako

Trump on kyseenalaistanut olemassa olevia normeja ja käsityksiä monella tapaa. Trumpin toiminnan analyysi tutkimuksen näkökulmastakaan ei ole yksinkertaista. Yhdysvaltojen perustuslakiin ja oikeuteen liittyvä keskustelu on monimutkaista ja monine ennakkotapauksineen haastavaa ottaa haltuun.

Yhdysvaltojen keskeiset poliittiset instituutiot perustuvat konfliktille ja kilpailulle (separation of powers). Sitä ilmentävät esimerkiksi erilaiset vaalitavat ja äänestäjäkunnat sekä kysymys siitä, mitä instituutioiden katsotaan edustavan. Esimerkiksi senaattiin valitaan kaksi senaattoria per osavaltio, joiden katsotaan edustavan osavaltioita, kun taas edustajainhuoneen vaalipiirit määrittyvät asukasluvun perusteella. Myös toimikaudet vaihtelevat; edustajainhuoneen jäsenillä se on kaksi vuotta, presidentillä neljä vuotta ja senaattoreilla kuusi vuotta.

Toisaalta järjestelmään kuuluvat myös pidäkkeet ja vallan tasapainottaminen eri osa-alueiden kesken (checks and balances). Trumpin oma huomio republikaanien niukasta enemmistöstä kongressissa kertoo tarpeesta säilyttää se presidentin agendan, kuten veronalennusten, hyväksymiseksi. Tämä on yksi esimerkki kongressin ja siten lakien hyväksymisen merkityksestä presidentin sisäpoliittisen agendan edistämiseksi.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita. Esimerkiksi presidentti Trumpin päätös karkottaa ryhmä venezuelalaisia, huolimatta tuomari James A. Boasbergin päätöksestä keskeyttää karkotukset tilapäisesti, on herättänyt keskustelua presidentti Trumpin piittaamattomuudesta vallanjakoa kohtaan. Trumpin hallinnon päätös perustui Alien Enemies Act of 1798 nimiseen kongressin hyväksymään lakiin.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita.

Presidentti Trumpin hallinto jatkoi karkotuksen täytäntöönpanoa, huolimatta tuomari Boasbergin päätöksestä kutsua jo lähteneet, karkotuksesta vastanneet koneet takaisin. Vaatimusta ei kuitenkaan sisällytetty varsinaiseen päätökseen, vaan se oli tehty verbaalisesti, kun koneet olivat jo ilmassa ja tätä käytettiin hallinnon perusteluna toimille. Täten arviointiin, oliko kyseessä päätöksen loukkaus vai ei, liittyy erilaisia nyansseja ja kompleksisuutta, jotka johtuvat eriävistä mielipiteistä. Jutun käsittely on jatkunut oikeusistuimessa ja Trumpin hallinto on ilmoittanut hakevansa päätöstä korkeimmasta oikeudesta.

Vallanjaon periaatteen mukaisesti korkeimmalla oikeudella ei ole toimeenpanovaltaa päätöksiinsä, jolloin päätösten kohteena oleva politiikka ei ole aina muuttunut. Esimerkiksi korkeimman oikeuden keskeinen päätös Brown vs. Board of Education (1954) ei lopettanut kokonaan julkisia kouluja koskevaa segregaatiota ja vuonna 2022 julkaistun hallinnon raportin mukaan kouluvuoden 2020–21 aikana useampi kuin joka kolmas koululaisista kävi koulua, jossa 75 % tai enemmän opiskelijoista edusti yhtä etnisyyttä tai rotua.

Yhdysvaltojen historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, että presidentti ei noudata kongressin tai oikeuden päätöstä. Korkeimman oikeuden päätöksiä on myös yritetty kiertää. George W. Bushin kaudella kongressi hyväksyi the Military Commissions Actin (2006). Lainsäädäntö oli seurausta korkeimman oikeuden aiemmasta päätöksestä (Hamdan vs. Rumsfeld), jonka mukaan puolustusministeriön silloiset taistelijastatuksesta päättävät sotilastuomioistuimet olivat perustuslain vastaisia.

On myös tavanomaista, että presidentit ohittavat kongressin ja sen hyväksymää lainsäädäntöä. Vuonna 1973 kongressin hyväksymä the War Powers Resolution pyrki määrittelemään presidentin valtaa asevoimien käytössä mutta yksikään presidentti ei ole varsinaisesti noudattanut sitä ja sen asettamia ehtoja. Presidentit ovat vedonneet siihen, että asevoimien käyttö ei täytä siinä esitettyjä kriteereitä ja siten se ei päde presidentin toimintaan. Tähän viittasi esimerkiksi presidentti Barack Obama vuonna 2011 Libyan suhteen.

Trumpin hallinnon haaste?

Missä määrin on hyödyllistä puhua perustuslain kriisistä nykyisen Trumpin hallinnon toiminnan kontekstissa? On toki syytä ensin määritellä mitä perustuslaillisella kriisillä voidaan tarkoittaa. Perustuslaeissa on usein poikkeustilanteita koskeva pykälä tai perustuslain tai sen normien mahdollista pidättämistä koskeva kohta. Yhdysvalloissa tällaista ei ole Habeas Corpus -säädöstä lukuun ottamatta, joka viittaa henkilön pidättämisen oikeudenmukaisuutta arvioivaan menettelytapaan.  

Kongressi on lainsäädännöllä, kuten National Emergencies Act (1976) ja International Emergency Economic Powers Act (1977) suonut presidentille poikkeuksellista toimivaltaa erilaisissa ”poikkeustilanteissa”. Edelleen se on esimerkiksi myöntänyt presidentille luvan asevoimien käyttöön (Authorizations for Use of Military Force), vaikka perustuslain mukaan vain kongressilla on oikeus sodan julistukseen. Erityisesti George W. Bushin presidenttikausilla ja terrorisminvastaisessa sodassa käytiin keskustelua presidentin toimivallan rajoista. Historiasta on myös löydettävissä muita esimerkkejä Habeas Corpus- säädöksen pidättämisestä.

Erilaiset poikkeustilat Yhdysvalloissa ovat normalisoituneet ja tietyt ”poikkeustilat” saattavat kestää vuosikymmeniä. Ensimmäisellä kaudellaan presidentti Trump vetosi poikkeustilaan mahdollistaakseen muurin rakentamisen Meksikon vastaiselle rajalle, koska kongressista ei haluttu rahoittaa sitä. Usein presidentin ”poikkeukselliset” toimenpiteet kehystetään juuri turvallisuuden tähden tehdyiksi.

Yhdysvalloissa perustuslakia ei ole kuitenkaan pidätetty tai hallintoa kumottu. Tällöin se olisi lakannut toimimasta. Tähän asti Yhdysvaltojen sisällissodan voidaan katsoa olleen lähimpänä perustuslaillisista kriisiä.

Jos perustuslaillinen kriisi yhdistetään vallanjaon toimimattomuuteen, voidaan kysyä, olisiko oikeutettua puhua perustuslaillisesta kriisistä vuonna 2000, kun korkeimman oikeuden päätöksellä George W. Bush tuli valituksi presidentiksi Al Goren sijaan. Voidaanko puhua kriisistä vuoden 2016 tapahtumien osalta, kun kongressi ei republikaanijohtaja Mitch McConnellin johdolla edistänyt presidentti Barack Obaman esitystä Merrick Garlandin nimittämisestä tuomariksi korkeimpaan oikeuteen. Tai usein tilanteissa, joissa kongressi ei ole saman puolueen edustajan ollessa presidenttinä toiminut vastavoimana presidentille perustuslain edellytysten mukaisesti. Edelleen esimerkkeinä voidaan mainita tilanteet, joissa korkein oikeus on laajentanut käsitystään asioista ja kiistoista, joissa sillä on toimivaltaa tai todennut, että presidentillä on keskeisiin virkatoimiinsa liittyvä koskemattomuus.

Jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Tulkinta riippuu tietenkin kokonaisuudessaan perustuslaillisen kriisin merkityksestä. Toisaalta jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Korean sodan kontekstissa annetun korkeimman oikeuden päätöksen ”Youngstown vs. Sawyer” (1952) mukaan presidentin toimivaltaa rajoitettiin ja presidentti ei voinut ottaa haltuunsa yksityistä omaisuutta ilman kongressin päätöstä. Erityisesti on laajasti viitattu tuomari Robert Jacksonin lausuntoon päätöksestä (concurring opinion), jossa hän totesi presidentin toimivallan olevan vahvimmillaan, kun presidentti toimii kongressin valtuuttamana — jolloin hänellä on käytössään sekä oma että kongressin myöntämä toimivaltaa — ja heikoimmillaan silloin, kun presidentti käyttää vain omaa toimivaltaansa.

Erityinen hämärä alue jää kuitenkin näiden kahden vallan väliin, jolloin sekä kongressilla että presidentillä saattaa olla toimivaltaa asiassa, mutta jossa jako on epäselvä; esimerkki osoittaa, että vallanjako ei ole staattinen vaan pikemminkin dynaaminen. Se on riippuvainen asiakysymyksestä ja vallitsevista poliittisista voimasuhteista. Ei ole kyse ainoastaan siitä tulkitseeko presidentti toimivaltansa laajasti vaan myös siitä toimivatko niin kutsuttua vallanjakoa ylläpitävät elementit (checks and balances) ja jos eivät, niin mitä siitä seuraa.

Huolimatta vallanjakoon liittyvästä oletetusta konfliktista, Trumpin pyrkimykset kasvattaa valtaansa ja haastaa vallanjakoon liittyviä reunaehtoja ovat merkittäviä. Asioiden kutsuminen kriisiksi kuitenkin edellyttää huolellisuutta ja pohtimista tarkemmin sitä, mikä itse asiassa on kriisissä.

Anna Kronlund on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen politiikkaan keskittynyt dosentti (Jyväskylän yliopisto).

Michael A. Hansen on valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen perustuslakiin ja opettamiseen keskittynyt asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: David Emrich / Unsplash

Tekstiä päivitetty 22.4.2025: Korjattu rikkoutunut linkki.

Julkaisu Vallanjaon konflikti vai perustuslaillinen kriisi presidentti Trumpin Yhdysvalloissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monenkeskisen yhteistyön, sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen oikeuden vahvistaminen kuuluvat Suomen ulkopolitiikan keskeisiin ja pitkäaikaisiin tavoitteisiin. Vaikka YK-politiikkamme ei useinkaan paistattele valokeilassa, Suomi toimii parhaillaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenenä kaudella 2022–24.  Neuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. 

Suomi hakee YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30 ja menestyminen turvallisuusneuvoston jäsenvaaleissa edellyttää YK-politiikkamme koordinaation ja prioriteettien terästämistä. Perusteellinen valmistautuminen kampanjaan on tärkeää, sillä edellisen kerran vuonna 2012 Suomi koki karvaan tappion vaaleissa.

Usein jäsenyyksiin valmistaudutaan reilusti etuajassa ja Petteri Orpon hallitusohjelmaan onkin kirjattu tarve Suomen YK-strategian päivittämisestä. Lisäksi tuoreessa Ulkoasianhallinnon uudistus -työryhmän raportissa suositetaan YK-asioiden parempaa yhteensovittamista ja ohjausta.

Monenkeskisessä politiikassa yksikään valtio ei selviä yksin – siksi erilaiset ryhmät ovat olennaisia poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Pohjoismaiden viiteryhmä on ollut Suomelle YK:ssa huomattavan tärkeä jo liittymisajoista lähtien. Tämä siitäkin huolimatta, että ulkopoliittiset asiakirjamme toistavat Euroopan unionin yhteistyön ensisijaista merkitystä monenvälisessä politiikassa. 

Julkaisimme vuoden 2023 loppupuolella vertaisarvioidun tutkimusartikkelin, jossa analysoimme Suomen 2000-luvun YK-politiikkaa pohjoismaisen identiteetin näkökulmasta. Analyysimme perustuu YK-politiikan kannalta merkittävimpien politiikka-asiakirjojen tarkastelun lisäksi keskeisten YK-asiantuntijoidemme haastatteluaineistoon.

Artikkelimme huomioi pohjoismaisen ulottuvuuden merkitystä kaikkien kolmen YK:n peruspilarin näkökulmasta: rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen. Tässä jutussa esittelemme artikkelimme keskeisiä löydöksiä.

Pohjoismaisen identiteetin merkitys

Tutkimuksemme tarkastelee yhteisen pohjoismaisen identiteetin merkitystä Suomen YK-politiikassa. Tulkintamme mukaan tätä yhteistä identiteettiä ilmaistaan esimerkiksi yhteisillä tavoitteilla, kannanotoilla sekä tiiviillä yhteistyöllä. Kollektiiviset identiteetit ovat kuitenkin muutoksessa ja usein niiden merkitys on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja laajempiin tapahtumiin.

Aineistomme pohjalta pohjoismainen identiteetti nähdään Suomelle erittäin merkittävänä ja se perustuu ensi sijassa yhteisille arvoille. Vaikka artikkelissa keskitymme pohjoismaiseen identiteettiin, myös eurooppalaisella identiteetillä on ollut tärkeä rooli Suomen YK-politiikan ajurina. Haastatteluissa laajempien ryhmien nähtiin muodostuvan sen perustalta, että niillä on yhteisiä intressejä ajettavana. Se mihin ryhmään valtio lopulta päätyy, vaihtelee asiakysymysten välillä ja eri YK-foorumeilla, kuten ihmisoikeusneuvostossa ja turvallisuusneuvostossa.

Pohjoismainen yhteistyö YK:ssa on vilkasta diplomatian eri tasoilla. Viime vuosina sen voidaan nähdä tiivistyneen entisestään. Yksi tämän yhteistyön näkyvimmistä muodoista on Pohjoismaiden yhteisehdokkuudet ja kiertävä vastuunkantaminen eri elinten jäsenyyksistä. Arjen yhteistyö on luonteeltaan usein varsin epävirallista, joustavaa ja näkymätöntä, paitsi yhteisissä kannanotoissa, joiden määrä on kasvanut monilla YK-foorumeilla. Nykyään Pohjoismaat puhuvat usein yhdessä Baltian maiden kanssa NB8-ryhmänä.

Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Pohjoismainen positiivinen brändi on ollut kaikille ryhmän maille hyödyllinen ja siksi sitä on tietoisesti ylläpidetty. Tästä huolimatta kansalliset resurssit, sitoumukset sekä politiikkaa ohjaavat ideat ovat saattaneet erota maiden välillä. Lisäksi Pohjoismailla on erilaiset suhteet EU:hun ja Natoon, jolla on ollut vaikutuksia myös YK-politiikkaan. Esimerkiksi Norja ja Islanti eivät voi osallistua EU-koordinaatiokokouksiin, koska ne eivät ole EU:n jäsenmaita.

Useat Suomen pitkäaikaiset YK-politiikan painopistealueet ovat Pohjoismaille yhteisiä, kuten konfliktien ehkäisy ja rauhanvälitys, oikeusvaltion kehittäminen sekä ihmisoikeuksien tukeminen ja edistäminen. Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Tutkimuksemme mukaan Suomen YK-politiikka on kehittynyt eri instituutioita korostavasta lähestymistavasta asiakeskeisempään suuntaan. Tämän vuoksi tarkastelemme artikkelissamme kutakin YK-pilaria erikseen.  

Rauha ja turvallisuus

Pohjoismailla oli kylmän sodan aikana merkittävä rooli YK:n rauhaturvaoperaatioissa. Rooli on sittemmin muuttunut olennaisesti, vaikka eräänlainen pohjoismainen rauhanturvaajabrändi on edelleen voimissaan. Brändinä pohjoismainen rauha, joka keskittyy Pohjoismaiden rauhanvälityksen ja konfliktinratkaisun edistämiseen, on ollut viime aikoina esillä myös pohjoismaisen ministerineuvoston agendalla. Puheenjohtajana vuonna 2023 toimiva Islanti on ohjelmassaan korostanut Pohjolan rauhanlähettilään roolia.

Haastateltaviemme mukaan erityisesti Martti Ahtisaaren vuonna 2008 saama Nobelin rauhanpalkinto nosti rauhanvälityksen asemaa Suomen ulkopolitiikassa. Vuonna 2011 rauhanrakennusta ja -välitystä käsiteltiin hallitusohjelmassa ja rauhanvälityksen toimintaohjelmassa keskeisinä prioriteetteina.

Suomi myös perusti YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän Turkin kanssa vuonna 2010 ja asettui tukemaan YK:n poliittisia, pääosin siviileistä koostuvia rauhanturvaamiseen pyrkiviä operaatioita Meksikon kanssa. Suomi on tukenut lisäksi esimerkiksi kaikkein räikeimpiä ihmisoikeusloukkauksia estävää suojeluvastuuperiaatetta ja aseistariisuntaa YK:n kontekstissa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä.

Vaikka rauhanturvaamisen pohjoismainen brändi on vahva, on maiden välillä myös paljon kilpailua. Tämä näkyy erityisesti Naiset, rauha ja turvallisuus –päätöslauselmassa. Suomella on keskeinen rooli myös toisessa, tietyn väestöryhmän osallisuutta korostavassa kokonaisuudessa eli Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselmassa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä, kun taas Tanska pysytteli yhteisen turvallisuuspolitiikan ulkopuolella vuoteen 2022 asti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on yhdistänyt sekä Pohjoismaita että lisännyt niiden yhteistyötä Baltian maiden kanssa. Turvallisuusneuvostossa Pohjoismaat ja Baltian maat ovat kuitenkin pääosin toimineet erillisinä ryhmittyminä ja esitelleet omat yhteislausuntonsa.

Ihmisoikeudet

Valtioneuvoston ihmisoikeuspoliittisen selonteon (2021) mukaan Pohjoismaat jakavat yhteiset arvot ja yhtenevän näkemyksen ihmisoikeuksista. Tämä yhtenevyys näkyy YK:ssa maiden tekemissä yhteislausunnoissa. Baltian maat ovat yhtyneet Pohjoismaiden lausuntoihin esimerkiksi ihmisoikeusneuvostossa.

Pohjoismaiden ryhmän tärkeä tehtävä on tukea ja puolustaa YK:n ihmisoikeuselinten ja erityisraportoijien asemaa. Tämä on ollut erityisen tärkeää aikana, jolloin ihmisoikeusnormit ja –kieli ovat tulleet vahvasti haastetuiksi. Lisäksi Pohjoismaat ovat pyrkineet turvaamaan ihmisoikeuspuolustajien eli ihmisoikeuksia rauhanmukaisesti edistävien ja suojelevien henkilöiden asemaa. Ulkoasianhallinto on vastikään päivittänyt puolustajia koskevat ohjeensa.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja. EU:ssa näistä teemoista on ollut toisinaan vaikeaa löytää vahvaa yhteisrintamaa joidenkin konservatiivisempien maiden vesittäessä kunnianhimoisia tavoitteita.

Monissa seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja –oikeuksia koskevissa kysymyksissä Pohjoismaat ovat toimineet yhdessä. Suomi on lisäksi edistänyt vammaisten oikeuksia yhdessä koulutuksen ja digitalisaation kanssa. Lisäksi koulutus ja teknologian sekä ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmisoikeuksiin ovat olleet Suomen ihmisoikeusneuvostojäsenyyden pääteemoja.

Kehitys

Pohjoismainen identiteetti on Suomelle erityisen tärkeä kehityspolitiikan kysymyksissä, sillä Suomen antama kehitysapu on muihin Pohjoismaihin nähden vaatimatonta. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan panostukset ovat moninkertaisia Suomeen verrattuna. Siksi myönteisen pohjoismaisen identiteetin ylläpitäminen kehityskysymyksissä on Suomelle tärkeää. Vuoden 2021 Kehityspoliittisessa selonteossa Suomi sitoutuu ensisijaisesti vaikuttamiseen pohjoismaisen yhteistyön kautta.

Pohjoismaiden kehityspolitiikat ovat kuitenkin kehittyneet sisäpoliittisista syistä varsin erilaisiin suuntiin 2000-luvulla apumäärien ja kohteiden osalta. Suomen linja on ollut vaikeasti ennustettava, sillä kehityspolitiikkaan on eri hallitusohjelmissa suhtauduttu hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Juha Sipilän ja Petteri Orpon hallituskausilla kehitysapua leikattiin. Suomen tekemiä leikkauksia on perusteltu myös vertaamalla kehitykseen muissa Pohjoismaissa.

Kehityspoliittisissa tavoitteissa naisten ja tyttöjen oikeudet ovat vahvasti esillä ja muiden pohjoismaiden tapaan Suomen panostukset YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin toimintaan sekä heikoimmassa asemassa olevien tukemiseen ovat merkittäviä. Kehityspolitiikan painotuksissa on selkeä yhteys muihin YK:n pilareihin, turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin. Kestävän kehityksen toimintaohjelma (Agenda2030), josta YK:n jäsenmaat sopivat vuonna 2015, ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–30. Ohjelman toimeenpanossa Pohjoismaat pyrkivät toimimaan suunnannäyttäjinä.

Pohjoismainen yhteys on vaalimisen arvoinen

Tutkimuksemme osoittaa, että kokonaisuutenaan Suomen YK-politiikan linja on ollut hyvin vakaa ja muuttumaton koko 2000-luvun, mikä nähdään Suomen vahvuutena. Toisaalta mielenkiinto ja panostus YK:hon liittyvissä kysymyksissä on vaihdellut, kuten myös identiteettipainotukset. Eurooppalainen identiteetti oli esimerkiksi voimakas 2000-luvun alkuvuosina, mutta pohjoismaisuus on säilynyt vahvana identifikaation kohteena.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että pohjoismaisen identiteetin näkökulma on olennainen Suomen YK-politiikan ymmärtämiselle. Arvojen osalta yhtenäisyys Pohjoismaiden kesken on jopa eurooppalaisuuttakin merkittävämpää. Vaikka eri YK:n pilareiden tai teemojen välillä on eroavaisuuksia, pohjoismaisuus heijastuu yhteisissä arvoissa, asiatavoitteissa, yhteislausunnoissa sekä toisinaan välineellisesti.

Joustavaa, tukevaa ja luottamuksellista suhdetta Pohjoismaiden välillä on arvokasta vaalia epävakaassa maailmantilanteessa. Turvallisuusneuvostokampanjassa Suomi tarvitsee Pohjoismaiden täyden tuen. Mahdollisena neuvoston vaihtuvana jäsenenä Suomi voi myös kansallisen linjansa ohella edustaa laajempia yhteispohjoismaisia intressejä ja luoda jatkuvuutta maiden edustamalle linjalle. 

Kirjoitus perustuu Nordic Review of International Studies –lehden pohjoismaista identiteettiä käsittelevän erikoisnumeron artikkeliin“The United Nations and the Nordic identity: Reflections from the Finnish UN policy in the 2000s”.

VTT, Eurooppa-tutkimuksen dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

YTT, valtio-opin dosentti Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu Pohjoismainen ulottuvuus on tärkeä osa Suomen YK-politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n keskeinen perusperiaate sen perustamisesta lähtien on ollut rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen, kahden muun pilarin eli ihmisoikeuksien ja kehityksen ohella. YK:n voidaan katsoa syntyneen organisaatioksi, jonka tarkoituksena oli estää tulevaisuuden sotien syttyminen, ja organisaation rakenne ja institutionaaliset ratkaisut heijastavat toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta.  YK:n alaisista instituutioista rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on ollut etenkin YK:n turvallisuusneuvoston vastuulla, vaikka yleiskokouksella onkin oma roolinsa, johon palataan hieman myöhemmin.

YK:n sisällä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on historiallisesti näkynyt esimerkiksi rauhanturvaamisen kehittymisenä, jota ei ole sisällytetty alun perin YK:n peruskirjaan. Lisäksi esimerkiksi YK:n rauhankomission perustaminen 2005 on kehittänyt YK:n mahdollisuuksia rauhan edellytysten ylläpitämiseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut YK:n rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden vastaisesti.

YK:n toimimattomuus etenkin asevoimien auktorisoinnin sääntelyssä, suurvaltapoliittiset jännitteet ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on ollut YK:ta koskevan keskustelun keskiössä sen perustamisesta lähtien. Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden, kuten jäsenmaiden suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja aseellisen hyökkäämättömyyden, vastaisesti.

Peruskirjan periaatteisiin ovat kaikki jäsenmaat YK:n liittyessä sitoutuneet. Pääsihteeri Antonio Guterres kuvasikin turvallisuusneuvoston kokouksessa huhtikuussa 2022 tilannetta yhdeksi suurimmiksi haasteista koskaan kansainväliselle järjestykselle ja globaalin rauhan arkkitehtuurille.

Turvallisuusneuvosto sodan keskiössä

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, se toimi samaan aikaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana ja käytti veto-oikeuttaan estämään hyökkäyksen kollektiivisen kritiikin. Tapauksen jälkeen YK:n ja erityisesti turvallisuusneuvoston tulevaisuus herätti huolta siitä, miltä turvallisuutta koskevan kansainvälisen yhteistyön tulevaisuus oikein näytti. Toisaalta on jo esimerkkejä siitä, että turvallisuusneuvosto mahdollisesti kykenisi päättämään muista asioista, huolimatta jännitteisestä tilanteesta.

Samanaikaisesti huolena kuitenkin on, että äänestyksiä käytetään vaikutuskeinona Venäjän toimiin Ukrainassa. Venäjä kuitenkin esimerkiksi pidättäytyi äänestämästä turvallisuusneuvostossa Afganistanin operaation jatkamisesta maaliskuussa 2022.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Veto-oikeuden poistaminen ei siis ole todennäköistä.

Turvallisuusneuvoston ja erityisesti sen pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on lamaannuttanut kansainvälisen yhteistyön eri tilanteissa myös viime aikoina, mistä hyvä esimerkki on Syyrian sisällissota, jossa Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan useasti. Veto-oikeudesta ja YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistamisesta onkin käyty tasaisin väliajoin keskustelua.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Tätä vasten veto-oikeuden poistaminen ei ole todennäköistä. Turvallisuusneuvoston edustuksellisuus katsotaan ongelmalliseksi yhdessä veto-oikeuden käytön kanssa, kun jo mahdollinen veto-oikeuden käyttö kannustaa jättämään isojakin asioita pöydälle. Toisaalta turvallisuusneuvoston jäsenten asema ja veto-oikeuden käyttö eivät ole YK:n peruskirjan vastaista.

Tilanteen seurauksena on myös pohdittu YK:n peruskirjan uudistamista. Siihen tarvittaisiin kuitenkin jäsenmaiden kahden kolmasosan enemmistö sekä kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden hyväksyntä. Turvallisuusneuvoston oman vallan vapaaehtoinen karsiminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Suurvaltapolitiikka näkyi turvallisuusneuvostossa jo tätä ennen vahvasti. Jo kylmän sodan aikana YK:n toiminnassa nousi esiin tietynlaisen minimitoiminnan taso, jossa YK:n oli mahdollista keskittyä suurvaltaintressien ulkopuolella tapahtuvien kriisien hoitamiseen usein pääsihteerin johtamalla toiminnalla.

YK:n rooli globaaleissa kriiseissä

Venäjän hyökkäyksen alettua YK:n pääsihteeri Guterres vaati nopeasti toimia hyökkäyksen lopettamiseksi. Pääsihteerillä itsellään on kuitenkin rajoitettua diplomaattista valtaa, sillä hänen tehtävään on edustaa koko YK:ta. Pääsihteeri on korostanut sodan vaikutuksia globaaliin talouteen ja kehittyvien maiden tilanteeseen sekä jo heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuuteen. Guterresin mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä ovat erityisen riippuvaisia parhaillaan nousevista energian, lannoitteiden ja ruuan hinnasta.

Pääsihteerin aloitteesta onkin perustettu maailmanlaajuisiin kriiseihin vastaava toimiryhmä (The Global Crisis Response Group), joka keskittyy energiaan, ruokaan ja talouteen liittyviin kysymyksiin Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia alleviivaa YK:n muita instituutioita ja erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka voivat ottaa osaan konfliktin liennyttämiseen ilman turvallisuusneuvoston mandaattia. Lisäksi esimerkiksi Ihmisoikeusneuvosto on aloittanut tutkinnan mahdollisista kansainväliseen oikeuteen kohdistuvista loukkauksista.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan.

Edelleen myös turvallisuusneuvosto on ollut aktiviinen tilanteen esillä pitämisessä. Albanian edustajan mukaan huhtikuussa turvallisuusneuvosto on käsitellyt Ukrainaa yhteensä 14 kertaa tammikuun lopun jälkeen.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan. Yhdysvallat esitti turvallisuusneuvostossa helmikuun loppupuolella päätöslauselmaa, jolla olisi tartuttu Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa. Venäjä käytti tilanteessa odotetusti veto-oikeutta, kuten se oli tehnyt aiemmin jo Krimin valtauksen yhteydessä, mutta turvallisuusneuvosto äänesti äänin 11–1 asian siirtämisestä yleiskokouksen puolelle, jolloin Venäjä ei voinut käyttää veto-oikeuttaan asian liittyessä eri YK:n elinten sisäiseen toimintaan.

Yleiskokous rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin. Erityisistuntomekanismia on YK:n historiassa käytetty kuitenkin vain kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytyn Uniting for Peace rauhanturvatehtävän resoluutiosta alkaen. Kyseinen päätöslauselma on oleellinen, koska siinä todettiin, miten yleiskokouksella on mahdollisuus käsitellä kansainvälistä turvallisuutta ja rauhaa koskevia kysymyksiä, jos turvallisuusneuvosto ei pysty toimimaan pysyvien jäsenmaiden yksimielisyyden puutteen takia.

Turvallisuusneuvoston kyvyttömyyden takia edellä mainittu Ukrainan tilanne etenikin lopulta YK:n yleiskokouksen erityisistuntoon. 141 maan enemmistöllä YK:n yleiskokous vahvisti Ukrainan suvereniteetin, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Päätöslauselman mukaisesti Venäjän tulisi vetää joukkonsa pois Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta.

Yleiskokouksen vallankäytön rajoja määrittelee se, että kyseisen päätöslauselman hyväksyminen vaati kahden kolmasosan enemmistöä – vain viisi maista äänesti vastaan, eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Yhteensä 35 maata pidättäytyi äänestämästä mukaan lukien Kiina ja Intia.

Vaikka YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat ovat vain suosituksia, niillä on poliittista painoarvoa ja tässä tapauksessa myös kansainvälinen yhteistyö on selkeästi tuominnut Venäjän toimet. Toisaalta maat äänestävät omien intressiensä mukaisesti eivätkä kaikki äänestämättä jättämiset välttämättä kerro tuesta tai vastustamisesta yksiselitteisesti.

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin.

Esimerkiksi sitoutumattomien maiden liikkeen (Non-aligned Movement, NAM) maat ovat korostaneet riippumattomuuden periaatetta diplomatiassa viitaten samalla ryhmittymän historialliseen asemaan silloisten läntisen ja Neuvostoliiton blokkien välissä kylmän sodan aikana.

Myöhemmin maaliskuussa YK:n yleiskokous äänesti myös humanitaarisesta avusta Ukrainassa, jonka aloite tuli Meksikolta ja Ranskalta turvallisuusneuvostossa. Venäjän aggression pitkittyessä ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin nyt olemassa olevien koalitioiden ylläpitäminen etenkin sodan globaalien vaikutusten vahvistuessa.

YK:n yleiskokouksen roolin on katsottu usein olevan merkittävä agendan muodostamisen näkökulmasta, mikä on näkynyt sekä politiikkatavoitteiden sanottamisessa että politiikkasuositusten omaksumisessa. Kuitenkin jo yleiskokouksen perustamisen yhteydessä oli selvää, että rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta kyseessä oli erityisesti turvallisuusneuvoston tehtävä, vaikka yleiskokoukselle asetettiin oikeus antaa aiheesta suosituksia turvallisuusneuvostolle.

Vain turvallisuusneuvostolla on valtaa valtuuttaa sotilaallisen vallan käytön mahdollisuus ja asettaa sanktioita YK:n peruskirjan seitsemännen kohdan perusteella, jossa tähän liittyvät erityisesti artiklat 41 ja 42.

Turvallisuusneuvoston käsittelyssä huhtikuun ensimmäisellä viikolla Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti oman puheenvuoronsa, jossa hän korosti YK:n ensimmäistä artiklaa ja YK:n tehtävää rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK:n ja NATOn lisäksi Ukrainan presidentti on myös puhunut tai puhumassa suoraan kansallisille parlamenteille tai lainsäädäntöelimille, kuten Yhdysvaltojen kongressille tai Suomen eduskunnalle korostaen yksittäisten YK:n jäsenmaiden roolia avun tarjoamisessa.

YK:n ja monenkeskisen yhteistyön tulevaisuus

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pohti turvallisuusneuvoston hätäistunnossa Kenian edustaja Martin Kimani, että monenkeskinen yhteistyö makaa kuolinvuoteellaan.  Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. YK:n edustama kansainvälinen yhteisö on tuominnut siis Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, eikä Venäjä ole myöskään kyennyt käyttämään turvallisuusneuvostoa oman agendansa varsinaiseen edistämiseen, vaikka turvallisuusneuvoston istunnot ja aloitteet antavat Venäjälle mahdollisuuden luoda omaa narratiiviaan.

Yleiskokouksella piilee kuitenkin mahdollisuus valtuuttaa erilaisia Venäjän vastaisia toimenpiteitä. Yleiskokous äänin 93 puolesta 24 vastaan ja 58 tyhjää sen puolesta, että Venäjän jäsenyysoikeudet poistetaan YK:n ihmisoikeusneuvostosta vastineeksi Ukrainasta paljastuneille Venäjän siviileihin kohdistuneihin julmuuksiin. Tällaiset toimenpiteet ovat ennen kaikkea symbolisia, joilla Venäjää irrotetaan paloittain kansainvälisen yhteisön jäsenyydestä.

Turvallisuusneuvoston jäsenen auktoriteetin rajoittaminen YK:ssa ei ole kovin yleistä, koska keinoja on vähän, joten päätös on tästä näkökulmasta merkittävä. YK:lla on käytössään myös muita menettelytapakeinoja, kuten YK:n yleiskokouksen edustajien valinnan hyväksyminen.

Erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista.

Lisäksi YK:n yleiskokous hyväksyi huhtikuussa myös Liechtensteinin esityksen siitä, että tulevaisuudessa veto-oikeuden käyttöä turvallisuusneuvostossa tullaan tarkastelemaan myös yleiskokouksessa, joten sen käytön tulee olla perusteltua.

Ukrainan sodan kannalta on syytä alleviivata, että vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytty Uniting for Peace -päätöslauselma antaisi mahdollisuuden legitimoida kansainvälinen aseellinen voimankäyttö rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Erilaisista pakotteista on kuitenkin tullut keskeinen tapa hillitä konfliktiosapuolia, ja niin kauan kuin YK:lla ei ole lähettää sotavoimia Ukrainan tueksi, jää YK:n rooli tällä osa-alueella suppeaksi.

Tällöin keskeiseksi jää se, että YK kykenee ylläpitämään monenkeskistä yhteistyötä muiden kriisien käsittelyn kohdalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta YK:n historiassa, mutta erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista. Monenkeskisen yhteistyön kriisiretoriikan vastapainoksi YK:n pääsihteerin aloitteesta keväällä 2022 multilateralismia koskevan neuvonantajatyöryhmän perustaminen on yksi esimerkki monenkeskisen yhteistyön merkityksen puolustamisesta myös tulevaisuudessa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella, jossa hän johtaa YK:n legitimiteettiä ja ylikansallisia haasteita koskevaa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta.

Teemu Häkkinen (FT, dosentti) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu YK:n tulevaisuus Venäjän hyökättyä Ukrainaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä podcast on nauhoitettu 3.3.2022 pidetystä Politiikasta-lehden webinaarista ”Vuosi Bidenia Trumpin jälkeen: Katsaus Yhdysvaltojen politiikkaan”. Webinaarin lähtökohtana oli Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin ensimmäistä täyttä vuotta vallassa merkinnyt maaliskuun ensimmäisenä päivänä antamaa Kansakunnan tila -puhetta (engl. State of the Union). Puheessa nousi esiin Ukrainan sota ja Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittiset painotukset.

Sisäpoliittisesti Bidenin kautta on merkinnyt koronaviruspandemia samoin kuin Trumpin kauden loppua. Yhdysvallat lähti rohkeasti elvyttämään talouttaan, mutta seurauksena on ollut kasvavaa inflaatiota, jollaista ei ole nähty vuosikymmeniin.

Samalla Bidenin uudistusagendasta sen yhteiskuntapoliittisesti merkittävämpi osa, niin kutsuttu Parempi jälleenrakennus (engl. Build back better) -lakipaketti ei ole edennyt demokraattisen puolueen oman sisäisen hajaannuksen vuoksi. Samoin on käynyt äänestysoikeuksien kaventamista vastaan suunnitellulle, edesmenneen edustajan ja kansalaisoikeusaktivistin John Lewiksen nimeä kantaneelle lakialoitteelle.

Yhdysvallat lähti rohkeasti elvyttämään talouttaan, mutta seurauksena on ollut kasvavaa inflaatiota, jollaista ei ole nähty vuosikymmeniin.

Ulkopolitiikassa keskiöön odotetusti nousi Ukrainan sota, eivätkä niinkään Bidenin kaudelle aiemmin merkityksellinen AUKUS-puolustusyhteistyösopimus ja kaoottinen vetäytyminen Afganistanista.

Webinaarissa keskustelemassa olivat politiikan tutkijat tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, tutkijatohtori Ville Sinkkonen Ulkopoliittisesta instituutista ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen Tampereen yliopistosta. Keskustelussa vastataan myös webinaariyleisön esittämiin kysymyksiin.

Sisäpolitiikan sakkaus

Arizonan ja Länsi-Virginian osavaltioiden demokraattisenaattoreissa Kyrstin Sinemassa ja Joe Manchinissa, joihin on henkilöitynyt Bidenin agendan sakkaaminen. Molemmat tulevat osavaltioista, joita katsotaan ”violeteiksi”, eli republikaanien punaisen ja demokraattien sinisen välissä. Demokraatit ovat kaikesta päätellen näihin ”kapinallisiinsa” täysin väsyneet, mutta violetissa osavaltiossa poliittiseen keskustaan tähtääminen voi olla vaaliteknisesti järkevää. Tällöin oman osavaltion politiikka arvotetaan tärkeämmäksi kuin valtakunnallinen poliittinen agenda.

Tiukka valtakamppailu Yhdysvaltain senaatissa, jossa demokraateilla on enemmistö ainoastaan varapresidentti Kamala Harriksen äänellä on tarkoittanut sitä, että demokraattien on täytynyt olla yksimielisiä, ja tämän esteenä Manchin ja Sinema ovat olleet.

Edellä mainituista syistä johtuva saavutusten puute, kasvava inflaatio sekä koronan varjo sisäpolitiikassa painavat Bidenia erityisesti marraskuun 2022 välivaaleissa, jossa istuvan presidentin puolue perinteisesti menettää paikkoja sekä senaatissa että edustajahuoneessa. Tämä vaikeuttaisi Bidenin agendan toteuttamista entisestään.

Monelle yhdysvaltalaista sosiaalipolitiikkaa ja ilmastomuutoksen vastaisia toimia rahoittanut paremman uudelleenrakentamisen (Build Back Better) -lakialoite kevennetyssä muodossaankin 2,2 biljoonalla dollarilla lisää oli selvästi liikaa.

Samaan aikaan Biden kampanjoi rohkealla uudistusagendalla, eli yhdysvaltalaisen infrastruktuurin uudistuksella, johon lukeutui maan vesi-, sähkö-, tie-, tunneli- ja siltaverkoston korjaus, raideliikenteen kohennukset sekä internet-yhteyksien parantaminen etenkin kasvukeskusten ulkopuolella. Korjaustoimien lisäksi voidaan odottaa, että tällä olisi myös merkittävä vaikutus työllistymiseen. Paketin rahoittava laki tosiaan meni läpi jo viime vuonna rajallisella tuella myös republikaaneilta.

Paketin hintalappu oli 1,2 biljoonaa dollaria, eli miljoona miljoonaa tai tuhat miljardia. Mittakaavaksi Suomen valtion menot viime vuodelta olivat 67,8 miljardia.

Eikä siinä vielä kaikki, tätä ennen Biden oli pistänyt peliin niin ikään republikaanien tuella Covid-pandemian välittömiin ongelmiin puuttunut, kansalaisille esimerkiksi suoraa rahaa lähettäneen 1,9 biljoonan dollarin Amerikan pelastussuunnitelman (American rescue plan). Monelle yhdysvaltalaista sosiaalipolitiikkaa ja ilmastomuutoksen vastaisia toimia rahoittanut paremman uudelleenrakentamisen (Build Back Better) -lakialoite kevennetyssä muodossaankin 2,2 biljoonalla dollarilla lisää oli selvästi liikaa. Lakialoitteen ei uskotakaan enää etenevän.

Sisäpolitiikka ohjaa ulkopolitiikkaa

Ulkopolitiikasta Biden tuskin saa myöskään vetoapua, koska yhdysvaltalaiset äänestäjät arvottavat sisäpolitiikkaansa ymmärrettävästi tärkeämmäksi – Ukrainan sodan kiristäessä polttoaineen hintaa kasvavan inflaation ohella Biden ei ole talouspoliittisesti hyvässä asemassa.

Vaikka Biden lähti ulkopolitiikassa palauttamaan Yhdysvaltojen asemaa, Trumpin tekemä vahinko on yhä selvästi näkyvissä, eikä kaikissa liittolaissuhteissa ole onnistuttu vakuuttamaan, etteikö Yhdysvaltojen ulkopoliittinen linja voisi jälleen radikaalisti muuttua toisen presidentin alaisuudessa. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että poliittinen polarisaatio tulee heijastumaan myös tähän.

Yhdysvallat on ottanut kovan linjan Putinia vastaan paitsi retorisesti, myös ennennäkemättömien pakotteiden ja asetoimitusten muodossa, ja koordinoinut näitä yhdessä eurooppalaisten liittolaisten ja kumppaneidensa kanssa.

Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteet kulkivat Bidenin ensimmäisen reilun vuoden aikana kuherruskuukauden jälkeen pettymysten kautta korjausliikkeeseen. Yhtäältä Biden palautti kautensa alussa Yhdysvallat mukaan tärkeisiin monenvälisiin pöytiin, kuten maailman terveysjärjestö WHO:hon ja Pariisin ilmastosopimukseen ja toi esille liittolaissuhteiden keskeisyyttä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Toisaalta Yhdysvaltojen kaoottinen vetäytyminen Afganistanista ja Ranskalta salaa solmittu AUKUS-sopimus Ison-Britannian ja Australian kanssa ruokkivat epäluottamusta Yhdysvaltojen eurooppalaisissa liittolaisissa.

Kuin vastauksena Bidenin Kiinaan keskittyneeseen politiikkaan Venäjän presidentti Vladimir Putin on työntänyt Euroopan sotaan Ukrainassa. Venäjän toimet ovat tarjonneet Bidenille mahdollisuuden saumattomaan transatlanttiseen yhteistyöhön. Yhdysvallat on ottanut kovan linjan Putinia vastaan paitsi retorisesti, myös ennennäkemättömien pakotteiden ja asetoimitusten muodossa, ja koordinoinut näitä yhdessä eurooppalaisten liittolaisten ja kumppaneidensa kanssa.

Suurvaltojen turvallisuuspolitiikassa panokset ovat kuitenkin kovat. Liittolaispolitiikka Euroopassa saattaa palata entistä reaalipoliittisemmalle tasolle.

Merkittävä jatkuvuus Trumpin kaudelta on Yhdysvaltojen pysyvämpi kääntyminen pois vapaakauppasopimusten suunnalta.

Trumpin varjossa

Republikaaneilla on toisaalta omat sisäiset kamppailunsa entisen presidentin Donald Trumpin poliittisen perinnön kanssa. Republikaanien senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell on huolissaan, että Trumpin yhä puolueen ylle lankeava varjo vaikeuttaa puolueen pyrkimyksiä houkutella poliittista keskustaa äänestämään republikaaneja. Trumpin Venäjän presidentti Vladimir Putinia kehuneet kannanotot ovat nekin aiheuttaneet vierastusta helmikuussa 2022 puhjenneen Ukrainan sodan myötä.

Trump on kuitenkin republikaanipuolueen johtohahmo sekä yhä mahdollinen presidenttiehdokas vuodelle 2024 eikä häntä voida jättää huomiotta.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Ville Sinkkonen (OTT) on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvaltojen politiikan ja vallan tutkimuskeskuksessa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Julkaisu Podcast: Vuosi Bidenia Trumpin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanlaajuiset kriisit, kuten meneillään oleva koronaviruspandemia, ovat nostaneet esiin tarpeen kehittää kansainvälistä yhteistyötä. Sitä ylläpitävien instituutioiden tulee kyetä tukemaan globaaleista ratkaisuista sopimista kysymyksissä, joissa valtiokeskeinen tai alueellinen päätöksenteko eivät tuota riittäviä ratkaisuja.

Samaan aikaan ylikansallisten uhkien ratkaisemisessa on keskeistä, miten jäsenvaltiot toiminnallaan pyrkivät tukemaan 75-vuotiaan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kaltaisen kansainvälisen organisaation toimintakykyä. Kyse onkin siitä, miten kansainvälisen toimijan auktoriteetti toimia ylikansallisten kriisien ratkaisijana oikein muodostuu ja säilyy, kun tarkastelun kohteena ovat poliittisen puheen areenat, joilla politiikkavaihtoehtoja ja mielipiteitä puntaroidaan.

YK kansainvälisenä instituutiona

Keskustelu kansainvälisten instituutioiden roolista erilaisten globaalien kysymysten ratkaisijana ei rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin. Esimerkiksi YK:n roolista ja hyväksyttävyydestä eli legitimiteetistä on keskusteltu muun muassa turvallisuuden vahvistamisen, ihmisoikeuksien edistämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen osalta. Kansainvälisen organisaation legitimiteetin kohdalla kyse on siitä, miten yksittäisten jäsenvaltioiden odotukset kohtaavat poliittisen todellisuuden kanssa.

Viime vuosina Yhdysvaltojen hallinto on ajanut kansainvälisten instituutioiden muutosta. Samaan aikaan yleinen huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Pienelle maalle, kuten Suomelle kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestelmä, normit sekä instituutiot ovat keskeisiä. Suomella on ollut vanhastaan kiinnostusta vahvistaa YK:n toimintaa, eikä tämä perusperiaate ole kadonnut mihinkään.

Suomi on myös pyrkinyt ottamaan vastuuta organisaation kehittämisestä. Vuonna 2012 Suomi yritti hakea vaihtuvan jäsenen paikkaa turvallisuusneuvostosta. Vuonna 2020 Suomi hakee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022-2024.

Akateemisessa kirjallisuudessa on paljon keskustelua kansainvälisten instituutioiden legitimiteetin käsitteestä, sen toteutumisesta ja ongelmista. Vähemmän on huomioitu itse YK:n sisällä käytyjä keskusteluja aiheesta.

Näitä debatteja on kuitenkin syytä tarkastella legitimiteetin muodostumisen ja haastamisen näkökulmista, koska niissä ilmenee ristipaineet kansallisen itsemääräämisoikeuden ja maiden omien tavoitteiden sekä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n toimivallan välillä. Esimerkiksi ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja merirosvous ovat aiheita, joiden käsittely YK:ssa ja sen alaisissa instituutioissa on tuonut esiin jännitteitä YK:n legitimiteettiä koskevassa poliittisessa retoriikassa.

Miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta instituution sisällä?

Kansainvälinen sopiminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnästä tai ihmisoikeuksien valvonnasta nojaa siihen, että kansallisvaltiot toteuttavat sopimuksia politiikassaan. Meneillään olevaan koronapandemiaan liittyen erityisesti Yhdysvallat on haastanut YK:n alaisen Maailman terveysjärjestö WHO:n toimintatapoja ja tehokkuutta.

Syvällisemmän näkemyksen saamiseksi on kuitenkin tarpeen analysoida, miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta eri asiakysymyksissä instituution sisällä keskusteluissa, jossa eri intressit ja näkökannat kohtaavat.

Suurvaltojen intressit taustalla?

YK:ta on kritisoitu aiemmin toimimattomuudesta erilaisissa kriisitilanteissa kuten Ruandan kansanmurhassa. YK tarvitsee jäsenmaidensa tukea ja rahoitusta etenkin rauhanturvaamisoperaatioissa. Esimerkiksi rauhanturvaoperaatiossa Yhdysvaltojen tuki on ollut keskeinen YK:n toiminnalle.

Resurssit ja tuen tarve ovat kuitenkin johtaneet myös kysymyksiin, onko Yhdysvalloilla tai muilla yksittäisillä valtioilla “liikaa valtaa“ YK:ssa joko sen toiminnassa tai toimimattomuudessa. Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus kuitenkin estää tehokkaasti erilaiset yhden valtion vaikuttamisyritykset. Toisaalta samalla veto-oikeuden myötä yhdellä valtiolla on mahdollisuus estää kollektiivisen päätöksen syntyminen aiheesta, josta muut olisivat pääsemässä yksimielisyyteen. Turvallisuusneuvoston uudistamisesta ja veto-oikeuden poistamisesta on käyty keskusteluja.

Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

YK:n kaltaisen organisaation auktoriteetti perustuu siihen, että kansainvälisen sopimusyhteistyön ja organisaation peruskirjan hengessä valtiot pyrkivät toimimaan yhteistyössä. Ei olekaan yllättävää, että YK:n legitimiteetti toimia kansainvälisissä kysymyksissä rakentuu ajatukseen siitä, että maailmanlaajuiset haasteet ovat suuria ja monimutkaisia toimia vaativia, jolloin valtioiden on kannattavampaa toimia yhdessä kuin erikseen.

Uudistustarpeisiin vastaten YK on omaksunut uusia toimintatapoja esimerkiksi humanitaarisen intervention ja suojelun osalta (responsibility to protect), jotka hyväksyttiin huippukokouksessa vuonna 2005.

YK:n laajemmalle uudistamiselle ei kuitenkaan ole ollut helppoa löytää yhteistä näkemystä juuri yksittäisten jäsenvaltioiden erilaisten intressien vuoksi. Mailla on eriäviä tulkintoja esimerkiksi siitä, tulisiko ihmisoikeuksia “politisoida” käsittelemällä niitä YK:n alaisissa instituutioissa tai minkälaisia ihmisoikeuksia YK:n ja sen alaisten ihmisoikeusinstrumenttien tulisi edistää.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019 julkaistun ihmisoikeuskomitea-aloitteensa (Commission on Unalianable Right) yhteydessä, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet. Puheessaan Pompeo kritisoi myös ihmisoikeuksien käsitteen laajentumista, jolloin ihmisoikeuksia tulkitaan laajasti omien intressien ja mieltymysten mukaisesti, kapeamman luonnollisiin oikeuksiin perustuvan käsityksen sijaan. Komitean tarkoituksena on neuvoa ihmisoikeuksien edistämisessä osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet.

Yhdysvalloissa on esitetty toistuvasti kritiikkiä YK:ta ja sen osainstituutioita kohtaan, mikä kasaa paineita instituutioiden toiminnalle. Yhdysvallat on YK:n merkittävin rahoittaja noin 22 prosentin rahoitusosuudella. Lisäksi se on niin vaikutusvaltainen ja poliittisesti ja taloudellisesti merkittävä, ettei sen jääminen kokonaan kansainvälisen järjestelmän ja yhteisön ulkopuolelle voi olla vaihtoehto. Yhdysvaltojen vetäytyminen UNESCOsta, Pariisin ilmastosopimuksesta ja esimerkiksi ihmisoikeusneuvostosta presidentti Donald Trumpin kaudella ovat herättäneet kysymyksiä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n tulevaisuudesta.

Vaikka Trumpissa Yhdysvaltojen suhde YK:hon helposti henkilöityykin, Yhdysvallat on aiemminkin jättäytynyt YK:n alaisten järjestöjen ja sopimusten, kuten YK:n teollistamisjärjestön (UNIDO), UNESCON sekä sopimusten, kuten merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) ulkopuolelle.

Asiakysymykset ja käsitteellisen tason kamppailut

Samalla kun YK:n asiakysymyksiin pyritään löytämään poliittinen konsensus, instituutiot voivat joutua tulilinjalle. Edellä mainittu Yhdysvaltain kritiikki ihmisoikeustyötä kohtaan on hyvä esimerkki tästä. YK:n tulee toimia mahdollisimman tehokkaasti annettujen resurssien puitteissa.

Ihmisoikeuksien asiakysymysten ratkaisua on esimerkiksi kierrätetty toisiin YK:n instituutioihin: Yhdysvaltojen entiset YK suurlähettiläät Samantha Power ja Nikki Hayley nostivat esimerkiksi Pohjois-Koreaan liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä myös turvallisuusneuvoston agendalle. Yhdysvallat toi ihmisoikeudet myös turvallisuusneuvoston agendalle presidenttikaudellaan 2017 osana rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevaa keskustelua.

Asiakysymykset YK:ssa liittyvät väistämättä asioiden merkityksistä kamppailuun käsitteellisellä tasolla. Näissä poliittisen kielenkäytön tilanteissa on kiistelty esimerkiksi siitä, milloin ja miksi YK:n toimintaa tarvitaan jossakin tietyssä kysymyksessä tai tilanteessa sekä millaisessa muodossa YK:n tulisi toimia. Nämä ovat tilanteita, joissa on perusteltua tarkastella sanavalintoja ja niille annettuja kilpailevia merkityssisältöjä YK:n toiminnan oikeuttamiseksi tai haastamiseksi.

YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita.

Esimerkiksi YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita päästöjen hillitsemiseksi. Ilmastonmuutoksen nostaminen YK:n agendalle 1990-luvun alussa oli prosessi, jota oikeutettiin tarpeella päivittää käsityksiä YK:n toiminnasta rauhan ja vakauden hyväksi.

Sopimusneuvotteluissa sekä Kioton pöytäkirjassa (1997) että Pariisin ilmastosopimuksessa (2015) kriisipuheella ja tieteellisten havaintojen poliittisella käsittelyllä on ollut keskeinen asema, jolla YK:n toimivaltaa ilmastokysymyksessä on perusteltu. Oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja reiluus ovat esimerkkejä käsitteistä, joille annetuilla merkityksillä jäsenvaltioiden edustajat ovat pyrkineet rakentamaan legitimiteettiä kansainvälisille sopimuksille.

Näitä käsitteitä käyttämällä jäsenvaltioiden edustajat ovat ilmaisseet mielipiteitä vaikkapa siitä, kuinka vastuut ja velvollisuudet tulisi jakaa eri jäsenvaltioiden välillä ja millainen muoto tavoitteiden sitovuuden suhteen on sopimuksessa hyväksyttävissä.

Koronapandemian käsittely puolestaan on linkittynyt ilmastonmuutoksen hillintään tavoilla, joiden seurauksia YK:n legitimiteetille globaalien haasteiden ratkaisijana ei vielä tiedetä.

Turvallisuus häilyy kansainvälisen yhteistyön legitimiteetin ytimessä

Turvallisuus kuuluu yhä olennaisella tavalla YK:n toimintaan ja siten arvioihin siitä, miten YK onnistuu ehkäisemään konfliktien kehittymistä. Epäilemättä moni jäsenmaa pohtii YK:n institutionaalista roolia sekä sen toiminnan onnistumista tai epäonnistumista nimenomaan turvallisuuskysymysten kautta. Aseellinen kriisi on usein näkyvin turvallisuusuhka, vaikka niin ihmisoikeudet kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät kysymykset ovat suoraan yhteydessä turvallisuuteen eri puolilla maailmaa.

YK:n toiminta on yksi ja monen kriisin kohdalla myös keskeinen tapa säädellä aseellisia konflikteja. Samaan aikaan aseellisen konfliktin luonne on muutoksessa. Niin yksityiset turvallisuusalan toimijat kuin järjestäytyneen rikollisuuden muodot tulevat olemaan jatkossa suuremmassa roolissa erityisesti valtioiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa. Samaan aikaan monien valtioiden arkeen vaikuttaa eniten se, miten globaali kauppa kykenee toimimaan erilaisten uhkien keskellä.

Yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan.

Esimerkiksi merirosvous on ylikansallinen ilmentymä järjestäytyneestä rikollisuudesta ja uhkasta, jota vastaan myös YK on toiminut jäsenvaltioiden tukena. Vuonna 1982 YK sai aikaan kansainvälisen sopimuksen (UNCLOS), jolla pyrittiin rauhoittamaan merikulkureittejä ja alusten liikkumisvapautta.

Käytännössä kuitenkin yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan. 2000-luvulla erityisesti Somalian rannikon alue tuli tunnetuksi merirosvouksesta, mikä liittyi Somalian sisäisiin epävakaisiin oloihin. Afrikan sarven alueella tai sen läheisyydessä Persianlahden alueella on nykyisin niin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Kiinan, Ranskan, Italian, Espanjan, Turkin ja Japanin sotilastukikohtia alueen oman sotilaallisen läsnäolon lisäksi. Tämä korostaa alueen turvallisuusongelmien ratkaisun kansainvälistä ja ylikansallista luonnetta, ja merirosvousta suitsittiin tarmokkaasti kansainvälisen yhteistyön keinoin.

Lopuksi: miten tarttua legitimiteettiin?

Mielestämme YK:n uudistamiseen liittyviä ja usein kansallisista lähtökohdista ponnistavia pyrkimyksiä ei tule nähdä pelkästään sen legitimiteetin kyseenalaistajana, vaan myös tarpeellisena osana YK:n uskottavuuden ja toimintakyvyn ylläpitämistä maailman muuttuessa. Haasteena ovat kuitenkin jäsenvaltioiden erilaiset näkemykset uudistusten tarpeista ja sisällöistä.

Ratkaisun avain piilee jäsenvaltioiden kunnioituksessa.

Keskeiset ongelmat liittyvät erilaisiin globaaleihin haasteisiin, joissa itsenäisillä valtioilla on hyvin erilaisia intressejä ja toisaalta ristikkäisiä ulko- ja sisäpolitiikan paineita. YK:n toiminta pohjautuu kansainväliseen yhteistyöhön, mutta sen toiminnassa näkyy vaikutusvaltaisten jäsenmaiden valta ja resurssit korostuneesti.

YK:n legitimiteettiä on tarkasteltava ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten sen puitteissa pyritään saamaan aikaan kansainvälisiä ja ylikansallisia ratkaisuja tai miten YK:n puitteissa tehtyjä ratkaisuja kunnioitetaan jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioiden kunnioituksessa piilee myös ratkaisun avain organisaation legitimiteetin vahvistamiseen ja kehittämiseen osana muuttuvaa maailmaa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Miina Kaarkoski (FT) on poliittisen historian ja käsitteiden tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Teemu Häkkinen (FT) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Kirjoittajat ovat mukana Koneen säätiön rahoittaman hankkeen “Yhdistyneiden kansakuntien legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990-2019” tutkimusryhmässä. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/tutkimus/keskittymat/yhdistyneiden-kansakuntien-legitimiteetti-ja-ylikansalliset-haasteet-199020132019

Julkaisu YK ylikansallisten kriisien keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Eduskuntavaalien yhteydessä esiin nousi ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun näkymättömyys vaalikeskusteluissa. Näkymättömyyden on katsottu johtuvan pitkälti siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ole äänestäjille keskeinen vaaliteema.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisten aiheiden painoarvoa vaaliteemana olisi syytä kuitenkin tarkastella kriittisemmin, sillä ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajapinta on nykyisellään häilyvä ja monet ulkopolitiikan aiheet näkyvät sisäpoliittisessa päätöksenteossa. Lisäksi monet globaalit kysymykset kuten terrorismin torjunta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisy vaativat monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä.

Näistä syistä nyt eurovaalien kohdalla on syytä pohtia tarkemmin, minkälainen rooli EU:lla ja erityisesti sen parlamentilla on muuttuvassa maailmassa.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää. Europarlamentilla on silti sanavaltaa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen päättämisessä.

EU:n tavoitteena on selkeästi ollut kansainvälisen järjestelmän ja normien ylläpitäminen. Samalla se on pyrkinyt kehittämään ”omaa suurvaltapoliittista identiteettiään”.

Jännitteitä yhteisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen muodostamiseen on tuonut se, että EU:n jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit sekä kansalliset traditiot eroavat toisistaan.

Transatlanttisten suhteiden nykytila ja tulevaisuus

Tutkimuskeskus Pew Research Center teki vuonna 2018 kyselyn transatlanttisille vaikuttajille. Sen mukaan suurin haaste transatlanttisille suhteille tulee olemaan talous. Amerikkalaiset vastaajat näkivät transatlanttisten suhteiden ensisijaisena hyötynä turvallisuuden (ei-terrorismin), kun taas eurooppalaisilla vastaajilla ensisijaisina hyötyinä korostuivat talous ja kauppa.

Transatlanttisten suhteiden nykytila on herättänyt keskustelua myös EU:n parlamentissa, jossa ulkoasiainvaliokunta on selvittänyt asiaa. Vuonna 2018 Federica Mogherini, EU:n ulkosuhteiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, kuvaili nykyistä tilannetta toteamalla parlamentissa, miten ”ei ole salaisuus, että meillä (EU:lla ja Yhdysvalloilla) on yksi keskeinen ristiriita, joka koskee multilateralismia ja koko ideaa globaalin hallinnan järjestelmästä.”

EU:n on nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan.

Jo transatlanttisen suhteen kannalta katsottuna EU:n onkin nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan. Monet jäsenmaat tai erilaiset yhteisöt ovat toivoneet EU:sta myös kansainvälisen ilmastopolitiikan veturia, kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvien arvojen puolestapuhujaa sekä diplomatian ja kehitysavun esimerkin näyttäjää. ”Pehmeän vallan” lisäksi unioni on kehittänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muun muassa PESCO-yhteistyön ja EU:n ja Naton välisten suhteiden kautta.

Mogherini on viitannut myös Euroopan parlamentin tärkeään rooliin Yhdysvaltojen ja EU:n suhteiden ylläpitämisessä, mikä ilmenee Yhdysvaltojen kongressin ja Euroopan parlamentin keskinäisenä dialogina. EU:n ja Yhdysvaltojen kannat ovat eronneet toisistaan viime aikoina esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen ja Iranin ydinasesopimuksen suhteen.

EU:n parlamentin mukaan EU:n suhde Yhdysvaltoihin edelleen perustuu yhteisiin, jaettuihin arvoihin, kuten demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Samaan aikaan nostetaan esille kysymys, onko transatlanttisilla suhteilla yhä samanlainen merkitys Yhdysvalloille kuin historiallisesti on ollut. Lisäksi korostetaan konkreettisesti alueita, joilla yhteistyötä voitaisiin lisätä, ja että monimutkaisessa ja moninapaisessa maailmassa sekä EU:lla että Yhdysvalloilla on edelleen roolinsa yhteisten arvojen ylläpitäjänä.

Niin historiallisessa kuin nykyisessä keskustelussa transatlanttisista suhteista Yhdysvaltojen ja EU:n välillä on nähtävissä eri sävyjä. Niitä ilmentävät niin liittolaissuusuhteet kuin näkemyserot ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Natosta, taloudesta ja kaupasta, kansainvälisten sopimusten ja instituutioiden arvosta ja roolista sekä esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta.

Brexitin vaikutus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Brexit ei kyseenalaista kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä. Kaikki muu onkin sitten edelleen epäselvää.

Britannian EU-eroa on siirretty eteenpäin, eikä tällä hetkellä ole edelleenkään näkyvissä poliittista konsensusta, joka riittäisi erosopimuksen saavuttamiseen. Jäsenyyden pitkittyminen tarkoittaa myös Britanniassa eurovaaleja, joissa Nigel Faragen uusi brexit-puolue tulee galluptutkimusten perusteella olemaan selvä voittaja.

Nationalistisiin tavoitteisiin nojaavien populistien ennakoitu rynnistys parlamenttiin eurovaaleissa kuitenkin hankaloittaa sen kykyä seisoa omilla jaloillaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Parlamentaarisen ulkopolitiikan potentiaalisiksi heikkouksiksi voidaan luetella esimerkiksi päätöksenteon hitaus ja kyvyttömyys saavuttaa sopu hankalissa aiheissa.

Jatkossa EU:n parlamentissa erottuu todennäköisesti kolme keskeistä poliittista ryhmää, joiden voimasuhteet selviävät toukokuun lopussa. Nämä poliittiset ryhmät, siis vasemmisto, keskustaoikeisto ja oikeistopopulistit saattavat myös jäädä toisiaan tasapainottavaan valtatilanteeseen, jossa erityisesti keskustaoikeiston ja oikeistopopulistien välinen yhteys saattaa vahvistua.

Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Monet EU:n kannalta keskeiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisiä myös Britannialle. Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Brexit ja sen jälkiseuraukset tulevat jatkossakin työllistämään EU:n virkamiesten ja poliittisten päättäjien toimintaa enemmän kuin olisi suotavaa. Ehkä olennaisimmat kysymykset jatkossa ovatkin, mihin kaikkeen on aikaa ja poliittista pääomaa ryhtyä ja miten Euroopan parlamentin ja toisaalta Euroopan komission suhde voi kehittyä.

Carnegie Europe -ajatushautomon tutkija Stefan Lehnen mukaan Euroopan parlamentin vahvistunut päätöksenteko on edelleen sidoksissa kansallisten vaalien tuloksiin. Siten parlamenttiin ei ole kyennyt muodostumaan todellista ylikansallista paneurooppalaista demokratian foorumia.

Kansallisten vaalien vaikutuksesta on vaikea päästä irti, ja nyt käytävät eurovaalit alleviivaavat tätä tilannetta. Monet kansalliset populistipuolueet eivät niinkään halua maansa eroavan EU:sta tai hajottaa EU:ta, vaan ne painottavat kansallisen roolin vahvistamista.

Myös jäsenmaiden hallituksilla on jatkossakin intressi vahvistaa yhtä aikaa niin kansallisista tarpeista ponnistavaa politiikkaa kuin pyrkiä säilyttämään ja luomaan EU:sta mahdollisimman yhtenäistä toimijaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisten teemojen ja kansallismielisyyden vahvistumisen suhdetta kuvaa Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajiston äskettäinen Venäjään liittynyt skandaali, joka on nostanut populistien suopeat Venäjä-suhteet uudelleen tikunnokkaan.

Europarlamentissa populistiryhmillä saattaa silti olla houkutusta yhtäältä kansallisen suvereenisuuden painottamisen ja toisaalta taloudellisten intressien vuoksi ajaa jatkossakin suopeaa suhtautumista Venäjään.

Europarlamentin vastuu ilmastotoimista

Tulevan europarlamentin aikana unionin ulkopolitiikkaan liittyvät keskeiset haasteet tulevat varmasti konkretisoitumaan erityisesti ilmastopolitiikassa. EU:lla ei ole varaa pakoilla vastuutaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä, sillä se kuuluu maailman suurimpien saastuttajien joukkoon Yhdysvaltojen ja Kiinan ohella. Kansalliset intressit näkyvät kuitenkin tässäkin.

Euroopan parlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen areena ja toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän. Europarlamentin tehtävänä lähivuosina onkin jämäkästi määrittää niin unionin asema kansainvälisessä ilmastoregiimissä kuin konkreettiset toimiet päästöjen vähentämiseksi omalla alueellaan.

Europarlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän.

Erityisesti nuorempi äänestäjäkunta kohdistaa ehdokkaisiin huomattavia odotuksia ilmastoasioissa. Äänestyspäätöksissä europarlamentaarikoilla on väljemmän ryhmäkurin ansiosta jossakin määrin enemmän liikkumavaraa kuin kansallisen tason parlamenteissa. Tulevan parlamentin asemoitumiseen ilmastoasioissa vaikuttaa kuitenkin suuresti se, millaisiksi parlamentin poliittisten ryhmittymien voimasuhteet muodostuvat.

Voimasuhteet näkyvät todennäköisesti esimerkiksi siinä, millaiseen asemaan erityisesti poliittista vasemmistoa puhuttelevat ajatukset eurooppalaisesta Green New Dealista nousevat.

Globaalin johtajuuden näkökulmasta merkittävää on, miten parlamentti tulee asemoitumaan siihen, tulisiko EU:n kiristää päästövähennystavoitteitaan, vaikka Kiina ja Yhdysvallat eivät toimisi samoin. Kielteinen kanta on saanut kannatusta esimerkiksi Suomessa perussuomalaisilta, mutta linjauksen noudattaminen sotii samalla vastaan EU:n tavoitetta olla kansainvälinen ilmastojohtaja. Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluva yksiäänisyyden ideaali joutuu koetukselle tulevissa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Siksi parlamentin ilmastopoliittisilla päätöksillä ja linjauksilla on merkitystä EU:n uskottavuuden kannalta.

EU:n parlamentti joutuu myös ottamaan kantaa konkreettisiin, kansalaisten arkielämään vaikuttaviin kysymyksiin. Esimerkiksi unionin laajuinen lentovero ja polttomoottoriautojen myyntikielto seuraavan vuosikymmenen kuluessa ovat puhututtaneet eurovaaliehdokkaita.

Ristiriitaisia näkemyksiä on aiheuttanut myös kysymys siitä, pitäisikö EU:n maataloustuissa huomioida maatalouden ilmastovaikutukset. Lisäksi vaalikeskusteluissa on kiistelty EU:lle kaavaillusta ympäristöperusteisesta tullijärjestelmästä, jossa suuripäästöisille tuontitavaroille pantaisiin korkeammat tullit.

Parlamentin merkitys korostuu siinäkin, että se toimii foorumina Euroopan laajuiselle debatille ilmastoasioissa ja tuo yhteen eri jäsenmaiden ja poliittisten ryhmittymien intressit. Poliittinen kielenkäyttö on keskiössä päätöksistä ja linjauksista keskusteltaessa, ja siitä voisi avautua parlamentaarikoille mahdollisuus edelleen korostaa ilmastoasioiden tärkeyttä.

Mediassa on ilmennyt pyrkimyksiä arvioida uudelleen terminologiaa, jolla ilmastoasioista kirjoitetaan ja viestitään. Esimerkiksi The Guardian teki vastikään linjauksen suosia selvästi ilmastotoimien kiireellisyyttä ja kohtalokkuutta painottavia käsitteitä, kuten ilmastokriisiä ilmastonmuutoksen sijaan. Tulevalla europarlamentilla on myös käsitteellisen määrittelyn kautta mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n ilmastopoliittinen toimijuus lähitulevaisuudessa tulee asettumaan.

Kaiken kaikkiaan uudelle europarlamentin kokoonpanolle asettuu hurjia paineita, joihin ei ole helppoa vastata. Se on kuitenkin selvää, että parlamentin ulko- ja turvallisuuspolitiikalla tulee olemaan huomattavaa merkitystä jo lähivuosina.

Suomen tulevalle EU:n puheenjohtajuuskaudelle osuu seuraava YK:n ilmastokokous, jolloin EU:lla on tilaisuus profiloitua ilmastopoliittiseksi toimijaksi. Puheenjohtajana Suomi huolehtii myös EU:n agendan toteutumisesta ja jäsenmaiden välisestä yhteistyöstä.

Kun hallitusneuvottelut ovat kesken, Suomi ei ole vielä julkaissut omia prioriteettejaan puheenjohtajuuskaudelleen. Suomen puheenjohtajuuskauden sivuilla korostetaan kuitenkin puheenjohtajamaan roolia yhtenäisyyden luomisessa. Suomi pääsee ensimmäisenä toteuttamaan parhaillaan valmisteilla olevaa EU:n strategista agendaa vuosille 2019–2024.

YTT Anna Kronlund on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa

Julkaisu Mitä odottaa uuden europarlamentin ulkopolitiikalta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorten tutkijoiden asemasta ei ole viime aikoina käyty juurikaan kattavaa keskustelua, vaikka esimerkiksi Suomen Akatemian Tieteen tila 2012  -tieteenalaraportista selviää, että ”valtio-opissa on tällä hetkellä käynnissä perusteellinen sukupolvenvaihdos”. Kuten työryhmän raportissa todetaan, jatkokoulutukseen on satsattu viime aikoina resursseja, mutta samanaikaisesti nopeasti laajenevaan nuorten väitelleiden tutkijoiden joukkoon ei ole kiinnitetty järjestelmällisesti huomiota, jolloin ”usean nuoren tutkijan kohdalla on tällä hetkellä nähtävissä ahdistus tulevaisuudesta”. Mielestämme onkin tärkeää herättää keskustelua nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymistä.

Asian kannalta olennainen kysymys on, mitä vastaväitelleiden tohtoreiden oikein oletetaan tekevän. Rahoituksen löytäminen väitöskirjan tekemiseen on mahdollista, kuten myös työryhmän raportissa mainitaan, mutta ongelmaksi muodostuu usein nuorten tutkijoiden post doc -rahoituksen saaminen. Tutkijan uran jatkumisen epävarmuus on merkittävä ongelma. Yksityiselle uralle suuntautumista ei toki tule väheksyä, mutta nuorten tutkijoiden mahdollisuuksia jatkaa akateemisella uralla tulisi tukea enemmän. Valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tekemässä SWOT-analyysissä tieteenalan yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi onkin eritelty post doc -tutkijoiden epävarma asema.

Kansainvälistymisestä itseisarvo?

Viime aikoina paljon keskustelua on herättänyt Suomen tiedeyhteisön kansainvälistymisen tarve. Raportin mukaan kansainvälistyminen on politiikan tutkimuksen yksi vahvuusalueista. Siitä huolimatta kansainvälistymistä korostava keskustelu vaikuttaa myös valtio-opin alan post doc -tutkijoiden tulevaisuuden näkymiin. Erityisesti Suomeen on toivottu ulkomaalaisia post doc -tutkijoita tai uransa alkuvaiheessa olevia professoreita. Esimerkiksi Yle-uutisten mukaan ”Suomen akatemia vaatii lisää nuoria ulkomaalaisia tohtoreita”. Resursseja on toivottu kohdennettavan etenkin ulkomaisten tutkijoiden sijoittumiseen suomalaisiin yliopistoihin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu usein esimerkiksi opetustehtävissä vaadittava suomen kielen osaaminen. Kansainvälistymiseen liittyviä ongelmia on kartoitettu laajemmin esimerkiksi valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tieteenalaa koskevassa raportissa.

Kansainvälistymistä tulisi lisätä myös mahdollistamalla suomalaisten tutkijoiden sijoittumista ulkomaisiin yliopistoihin. Kansainvälisyyden ja liikkuvuuden lisääminen on sinänsä hyvä asia, mutta sen ei pitäisi olla pelkkä itseisarvo. Tulisikin kattavasti selvittää, mitä ongelmia liikkuvuusvaatimukseen yleisesti ottaen liittyy. Resurssien ja akateemisen työuran jatkamisen mahdollisuuksien turvaaminen myös väitöskirjan valmistumisen jälkeen lisäisi kansainvälistymisen edellytyksiä suomalaisissa yliopistoissa. Yhtenä niistä voidaankin katsoa olevan tutkijoiden tilanteen parantaminen yleisesti, jolloin pelkkä raha ei ratkaise vaan viihtyvyys houkuttelee. Tällaista pidemmän aikavälin ratkaisua tulisi pohtia myös muilla kriteereillä kuin liikkuvuudella.

Myös eräänlaista post doc -tutkijoiden Erasmus-vaihtoa voisi edelleen kehittää, jolloin kansainvälistymisestä ja sen tavoittelusta ei tulisi pelkästään yksipuolista, vaan turvattaisiin myös omien koulutettujen kansainvälinen kilpailukyky. Kuten tieteenalan työryhmän raportissa osuvasti huomautetaan, kansainvälistyminen ei tarkoita pelkästään tutkijoiden ulkomaan oleskelua vaan verkostoitumista ylipäätään kansainväliseen tiedeyhteisöön. Kansainvälistymisen – kuten myös nuorten tutkijoiden yliopistoille sijoittumisen – ongelmaksi on yleisesti ottaen muodostunut erityisesti yliopistolla olevien työsuhteiden ja toimien vähäinen määrä, joka nostetaan esiin myös raportissa.

Tutkijoiden eriarvoisuus

Väitöskirjan tekijöiden ja nuorten tutkijoiden kohdalla myös apurahatutkijoiden ja työsuhteessa olevien erilainen asema yliopistoissa on viime aikoina herättänyt laajalti keskustelua esimerkiksi Helsingin yliopistossa, jossa työhuoneiden saatavuus ja maksullisuus ovat osoittautuneet ongelmiksi. Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella apurahatutkijat rinnastetaan työsuhteessa oleviin, mikä mielestämme kannustaa edelleen hakemaan apurahoja. Eriarvoinen suhtautuminen apurahatutkijoiden asemaan on erikoista, kun tutkimus julkaisuineen kuitenkin aina sijoittuu kunkin yliopiston ”nimiin”, jolloin apurahalla työskentelevälle tulisi tarjota tasa-arvoiset mahdollisuudet esimerkiksi työtilaan ja näkyvyyteen nettisivuilla. Tällaisessa tilanteessa tulee väkisinkin sellainen olo, että julkaisut kyllä kelpaavat yliopistoille, mutta tutkijat jätetään oman onnensa nojaan. Tällainen lyhytnäköinen ajattelu on tuhoisaa yliopistoyhteisön kannalta.

Nuorten tutkijoiden ongelmaksi muodostuu usein kilpailu post doc -rahoituksesta. Hakuja on harvoin ja joissakin tapauksissa pelkkä väittelylupa ei riitä hakemuksen hyväksymiseksi. Tietyt rahoituslähteet kyllä kohdistetaan post doceihin, mutta ne ovat edelleen varsin joustamattomia. ”Tenure track” -periaate ei näytä juurikaan toimivan niillä resursseilla, joita yliopistoilla on tällä hetkellä käytössään. Tieteenalatyöryhmän raportissa edelleen todetaan, että Suomeen ollaan kehittämässä uudenlaista ”tenure-track apulaisprofessuuria”. Tämä junior professor -käytäntö voisi osaltaan lisätä kansainvälistymisen edellytyksiä, mutta kysymys kuuluu: mistä rahat tähän otetaan? Toimien lisäämistä ei pitäisi myöskään tehdä pelkästä kansainvälisyyden näkökulmasta.

Mitä väitöskirjan jälkeen?

Nykyinen malli ei rohkaise väitelleitä jatkamaan tutkijana. Jonkinlainen mentorointiohjelma olisi tarpeen post doc -vaiheessa. Tohtorikoulutettaville tarjotaan huomattavasti enemmän tukea ja mahdollisuuksia verkostoitua, joita tulisikin osata hyödyntää post doc -vaiheessa. Etenkin apurahalla työskentelevät post docit jäävät usein yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Toisaalta tulisi nähdä, että nykyisessä mallissa monet tutkijat työskentelevät sekä työsuhteessa että apurahalla. Yliopistojen pitäisi osoittaa paremmin arvostuksensa niille tutkijoille, jotka hankkivat ulkopuolista rahaa tutkimukselleen ja tuovat sitä kautta näkyvyyttä yliopistoille.

Nuorten tutkijoiden ongelmana on usein erottautuminen rahoituksesta kilpailtaessa. Varsinkin monografiaa kirjoittavien tulisi pyrkiä julkaisemaan mahdollisimman paljon jo väitöskirja-vaiheessa. Tämä aiheuttaa entistä enemmän paineita väitöskirjaansa valmisteleville. Julkaisujen määrä rahoituksen saamisen ehtona varsinkin nuorten tutkijoiden kohdalla voi siten muodostua ongelmaksi. Edelleen tietynlaisen hakemusretoriikan omaksuminen on edellytys onnistuneelle rahoituksen saamiselle. Raportin mukaan huippuyksiköt ovat olleet onnistunut esimerkki hauista, joissa nuoret tutkijat ovat paitsi saaneet rahoitusta myös onnistuneesti verkostoituneet muiden tutkijoiden ja tutkimusalojen kanssa. Nuorten ja varttuneempien tutkijoiden yhteishakemukset voisivatkin tuoda lisäetua nuorille tutkijoille post doc -rahoituksesta kilpailtaessa.

Julkaisu Nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.