Eurovaalien alla keskustelu Euroopan parlamentista ja sen vallasta ja käytännöistä on ajankohtainen. Parlamenttia koskevan yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun kolme jännitettä tekevät Euroopan parlamenttiin kohdistuvat oletukset näkyviksi:

Onko Euroopan parlamentti vallaton ja vastuuton keskustelukerho ja kumileimasin – vai Euroopan unionin toimielimistä se, joka on kasvattanut lainsäädäntövaltaansa eniten?

Onko parlamentti EU:n demokraattisin poliittinen instituutio – vai uusintaako se EU:n demokratiavajetta olemalla etäällä kansalaisista, jotka äänestävät eurovaaleissakin kotimaan eivätkä EU:n asioista?

Onko Euroopan parlamentti aidosti ylikansallinen toimija, jossa päättäjät eivät istu kansallisissa vaan puoluepoliittisissa ryhmissään – vai leimaavatko kansalliset poliittiset kamppailut sen toimintaa?

Tässä kirjoituksessa käsittelen Euroopan parlamenttia politiikan teon näyttämönä. Huomion kiinnittäminen parlamentin virallisiin ja epävirallisiin käytäntöihin ja sen vallankäyttäjiin, kuten poliittisiin ryhmiin, antaa vastauksia edellä mainittujen jännitteiden puolesta ja vastaan.

Työskentelevä parlamentti

Euroopan parlamenttia kuvattaessa voidaan hyödyntää jaottelua ”debatoivaan parlamenttiin” ja ”työskentelevään parlamenttiin”. Debatoivassa parlamentissa, kuten Britannian Westminsterissä, poliittinen keskustelu ja retoriikka ovat ensisijaisia. Työskentelevä parlamentti keskittyy poliittisiin neuvotteluihin ja kompromissien hiomiseen esimerkiksi valiokunnissa.

Euroopan parlamentti on hyvä esimerkki työskentelevästä parlamentista. Kun halutaan ymmärtää sen toimintaa, huomio on kiinnitettävä lainsäädäntötyön paikkoihin: perinteisesti valiokuntiin, nykyään yhä enemmän trilogeihin, eli kolmikantaneuvotteluihin.

Parlamentin luonne selittää, miksi täysistuntokeskustelut tuntuvat helposti kuivilta ja merkityksettömiltä. Niitä leimaavat erityisen lyhyet puheenvuorot, varsinaisen poliittisesti vaikuttavan keskustelun puute, sekä kiivastahtiset äänestysmaratonit keskipäivän aikaan.

Euroopan parlamentissa korostuvat yhteistyö, neuvottelut ja asiantuntemus, jotka rakennetaan joustavasti, asiakysymys kerrallaan. Samalla yksittäinen Euroopan parlamentin jäsen rakentaa luottamuspääomaa suhteessa omaan ryhmänsä, puolueensa tai maansa toimintaan. Tällaista pehmeää valtaa suosiva politiikan teon tapa lisää sellaisten tahojen vaikutusmahdollisuuksia, joilla on perinteisesti vähemmän valtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi pienten jäsenmaiden mepit ja naispoliitikot.  

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli.

Onnistuneen työskentelyn mahdollisuuksia kasvattaa myös se, että Euroopan parlamentin politiikkaa ei tehdä oppositio ja hallitus -akselilla. Valiokunnissa tämä tarkoittaa sitä, että yksittäiset mepit voivat ilmaista omia näkemyksiään vapaasti. Trilogeissa sisäisillä neuvotteluilla saavutettu yhtenäinen parlamentin linja lisää parlamentin valtaa neuvotteluissa neuvoston kanssa.

Samalla vallankäyttö katoaa näkyvistä. Kuten täysistuntoja, myös valiokuntakeskusteluja voidaan pitää jossain määrin symbolisina. Todellinen työ tehdään jälleen muualla, erityisesti parlamentin neuvottelijoiden ja varjoneuvottelijoiden epävirallisissa tapaamisissa. Siinä missä täysistunto ja valiokuntatyö ovat julkisia, varjoneuvottelut ja niiden jälkeiset trilogit ovat läpinäkymättömämpiä.

Työskentelevän parlamentin piirteitä vahvistaa myös Euroopan parlamentissa käsiteltävien asiakysymysten kasvanut monimutkaisuus ja teknisyys. Meppien pitää pystyä hankkimaan, sulattamaan ja käsittelemään valtavaa tietomäärää. Koska parlamentilla on huomattavasti pienemmät asiantuntijaresurssit kuin komissiolla, se on myös avoimempi kansalaisyhteiskunnan ja eri intressiryhmien vaikuttamistyölle. Myös lobbauksen epävirallisten käytäntöjen ongelmista keskusteltiin jälleen kuluneella kaudella korruptioskandaali Qatar-gaten yhteydessä.

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli. Parlamentti ei ole jälleen yksi esimerkki kaukaisesta tai byrokraattisesta ”EU-koneistosta” ja Brysselin kuplasta, vaan kiireistä, kiinnostavaa työtä erilaisten poliittisten päämäärien eteen.

Tasa-arvon parlamentti

Euroopan parlamentti on myös tasa-arvon parlamentti. Tasa-arvon parlamentilla tarkoitan sukupuolten tasa-arvon toteutumista poliittisessa edustuksessa, parlamentin johtopaikoilla, parlamentaarisissa rakenteissa ja käytännöissä sekä politiikassa. Tasa-arvon parlamentin avulla voidaan tarkastella Euroopan parlamentin poliittista puolta ja sen debatoivan parlamentin ulottuvuuksia.

Euroopan parlamentilla on vahva teoilla hankittu maine siitä, että se puolustaa sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia neuvotteluissa muiden EU-toimielinten kanssa. Euroopan parlamentti pyrkii nostamaan näitä kysymyksiä unionin agendalle lukuisilla omilla aloitteillaan ja raporteillaan.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Esimerkiksi Puolassa perustettiin ”HLBTI- vapaita alueita” ja abortti kriminalisoitiin aiempaakin tiukemmin. Euroopan parlamentissakin sukupuolten tasa-arvoa vastustavien meppien osuus kasvoi 30 prosenttiin.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.

Tasa-arvon parlamentti on institutionalisoitu Euroopan parlamentin rakenteisiin ja käytäntöihin, sen hallinnan tapoihin. Euroopan parlamentti on esimerkiksi ollut maailman ainoa parlamentti, joka on virallisesti sitoutunut sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen. Sen naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnassa näitä arvoja ja normeja puolustavat poliittiset ryhmät ja mepit käyttävät eniten valtaa.

Tasa-arvon parlamenttia tulee tarkastella kriittisesti parlamentin sisäisten – mahdollisesti sukupuolittuneiden – käytäntöjen näkökulmasta. Vaikka naisten määrä on kasvanut valiokuntien johtopaikoilla, valiokuntien kulttuurit ovat hyvin erilaisia. Joissain valiokunnissa vallalla on tasa-arvon merkitystä vähättelevä vahva maskuliininen kulttuuri, joka väheksyy sekä naisia esimerkiksi talouspolitiikan asiantuntijoina.

Euroopan parlamentissa esiintyy syrjivää seksististä ja rasistista puhetta. Laaja poliittisten avustajien käynnistämä parlamentin sisäinen MeTooEP -kampanja on tehnyt näkyväksi seksuaalisen häirinnän laajuuden ja parlamentin huonosti toimivat sisäiset käytännöt sen estämiseksi. Joillekin poliittisille ryhmille on ollut tärkeämpää suojella parlamentin hyvää mainetta kuin poistaa tehokkaasti seksuaalista häirintää.

Tasa-arvon parlamentissa on vielä sisäisiä haasteita tasa-arvon toteutumisessa – erityisesti suhteessa rotuun ja etnisyyteen.

Poliittiset ryhmät vallan käyttäjinä

Eurovaalit nostavat esiin poliittiset ryhmät parlamentinkeskeisinä toimijoina. Huomion kiinnittäminen poliittisiin ryhmiin osoittaa, että parlamentin toimintakulttuuri ja sisäiset käytännöt vaihtelevat ryhmän mukaan. Samalla poliittiset ryhmät ovat demokratian keskiössä: ne mahdollistavat eri poliittisiin ideologioihin perustuvien ratkaisujen esiin nostamisen.

Monet kehityskulut, kuten parlamentin valta-aseman vahvistuminen ja muutokset sen sisäisessä työjärjestyksessä, ovat kasvattaneet poliittisten ryhmien valtaa. On epäedullista puolueelle tai mepeille olla kuulumatta poliittiseen ryhmään ja jäädä paitsi vaikuttamisen paikoilta, kuten neuvottelijana toimimisesta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt.

Poliittiset ryhmät ovat myös muuttaneet toimintaansa ja ammattimaistuneet vuosien saatossa. Osassa suurimmista ryhmistä, valtaa ja päätöksentekoa on keskitetty vaikutusvallan ja tehokkuuden lisäämiseksi. Euroskeptisemmät tai oikeistopopulistisemmat poliittiset ryhmät ovat pitäneet kiinni kansallisten delegaatioiden ja yksittäisten meppien vapaudesta toimia haluamallaan tavalla.

Poliittisten ryhmien erilaisia käytäntöjä ja niiden sisäistä päätöksentekoa on tutkittu yllättävän vähän eikä niitä ole arvioitu demokratian näkökulmasta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt. Kuten täysistunnot ja valiokuntakeskustelut, myös poliittisten ryhmien ryhmäkokoukset ovat virallisesta asemastaan huolimatta monissa ryhmissä lähinnä symbolisia. Ryhmän kantojen muodostaminen tapahtuu pienemmissä työryhmissä hyvissä ajoin ennen ryhmäkokouksia.

Yleiseurooppalaisten näkökulmien sijaan haastattelemamme mepit ja avustajat puhuivat siitä, mitkä maat ja niiden kansalliset delegaatiot ratkaisevat kunkin ryhmän kannan. Myös integraatioon myönteisesti suhtautuvissa ryhmissä kuvattiin kansallisen politiikan isoa merkitystä. EPP:n osalta puhuttiin ”Saksan mafiasta”; S&D ryhmässä siitä, kuinka päätökset saattoivat riippua ”puhelusta Madridiin”. Vihreät oli johdonmukaisin Euroopan tason politiikkaa korostavassa lähestymistavassaan.

Katse tulevaan kauteen

Eurovaalien alla on puhuttu paljon laitaoikeiston noususta. Vaalituloksen vaikuttavuuden tulevat ratkaisemaan ne kesäkuun viikot Brysselissä, kun poliittiset ryhmät neuvottelevat kokoonpanoistaan ja pyrkivät kasvattamaan vaikutusvaltaansa poliittisten ryhmien muodostamisen kautta. Silloin punnitaan, missä määrin halu muodostaa kooltaan mahdollisimman iso poliittinen ryhmä, saa poliittiset ryhmät sivuuttamaan muut normit, arvot ja periaatteet. Normeista, kuten sukupuolten tasa-arvosta, saatetaan joustaa, kun halutaan hyväksyä uusia puolueita ryhmän jäseneksi.

Laitaoikeistolaiset ryhmät ovat perinteisesti vastustaneet Euroopan parlamenttia poliittisena instituutiona ja integraation ilmentymänä. Politiikan tekoa on helpottanut laitaoikeiston keskittyminen debatoivaan parlamenttiin työskentelevän parlamentin sijaan: integraatiota, maahanmuuttoa, ja tasa-arvoa voimakkaasti vastustavaiin puheenvuoroihin täysistunnossa.  Myös muiden ryhmien niitä kohtaan harjoittama cordon sanitaire -politiikka on sulkenut ne päätöksenteon ulkopuolelle.

Loppukaudesta parlamentissa on alkanut näkyä laitaoikeiston pyrkimys osallistua politiikan tekoon ja muuttaa Euroopan unionin politiikkaa parlamentaarisen työn avulla. Cordon sanitaire on ollut tähän mennessäkin joustava, poliittinen ja epävirallinen käytäntö. Yhtäältä integraatio-myönteisten ryhmien, erityisesti EPP:n ja Renew:n tulkinnat cordon sanitairesta, ja laitaoikeiston oma motivaatio ja kyky toimia työskentelevässä parlamentissa tulevat vaikuttamaan EU:n tulevan politiikan suuntaan.

Dosentti Johanna Kantola on Euroopan politiikan tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Kantola johti European Research Councilin (ERC) rahoittamaa tutkimushanketta vuosina 2018–23, jossa tutkittiin Euroopan parlamentin poliittisia ryhmiä tasa-arvon ja demokratian näkökulmista.

Artikkelikuva: Erich Westendarp / Pixabay

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta –juttusarjaa.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Euroopan parlamentti politiikan jännitteiden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unioni vaikuttaa kansalaisten arkeen, kansalliseen politiikkaan ja lainsäädäntöön ja niiden tekemisen ehtoihin yhä merkittävämmin. Miten unioni on kehittynyt kuluneella vaalikaudella ja mihin suuntaan haluamme sen menevän tulevien viiden vuoden aikana?

Eurovaalien alla on ainutlaatuinen mahdollisuus keskustella isoista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Toimijat Euroopan unionin tasolla ja jäsenmaissa tuovat esille tavoitteitaan liittyen esimerkiksi unionin turvallisuus-, talous- ja sosiaalipolitiikkaan, ilmastonmuutokseen sekä unionin perussopimusten muutostarpeisiin. Vaalien läheisyys nostaa keskusteluun myös unionin politiikkaa ohjaavat arvot.

Demokraattisen keskusteluun kuuluu, että kansalaisille on tarjolla erilaisia poliittisia vaihtoehtoja. Eurovaaleissa näitä voi lukea esimerkiksi europuolueiden juuri julkaistuista vaaliohjelmista. Suomessa puolueet julkistavat omat eurovaaliohjelmansa kevään 2024 aikana.

Eurooppa-neuvosto puolestaan hyväksyy eurovaalien jälkeen jäsenmaiden hallitusten kantoja heijastavan strategisen ohjelmansa tulevalle viisivuotiskaudelle. Suomessa Petteri Orpon hallitus on muotoillut EU-politiikkansa avaintavoitteet. Esimerkiksi turvallisuuden saralla hallitus ajaa “huoltovarmuusunionia” . Muita keskeisiä tavoitteita ovat kilpailukyky ja strateginen autonomia sekä puhtaan siirtymän ja kiertobiotalouden edistäminen.

EU:n suunnan seuraavaksi viisivuotiskaudeksi määrittää lopulta komission tulevan kauden poliittinen ohjelma. Komission uusi puheenjohtaja – hyvin todennäköisesti jatkokaudelle valittava Ursula von der Leyen – sovittaa ohjelmassa yhteen parlamentin poliittisten ryhmien sekä jäsenmaiden kantoja.

Vaalien alla keskustelua Euroopan unionista ja sen politiikasta vahvistaa tieteelliseen tutkimukseen perustuva tieto. EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjamme tarttuu haasteeseen tuoda uusinta – usein englanniksi julkaistua – tutkimusta suomalaiseen keskusteluun.

Tässä juttusarjan avaavassa kirjoituksessa suuntaamme katseemme Euroopan parlamentin rooliin EU:n päätöksenteossa ja sen sisäiseen politiikantekoon. Parlamentti jää usein EU-politiikkaa sivuavassa keskustelussa sivurooliin, vaikka se on EU:n ainoa vaaleilla valittava elin. Vaalituloksella on merkitystä, sillä europarlamentti ei ole vain puheenpitopaikka, vaan normaali, lakeja säätävä parlamentti.

Euroopan parlamentti tarttuu valtaan

Euroopan parlamentin valta kasvoi Lissabonin sopimuksen vuoden 2009 voimaantulon myötä. Parlamentti hyväksyy yhdessä neuvoston kanssa suurimman osan lainsäädännöstä esimerkiksi talouden ohjauksen ja hallinnan, maahanmuuton, energian, liikenteen, ympäristön ja kuluttajansuojan osalta.

Lainsäädäntötyön lisäksi parlamentilla on budjettivaltaa. Se hyväksyy EU:n talousarvion. Parlamentti nimittää komission puheenjohtajan ja komissaarit, ja valvoo komission toimintaa eri keinoin.

Parlamentti hyväksyy unionin neuvottelemien kansainvälisten sopimusten ratifioinnin, uusien jäsenmaiden liittymisen ja vanhojen eroamisen, ja voi pyytää EU:n perussopimuksista käytävien neuvottelujen aloittamista. Se voi viedä asian EU:n tuomioistuimeen, jos katsoo jonkun toimielimen rikkovan perussopimuksia.

Parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen Euroopan, kansalaisten sekä ympäristön ja ilmaston puolustajana. Parlamentti on myös usein asettunut puolustamaan vahvempaa unionia ja Euroopan etua.

Euroopan parlamentti myös käyttää sille annettua valtaa täysimääräisesti. Se pyrkii myös kasvattamaan valtaansa virallisesti ja epävirallisesti. Parlamentti on pitkään vaatinut täyttä lainsäädännön aloiteoikeutta, joka on vain komissiolla. Esimerkiksi Brexit-neuvotteluissa parlamentin on arvioitu onnistuneen kohottamaan itsensä lähes neuvottelijan asemaan.

Parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen Euroopan, kansalaisten sekä ympäristön ja ilmaston puolustajana. Parlamentti on myös usein asettunut puolustamaan vahvempaa unionia ja Euroopan etua. Se on muun muassa vaatinut EU:lle suurempaa budjettia samalla, kun jäsenmaat haluavat minimoida omat maksunsa.

Kuluneen kauden vakavat kriisit ja niihin vastaaminen ovat vähentäneet parlamentin valtaa ja korostaneet jäsenmaiden ja komission roolia. Tämä näkyi jo talous- ja eurokriisin aikaan, kun päätöksiä tehtiin ensisijaisesti jäsenmaiden kesken. Myös koronakriisiä hoidettiin aluksi jäsenmaiden hallitusten kesken. Politiikkatoimia hyväksyttiin nopealla tahdilla, ilman parlamenttia tai ainakin ilman kunnollista parlamenttikäsittelyä.

Kuluvan kauden kriisit eivät ole täysin marginalisoineet parlamenttia. Esimerkiksi pandemian aikaan monikansallinen ja -kielinen parlamentti, jossa etätyön käytännöt olivat vasta kehitteillä, pystyi sopeuttamaan toimintaansa. Se sai omia tavoitteitaan läpi esimerkiksi suhteessa EU:n elpymisrahastoon.

Parlamentista on tullut valtatasapainoltaan hajanaisempi

Euroopan parlamentin kuluva kausi (2019–24) on ollut monella tapaa historiallinen. Vuoden 2019 vaaleissa parlamentin kaksi suurinta ryhmää, keskustaoikeistolainen EPP ja keskustavasemmistolainen S&D menettivät enemmistönsä ensimmäistä kertaa parlamentin historian aikana. Lopputulosta selitti vihreiden ja liberaalien, mutta myös oikeistopopulistien, hyvä vaalitulos. Parlamentista tuli poliittisesti aiempaa hajanaisempi.

Hajanaisuus muutti parlamentin päätöksentekoa. EPP ja S&D olivat käytännössä sopineet yhdessä parlamentin politiikasta. Kuluvalla kaudella päätöksentekoon tarvittiin useampien poliittisten ryhmien tuki.

Kuluneella vaalikaudella suurin osa parlamentin päätöksistä perustui laajalle EPP:n, S&D:n, liberaalin Renew Europe -ryhmän ja vihreiden koalitiolle. EU-myönteiset ryhmät työskentelivät yhdessä ideologiset rajat ylittäen.

Kuluneella vaalikaudella suurin osa parlamentin päätöksistä perustui laajalle EPP:n, S&D:n, liberaalin Renew Europe -ryhmän ja vihreiden koalitiolle. EU-myönteiset ryhmät työskentelivät yhdessä ideologiset rajat ylittäen.

Vuoden 2019 eurovaalien tulos salli myös vaihtoehtoisia koalitioita. Myös keskustaan ja vasemmistoon sijoittuvilla liberaaleilla ryhmillä (S&D, Renew, vihreät, vasemmisto) on ollut riittävä määrä meppejä enemmistön saavuttamiseksi. Loppukaudesta nämä ryhmät yhdistivät voimansa ilmastokysymyksissä, kuten ennallistamisasetuksen läpimenossa.

Vaikka oikeistopopulististen meppien määrä parlamentissa lisääntyi, ei heillä ollut toistaiseksi merkittävää vaikutusta parlamentin päätöksentekoon ja sen sisältöihin. Laita- ja äärioikeisto, etenkään vuoden 2019 jälkeen syntynyt uusi Identiteetti ja demokratia -ryhmä (ID) ei ole osallistunut lainsäädäntötyöhön. Sen sijaan se on keskittynyt vastustamaan Euroopan integraatiota ja Euroopan unionin toimintaa, korostamaan kansallista päätöksentekoa ja läheisyysperiaatetta, sekä vastustamaan ihmisoikeuksia ja sukupuolten tasa-arvoa täysistuntokeskusteluissa.

EU-vaalit muuttavat parlamentin valtatasapainoa

Tulevissa EU-vaaleissa äänestetään vahvan ja lisää valtaa tavoittelevan lainsäätäjän valtatasapainosta.

Poliittisten ryhmien valtatasapaino vaikuttaa ensinnäkin komission ohjelmaan. Saadakseen parlamentin enemmistön taakseen, komission tuleva puheenjohtaja joutuu tekemään myönnytyksiä eri poliittisille ryhmille.

Vaalitulos määrittää myös, millaiseksi parlamentin kanta muodostuu eri poliittisissa kysymyksissä. Parlamentin sisäisten poliittisten neuvottelujen onnistuminen vaikuttaa siihen, kuinka vahva ja yhtenäinen parlamentti on instituutioiden välisissä neuvotteluissa. 

Vaalitulos määrittää myös, millaiseksi parlamentin kanta muodostuu eri poliittisissa kysymyksissä.

Kun vaaleihin on kaksi kuukautta, poliittista keskustelua hallitsee laita- ja äärioikeiston ennakoitu hyvä vaalimenestys ja sen merkitys. Parlamentista tulee todennäköisesti entistä hajanaisempi. Samalla laita- ja äärioikeisto valmistautuu osallistumaan aiempaa aktiivisemmin parlamentin päätöksentekoon.

Ennusteiden mukaan nykyistä kautta hallinnut EU-myönteinen suuri koalitio säilyttää enemmistönsä, vaikka vihreät ja liberaalit menettäisivät paikkoja. Sen sijaan keskustavasemmistolainen koalitio menettäisi mahdollisuutensa päätösten tekemiseen. Keskustaoikeistolaiset ryhmätkään (EPP, Renew, ECR) eivät saisi tarpeeksi ääniä kasaan. Sen sijaan puhdas oikeistokoalitio (EPP, ECR, ID) saattaisi ensimmäistä kertaa yltää enemmistöön.

Yksi päätelmä on, että enemmistön saavuttaminen ilman EPP:tä tulee jatkossa olemaan vaikeaa. Tämä kasvattaa EPP:n valtaa ja merkitystä parlamentissa.

Tulevan politiikan kannalta on olennaista, kenen kanssa EPP hakeutuu yhteistyöhön. EPP on pitänyt ovea auki oikeistolaisen ECR-ryhmän suuntaan, mutta yhteistyö erittäin EU-vastaisen ID:n kanssa on epätodennäköistä. Samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät toivovat yhteistyötä EPP:n kanssa esimerkiksi maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyvissä kysymyksissä.

Näkökulmia EU-vaaleihin

Tämän juttusarjan 11 artikkelissa suomalaiset EU-tutkijat tuovat uusimpaan tutkimukseen perustuvia näkökulmia EU:n politiikkasisältöihin, päätöksentekoprosesseihin ja instituutioihin.

Artikkeleissa arvioidaan kulunutta viisivuotiskautta eri politiikkasektorien tai -teemojen näkökulmasta ja pohditaan vaalien vaikutusta politiikkasisältöihin. Käsiteltäviä teemoja ovat ilmastopolitiikka, EU:n budjetti ja sen rahoitus, talouspolitiikka, sosiaali- ja tasa-arvopolitiikka, digitalisaatio, maahanmuutto, geopolitiikka ja EU:n arvot. Lisäksi artikkeleissa käsitellään vaalien kannalta keskeisiä toimijoita, kuten Euroopan parlamenttia ja sen poliittisia ryhmiä, europuolueita ja kotimaisia puolueita.

Euroopan unioni on väistämättä isojen muutosten edessä. Ukrainan sodan vauhdittama keskustelu unionin laajentumisesta on tästä yksi esimerkki. Eri instituutioihin, toimijoihin ja politiikkalohkoihin paneutuva tieteellinen tutkimus pystyy paikantamaan paitsi muutoksia myös jatkuvuuksia tai perustavanlaatuisia siirtymiä siellä, missä julkinen keskustelu ei niitä aina tavoita. Kutsumme lukijat tutustumaan tähän tietoon juttusarjan kirjoitusten kautta.

Dosentti Johanna Kantola on Euroopan politiikan tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hän johti European Research Councilin (ERC) rahoittamaa tutkimushanketta (2018-23), jossa tutkittiin Euroopan parlamentin poliittisia ryhmiä tasa-arvon ja demokratian näkökulmista.

Dosentti Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Hänen nykyinen tutkimushankkeensa käsittelee EU:n talouspoliittisen ohjauksen vaikutuksia ja prosesseja jäsenmaissa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Vallan uusjako ja sen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriittinen tasa-arvolukutaito on kykyä nähdä, lukea ja ymmärtää sukupuolten tasa-arvoa tavalla, joka menee julkisen puheen tuottamien ilmiselvien merkitysten taakse. Se antaa tiedollisia välineitä pohtia ja käsitellä kriittisesti tietoa, jota eri toimijat sukupuolten tasa-arvosta antavat.

Koronakriisin keskellä kriittisen tasa-arvolukutaidon merkitys korostuu.

Kuten monet yhteiskunnalliset, poliittiset ja taloudelliset kriisit, koronapandemia on pahentanut yhteiskuntien eriarvoisuutta. Vaikka pandemiat eivät valikoi uhrejaan, koronan seuraukset kohdistuvat useammin ja vakavimmin niihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvimmassa asemassa.

Niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin Pohjoismaissa köyhemmissä oloissa, pienemmissä asunnoissa, elävät rodullistetut vähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat sairastuneet ja kuolleet suhteessa enemmän kuin muut. Taustalla vaikuttaa paitsi niukempi toimeentulo ja työskentely aloilla, jotka altistavat ihmiskontakteille, myös institutionaalinen rasismi, joka voi vaikeuttaa hoitoon pääsyä.

Koronakriisin keskellä kriittisen tasa-arvolukutaidon merkitys korostuu.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta ensimmäisinä arvioina on esitetty, että miehet sairastuvat viruksen aiheuttamaan tautiin vakavammin ja heidän kuolleisuutensa on suurempi. Syitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta miestapaisia elämäntapoja on pidetty yhtenä mahdollisena selittävänä tekijänä.

Ulkonaliikkumiskiellot ja karanteenit ovat lisänneet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa perheissä ja vaikeuttaneet avun saamista.

Puolassa hallitus on koronan varjolla pyrkinyt jälleen kaventamaan naisten oikeutta aborttiin, ja Unkari on ajamassa läpi transihmisten oikeuksia radikaalisti heikentävää lainsäädäntöä.

Naisenemmistöisen työn arvo korostuu kriisissä

Usein juuri naiset ovat niitä, jotka joutuvat päivittäin lähtemään kodeistaan ja ylläpitämään yhteiskunnan välttämätöntä toimintaa oman terveytensä kustannuksella. Sairaanhoitajista, siivoojista, varhaiskasvatuksen henkilöstöstä, opettajista ja kaupan alan työntekijöistä selvä enemmistö on naisia. Monista näistä ryhmistä käytetään nyt termiä “kriittisten alojen työntekijät”.

Monet niistä naisista, jotka tekevät etätöitä, joutuvat puolestaan kantamaan suuremman vastuun lasten hoivasta ja etäkoulusta. Julkisten palvelujen kannattelema sukupuolisopimus, jossa molemmat vanhemmat ovat vastuussa perheen elatuksesta ja lasten hoidosta, joudutaan neuvottelemaan uudelleen.

Kiireen ja huolen keskellä myös tasa-arvoa kannattavissa perheissä solahdetaan helposti niihin rooleihin, joihin sukupuolittuneen työnjaon pitkä historia meitä ohjaa. Pitkittyessään tilanteella on vaikutuksensa myös työelämän tasa-arvoon.

Samalla julkisen sektorin työn, julkisten hoivapalvelujen ja palkattoman hoivatyön – jotka ovat pääosin naisten tekemää työtä – yhteiskunnallinen merkitys ja arvo tulevat näkyväksi. Siinä missä suuri osa muusta taloudellisesta toiminnasta voidaan pysäyttää, ei hoivan tarve vähene vaan kasvaa. Samoin näkyväksi tulee muun julkisen sektorin, kuten opetuksen, varhaiskasvatuksen, sosiaalityön ja terveydenhuollon arvo.

Siinä missä suuri osa muusta taloudellisesta toiminnasta voidaan pysäyttää, ei hoivan tarve vähene vaan kasvaa.

Näitä samoja aloja on kriisiä edeltävinä aikoina usein julkisessa keskustelussa käsitelty ennen kaikkea kulueränä. Kuten feministiset taloustieteilijät ovat todenneet,  hoivatyö (palkallinen ja palkaton) kannattelee koko muuta yhteiskuntaa ja on muun taloudellisen toiminnan ehto. Tämän ajatuksen voi laajentaa koskemaan muutakin julkisen sektorin naisenemmistöistä työtä, mikä haastaa ajattelemaan taloutta uudella tavalla myös silloin, kun koronaa seuraavista talouspoliittisista toimista päätetään.

Tasa-arvoon liittyvien kysymysten moninaisuuden ymmärtäminen onkin koronan leviämisen pysäyttämisen ja sen vaikutusten torjumisen ytimessä. Kriisi tekee näkyväksi, miten sukupuoli on edelleen keskeinen yhteiskuntaa jäsentävä rakenne. Samoin kamppailut tasa-arvosta ovat koronakriisin ytimessä, kuten Puolan ja Unkarin esimerkit kertovat.

“Naisjohtajat” koronakamppailun keskiössä – entä tasa-arvon edistäminen ja sen rakenteet?

Koronapandemian tehokkaalla hoidolla on kansainvälisen median mukaan ollut naisen kasvot. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin, Ison-Britannian pääministeri Boris Johnsonin, Kiinan presidentti Xi Jinpingin ja Ranskan presidentti Emmanuel Macronin toimista kirjoitettujen artikkelien rinnalla on noussut myös lukuisia naisjohtajista maista, joissa taudin leviämistä on onnistuttu hidastamaan kaikkein tehokkaimmin. Saksan liittokansleri Angela Merkelin, Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardernin, Taiwanin presidentti Tsai Ing-wenin, Tanskan pääministeri Mette Frederiksenin, Norjan pääministeri Erna Solbergin ja pääministeri Sanna Marinin kasvot ovat kuvittaneet lukuisia lehtijuttuja, joissa on pohdittu, ovatko juuri naisjohtajat tehokkaimpia koronapandemian aiheuttaman kriisin selättämisessä.

Yhteistä nimittäjää etsivät kansainvälisen politiikan tutkijat ovat korostaneet paitsi näiden johtajien erinomaisia selkeitä ja empaattisia viestintätaitoja, myös ”hoivan etiikkaa” ja peräänkuuluttaneet sen merkityksen ja arvostuksen ymmärtämistä kovemmille arvoille rakentuvassa maailmanpolitiikassa.

Samalla puhe ”naisista” ja ”naisjohtajista” yhtenäisenä joukkona ja kategoriana hämää, koska se häivyttää heidän välisensä erot. Sukupuolen ja politiikan tutkimuksessa on aikoja sitten osoitettu ongelmallisiksi väitteet, että naispoliitikot edustavat “naiseutta” ja “naisten intressejä”.  Edellä mainittujen “naisjohtajien” niputtaminen yhteen häivyttää myös heidän välisensä poliittiset erot.

Koronapandemian tehokkaalla hoidolla on kansainvälisen median mukaan ollut naisen kasvot.

Johtajan sukupuolen ohella tärkeää on tehdyn politiikan sisältö ja tasa-arvon paikka siinä politiikassa.

Sukupuolten tasa-arvon kannalta tulevat kuukaudet tulevatkin olemaan tärkeitä. Muistetaanko sukupuolten tasa-arvo, kun rahaa jaetaan yrityksille, hoitajien ja muun julkisen sektorin palkoista neuvotellaan, ja leikkauslistoja laaditaan? Koronakriisin ratkaisemiseen suunnattavilla politiikkatoimilla tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia tasa-arvon näkökulmasta, ja vielä on mahdollista vaikuttaa siihen, millaisia ne ovat.

Yksilöihin keskittymisen sijaan olisikin tarpeellista tarkastella myös tasa-arvopolitiikan tekemisen rakenteita ja reunaehtoja ja sitä, miten koronapandemia ja siihen liittyvät rajoitustoimet ovat vaikuttaneet niihin. Monien sukupuolten tasa-arvon edistämisestä vastaavien elinten – esimerkiksi parlamenteissa toimivien valiokuntien – toiminta on vaikeutunut tai hetkellisesti lakannut juuri, kun tarve sukupuolten tasa-arvoon liittyvien kysymysten esiin nostamiselle olisi erityisen suuri.

Globaalit kriisit ovat usein tasa-arvon kriisejä

Juuri ilmestyneessä kirjassamme Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia: talouskriisistä tasa-arvon kriiseihin (Gaudeamus 2020) tarkastellaan vuosien 2007-2008 globaalin talouskriisin vaikutuksia tasa-arvoon niin politiikassa, työmarkkinoilla kuin hoivassakin. Viime talouskriisissä tasa-arvo sysättiin syrjään, vaikka se ja sen varjolla tehdyt toimet heikensivät sukupuolten tasa-arvoa läpi Euroopan. On riski, että samoin tulee tapahtumaan nykyisen kriisin jälkiä korjatessa, mikäli politiikkatoimien tasa-arvovaikutuksiin ei kiinnitetä erityistä huomiota.

On myös syytä kysyä, miten muiden tärkeiden tasa-arvoa edistävien yhteiskunnallisten uudistusten käy. Usein tällaiset uudistukset maksavat, kuten hoivan tasaisempaa jakautumista vanhempien välillä edistävä vanhempainvapaauudistus, palkkaerojen kurominen umpeen, tai naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn resursointi.

Monet tasa-arvopoliittiset uudistukset, kuten translain uudistus, ovat jo tähän asti saaneet odottaa luvattoman pitkään “sopivaa hetkeä”. Siirtääkö koronapandemia seurauksineen tuon hetken entistä kauemmas?

Miten käy tasa-arvopoliittisten uudistusten koronakriisin varjossa?

Naisjohtajien hehkuttamisen sijaan koronapandemiaan on liittynyt lukuisia pieniä ilahduttavia uutisia sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta: eri maissa on tehty seinämaalauksia, joista useat kunnioittavat nimenomaan sairaanhoitajien tekemää työtä. Espanjassa – jossa jo kolme naista on tapettu kodeissaan – on kehitetty järjestelmä, jossa nainen voi mennä apteekkiin, sanoa koodisanan ”Mascarilla-19 hengityssuoja” ja työntekijä soittaa hätänumeroon ja hankkii hänelle apua.

Havaiji on puolestaan päättänyt perustaa pelastussuunnitelmansa feministisen talouden periaatteille, mikä tehokkaasti vähentää yhteiskunnan eriarvoisuutta.

Koronakriisin keskellä ja sen seurauksien hoidossa tarvitaankin kriittistä tasa-arvolukutaitoa niin negatiivisten, positiivisten kuin neutraaliltakin näyttävien kehityskulkujen analysoimiseksi. Kriittinen tasa-arvolukutaito avaa koronapandemian aiheuttaman kriisin yhteiskunnallisia vaikutuksia ja niiden kohdistumista eri tavalla eri ihmisryhmiin.

Koronapandemian jälkeen maailma ei ehkä ole entisensä. Jotta se ei olisi nykyistä merkittävästi epätasa-arvoisempi, tarvitaan tietoa ja ymmärrystä koronapandemian tasa-arvovaikuksista.

Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Paula Koskinen Sandberg on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kantola, Koskinen Sandberg ja Ylöstalo ovat toimittaneet juuri ilmestyneen kirjan Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia: Talouskriisistä tasa-arvon kriiseihin (Gaudeamus, 2020)

Julkaisu Kriittinen tasa-arvolukutaito paljastaa yhteiskunnan eriarvoisuuden koronapandemiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voit myös kuunnella artikkelin Johannes Lehtisen lukemana:

Sukupuolten tasa-arvo on palannut Juha Sipilän hallituksen mittaisen tauon jälkeen hallitusohjelmaan ja hallituksen poliittiseen puheeseen. Antti Rinteen hallituksen tavoite on ”nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi”, ja se lupaa ”kunnianhimoisesti parantaa tasa-arvoa yhteiskunnan eri osa-alueilla”.

Sekä asiantuntemus tasa-arvokysymyksissä että poliittinen sitoutuminen tasa-arvoon näkyvät Rinteen hallitusohjelmassa, toisin kuin Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa. Miten tätä tasa-arvokysymysten keskeisyyttä tulisi lukea ja ymmärtää?

Rinteen hallitus tekee tasa-arvolla sekä symboli- että resurssipolitiikkaa.

Esitämme, että Rinteen hallitus tekee tasa-arvolla sekä symboli- että resurssipolitiikkaa.

Hallitusohjelmaa on julkisessa keskustelussa luettu etupäässä perinteisestä oikeisto-vasemmisto-näkökulmasta, mutta ohjelmateksti viestii näyttävästi politiikan arvoulottuvuuden kasvavasta merkityksestä. Tällä symbolisella tasolla tasa-arvo, syrjimättömyys ja ihmisoikeudet on asetettu politiikanteon uuteen keskiöön.

Euroopassa, jossa oikeistopopulismi ja (ääri)konservatiivisuus nousevat, Rinteen hallituksen ohjelma on vahva arvopoliittinen kannanotto. Sukupuolten tasa-arvo, syrjimättömyys ja ihmisoikeuksien painottaminen korostavat eroa Sipilän hallitukseen mutta ovat myös asemoitumista yhä näkyvämmin politiikan kenttää jäsentävälle niin sanotulle GAL-TAN-akselille (vihreä/vaihtoehtoinen/liberaalinen vs. traditionaalinen/autoritaarinen/nationalistinen).

Tasa-arvopolitiikka on myös resurssipolitiikkaa. Rinteen hallitus edustaa suunnanmuutosta Sipilän hallitukseen myös tässä mielessä: tasa-arvoreformeilla saa olla hintalappu, ja tasa-arvolle tärkeisiin julkisiin palveluihin investoidaan.

Useimmiten tasa-arvon edistämisessä on kyse rahasta, ja viime kädessä juuri resurssipolitiikassa tullaan testaamaan myös Rinteen hallituksen sitoutuminen sukupuolten tasa-arvoon.

Sukupuolten tasa-arvon asema hallituspolitiikassa vahvistuu

Rinteen hallituksen ohjelmassa tasa-arvo mainitaan peräti 71 kertaa. Sipilän hallituksen ohjelmassa se mainittiin viisi kertaa. Ohjelmassa puhutaan laajasti tasa-arvon lisäämisestä ja alueiden tasa-arvosta, mutta myös sukupuolten tasa-arvo on näkyvästi läsnä.

Sukupuolten tasa-arvo esitetään tavoitteena itsessään, ei instrumenttina tärkeämmäksi koettujen tavoitteiden kuten talouskasvun tai työllisyyden saavuttamiseen. Tasa-arvo ei ole oma erillinen politiikkalohkonsa, vaan läpäisee ohjelman eri strategiset kokonaisuudet.

Tämä on iso muutos verrattuna Sipilän hallituksen hallitusohjelmaan, jossa ei ollut tilaa sukupuolten tasa-arvolle – lukuun ottamatta lausetta ”Naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”.

Tasa-arvon paremman näkyvyyden taustalla ovat yhtäältä hallituspuolueiden ideologiat ja arvot. Sipilän hallituksessa keskusta ja perussuomalaiset korostivat tasa-arvon sijaan perhearvoja. Nyt SDP, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP sitoutuivat jo vaaliohjelmissaan näkyvästi sukupuolten tasa-arvoon.

Tasa-arvo ei ole oma erillinen politiikkalohkonsa, vaan läpäisee ohjelman eri strategiset kokonaisuudet.

Ideologioiden lisäksi kyse on myös hallitusneuvotteluprosessista ja hallitusohjelman muodosta.

Sipilän hallituksen strateginen lähestymistapa puristi sukupuolten tasa-arvon ulos hallitusohjelmasta. Hallitusneuvotteluissa mentiin talous edellä, eikä tasa-arvo mahtunut lyhyeen (38 sivua ilman liitteitä), ”itsestäänselvyyksiä” välttävään hallitusohjelmaan.

Rinteen ilmiölähtöinen lähestymistapa tuotti tasa-arvonäkökulmasta parempia tuloksia. Se mahdollisti ongelmien tunnistamisen ja ratkaisujen visioinnin ainakin alkuun ilman talousraamin asettamia rajoja. Paluu yksityiskohtaisempaan ja pidempään ohjelmaformaattiin – Rinteen 182 sivun pituinen hallitusohjelma on kaikkien aikojen pisin – mahdollisti tasa-arvokysymysten yksityiskohtaisen käsittelyn.

Tasa-arvokysymysten vahva läsnäolo hallitusohjelmassa tarkoittaa sitä, että ne ovat tasa-arvotoimijoiden kritisoitavissa ja seurattavissa, eikä kansalaisyhteiskunnan energia mene kysymysten nostamiseen agendalle. Tasa-arvotoimijoiden – tutkijoiden, kansalaisyhteiskunnan, virkamiesten – huomio voi nyt siirtyä kirjausten toimeenpanoon, perinteiseen tasa-arvopolitiikan kompastuskiveen.

Toimeenpanon osalta huomio kiinnittyy myös työmarkkinajärjestöille annettavaan keskeiseen rooliin. Vaikka viime hallituskaudella työmarkkinajärjestöt nousivat täyttämään hallituksen jättämää tasa-arvopoliittista tyhjiötä, kuten Anna Elomäki, Paula Koskinen Sandberg, Johanna Kantola ja Milja Saari kirjoittavat artikkelisaan Sosiologia-lehdessä 2/2019, ovat ne perinteisissä neuvottelupöydissä olleet tasa-arvolain uudistusten, samapalkkaisuuden ja perhevapaiden edistämisen jarruina.

Sukupuolten tasa-arvolla on hallitusohjelmassa keskeinen symbolinen rooli. Paitsi että tasa-arvon teema viestii aktiivisesta resurssien uudelleenjaosta ja kutsuu kysymään, miten tämä eri politiikkalohkoilla toteutuu, se nousee yhdeksi keskeisistä muutoksen symboleista ja poliittisen kamppailun kohteista.

Sukupuolta koskevat kamppailut ovat niin kansallisten kuin globaalien poliittisten kiistojen ja ideologisten kamppailujen ytimessä: puhe “gender-ideologiasta” yhdistää erilaisia kansalliskonservatiivisia, uskonnollisia ja populistisia ryhmiä, joiden politiikan ytimessä on ajatus “luonnollisesta” sukupuolijärjestyksestä.

Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo-ongelmat ovat koko yhteiskunnan ongelma.

Myös hallitusohjelman lupaus syrjimättömyydestä ja viitteet rasismin vastustamiseen ja eri vähemmistöjen aseman parantamiseen toimivat muutoksen symboleina.

Kontrastina Sipilän hallituksen pyrkimykseen opastaa maahanmuuttajia ”suomalaiseen tasa-arvomalliin” Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo-ongelmat ovat koko yhteiskunnan ongelma.

Minkälaisen muutoksen hallitusohjelma tuo tasa-arvopolitiikan takatalveen?

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta hallitusohjelman keskiöön nousevat uudistukset, jotka ovat aiemmin olleet merkittävien arvokamppailujen kohteena tai kaatuneet kiistoihin taloudellisista resursseista.

Edellisillä vaalikausilla arvokamppailujen jalkoihin jäänyt translaki uudistuu, mutta jää keskustan vaikutuksesta puolitiehen. Sukupuolen moninaisuus ja seksuaalinen tasa-arvo on kuitenkin huomioitu useissa hallitusohjelman kirjauksissa.

Naisiin kohdistuvan väkivallan poistaminen on suomalaisessa politiikassa ollut paitsi arvo- myös resurssikamppailujen keskiössä. Väkivallan sukupuolittuneen ja valtaan liittyvän ulottuvuuden tunnistaminen on ollut erityisen haasteellista julkisessa ja poliittisessa keskustelussa.

Nyt naisjärjestöjen pitkäaikainen tavoite, seksuaalirikoslain muuttaminen siten, että suostumuksen puutteesta tulee keskeinen raiskauksen määritelmässä, on toteutumassa. Naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyys Suomessa tunnustetaan ja sen poistamiseksi esitetään useita keinoja, joiden toteuttaminen vaatii myös taloudellisia resursseja.

Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli niin sanottu Istanbulin sopimus astui voimaan Suomessa jo 1.8.2015. Kuten monet kansainväliset elimet ovat todenneet, Suomen toimet naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ovat toistaiseksi olleet riittämättömiä. Rinteen hallituksen ohjelma ottaa merkittäviä askeleita Istanbulin sopimuksen toimeenpanemiseksi aikana, jolloin sopimus on vastatuulessa monessa oikeistopopulistien hallitsemassa Itä-Euroopan maassa.

Keskustalle tärkeä mutta naisten työurien ja taloudellisen aseman kannalta ongelmallinen kotihoidontuki säilyy nykyisellään

Viime hallituskaudella resursseihin – mutta myös arvoihin – kaatunut perhevapaauudistus palaa odotetusti valmisteluun. Siinä missä Sipilän hallitus teki uudistusta talouden lähtökohdista käsin, kustannusneutraalisti ja työllisyysvaikutukset edellä, nyt hoivan jakaminen ja muut tasa-arvokysymykset nousevat etualalle yhdessä perheiden hyvinvoinnin kanssa. Isille kiintiöityjä vapaita luvataan pidentää, mutta kompromissina keskustalle tärkeä mutta naisten työurien ja taloudellisen aseman kannalta ongelmallinen kotihoidontuki säilyy nykyisellään.

Resurssikamppailuihin liittyy myös päätös palauttaa Sipilän hallituksen leikkauspolitiikan varjolla rajoittama subjektiivinen oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen ja perua ryhmäkokojen heikennys. Sen sijaan maksuton varhaiskasvatus jää toistaiseksi pitkän tähtäimen tavoitteeksi ja tulevien kamppailujen kohteeksi.

Kokonaisuutena arvioiden voidaan todeta, että siinä, missä Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikka oli usein jälkikäteistä reagoimista yhteiskunnassa esiin nousseisiin sukupuolten epätasa-arvon kysymyksiin, Rinteen hallitusohjelma sisältää useita tasa-arvon kannalta merkittäviä uusia avauksia ja sitoumuksen viedä vanhoja tavoitteita eteenpäin.

Viime vuosien merkittävimmät tasa-arvoa koskevat uudistukset eivät ole edenneet hallitusten toimin vaan kansalaisaloitteina.

Tämä on itsessään osoitus vahvasta sitoutumisesta tasa-arvopolitiikkaan, sillä viime vuosien merkittävimmät tasa-arvoa koskevat uudistukset – sukupuolineutraali avioliittolaki ja äitiyslaki – eivät ole edenneet hallitusten toimin vaan kansalaisaloitteina.

Arvopolitiikkana tasa-arvoa kannatetaan laajasti, mutta resurssipolitiikkana sillä on myös hintalappu. Abstrakteiksi jäävät resurssikirjaukset punnitaan julkisen talouden suunnitelmaa ja budjetteja laadittaessa. Tämä ennakoi poliittisia kamppailuja paitsi hallituksen ja opposition myös esimerkiksi hallituksen ja kuntien sekä työmarkkinaosapuolten välillä.

Talous ja tasa-arvo tullaankin asettamaan moneen kertaan vastakkain myös tällä hallituskaudella.

Tasa-arvoisempaa talouspolitiikkaa?

Hallitusohjelman talouslinja on tasa-arvonäkökulmasta selvä parannus edelliseen. Tasa-arvonäkökulmasta ongelmallisen leikkauspolitiikan sijaan luvataan uusia panostuksia sosiaaliseen infrastruktuuriin ja sosiaaliturvaan.

Varhaiskasvatuksen lisäksi hallitus investoi vanhushoivaan. Julkisiin hyvinvointipalveluihin suunnatut lisäresurssit tukevat sukupuolten tasa-arvoa, sillä naiset ovat miehiä riippuvaisempia julkisista palveluista. Naiset joutuvat usein myös täyttämään julkisten palvelujen aukkoja palkattomalla hoivatyöllä.

Panostukset hoivaan haastavat edellisen hallituksen politiikka kehystänyttä ymmärrystä julkisista hoivapalveluista leikattavana kustannuseränä.

Vaikka Rinteen hallitusohjelman tulonjakovaikutuksia ei ole vielä arvioitu sukupuolinäkökulmasta, pienimpiä eläkkeitä ja etuuksia korottavan ohjelman voi ennakoida kaventavan sukupuolten välisiä tuloeroja. Myös tässä on selvä ero edelliseen: miehet hyötyivät Sipilän hallituksen vero- ja etuusmuutoksista keskimäärin naisia enemmän, ja valtaosa hallituksen politiikan häviäjistä oli naisia.

Sukupuolitietoinen budjetointi hävisi kamppailun budjettiprosessin uudistamisesta ilmiöpohjaiselle budjetoinnille ja kestävän kehityksen budjetoinnille

Hallituksen sitoutuminen hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävään talouspolitiikkaan kuitenkin testataan, jos työllisyys ei nouse odotetulle tasolle ja paineet uudistusten perumiseen ja menoleikkauksiin kasvavat.

Sukupuolitietoinen budjetointi ja talousarvion sukupuolivaikutusten arviointi jäävät ohjelmassa yksittäiseksi maininnaksi. Tämä on iso takaisku tasa-arvoiselle talouspolitiikalle, sillä ylimalkainen kirjaus irrallaan talousosiosta ei tarjoa riittävän vahvaa pohjaa sukupuolitietoisen budjetoinnin edistämiseen.

Näyttääkin siltä, että sukupuolitietoinen budjetointi hävisi kamppailun budjettiprosessin uudistamisesta ilmiöpohjaiselle budjetoinnille ja kestävän kehityksen budjetoinnille, jotka nostetaan erityisiksi kehittämiskohteiksi.

Suomi maailmalla – tasa-arvoa viemässä?

Sukupuolten tasa-arvo on perinteisesti ollut esillä Suomen kehityspolitiikassa. Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo ja ihmisoikeudet ulotetaan retorisesti koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustaksi ja tavoitteeksi.

Nähtäväksi jää, lähtevätkö Rinteen hallitus ja sen vihreä ulkoministeri Pekka Haavisto toteuttamaan Ruotsin feminististä ulkopolitiikkaa vastaavaa politiikkaa – tosin ainakin hallitusohjelman perusteella ilman ääneen lausuttua sitoutumista feminismiin.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta uutta ovat etenkin lukuisat tasa-arvokirjaukset suhteessa EU-politiikkaan.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta uutta ovat etenkin lukuisat tasa-arvokirjaukset suhteessa EU-politiikkaan. Suomi on vienyt tasa-arvoa ennen kaikkea kehittyviin maihin. Oikeistopopulismin ja äärikonservatismin saatua jalansijaa EU-maissa vientityö laajenee nyt lähemmäksi kotia.

EU-politiikassa sukupuolten tasa-arvo on esillä ensinnäkin keskeisenä arvona, jonka tulisi värittää kaikkea EU:n toimintaa, mukaan lukien johtajavalintoja. Lisäksi hallitusohjelmassa peräänkuulutetaan EU-tason yhteistyötä jäsenmaita nyt jakavassa sukupuolistuneen väkivallan politiikassa ja vaaditaan Istanbulin sopimuksen toimeenpanoa kaikessa EU:n toiminnassa.

Tasa-arvolla tehdään myös resurssipolitiikkaa. Hallitusohjelman mukaan tasa-arvon tulisi esimerkiksi näkyä EU:n talousarviossa ja kauppasopimuksissa. Talouden ja tasa-arvon suhteeseen liittyy oleellisesti myös EU:n sosiaalisen ulottuvuuden painottaminen.

Kamppailu tasa-arvosta jatkuu

Tasa-arvon paluu politiikan agendalle on merkittävä asia. Siinä ei ole kyse vain hallituspolitiikan tasa-arvopesusta tai retorisista eleistä, sillä onnistuessaan hallituksen tasa-arvoreformeilla on konkreettisia vaikutuksia esimerkiksi transihmisten, pikkulasten ja heidän vanhempiensa sekä seksuaalirikosten uhrien elämään.

Lisäksi tasa-arvokysymysten nouseminen vahvasti hallituksen agendalle tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa poliittisina kysymyksinä. Niihin voi kohdistaa vaatimuksia, niistä voi keskustella ja niiden toimeenpanoa voi seurata.

Tasa-arvokysymysten nouseminen vahvasti hallituksen agendalle tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa poliittisina kysymyksinä.

Samalla on selvää, ettei tasa-arvokamppailua ole tällä hallitusohjelmalla voitettu, vaan se jatkuu. Tasa-arvoreformit maksavat, mikä ei miellytä toimijoita, jotka kyllä sitoutuvat tasa-arvoon arvona mutta eivät ole valmiita edistämään sitä rahalla.

Resurssipolitiikassa vastapuolella eivät olekaan vain tasa-arvon vastustajat, vaan tasa-arvotoimia voivat asettua vastustamaan myös valtion, kuntien ja yritysten taloudesta huolissaan olevat tolkun ihmiset sekä etujaan valvovat intressiryhmät.

Kamppailu resursseista voi vesittää uudistukset. Juuri näissä kamppailuissa testataan hallituksen tasa-arvopolitiikan vahvuus – ja sen heikot kohdat.

FT Anna Elomäki on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Johanna Kantola on professori Tampereen yliopistossa. Anu Koivunen on professori Tampereen yliopistossa. YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan vastaisku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvotoimijoiden odotukset Juha Sipilän hallitukselle eivät koskaan olleet korkealla: yhdistyihän hallituskokoonpanossa oikeistolaiset, konservatiiviset ja populistiset arvot, jotka ovat perinteisesti vaikeuttaneet sukupuolten tasa-arvon edistämistä.

Näiden arvojen merkitys hallituksen toiminnalle näkyikin heti: kolmen S:n trio (Sipilä, Timo Soini ja Alexander Stubb) päätyi Suomen lähihistorian miesvaltaisimpaan hallitukseen ja poikkesi tavaksi muodostuneesta periaatteesta nimittää vähintään 40 prosenttia naisia ministereiksi. Sipilän hallituksen kokoonpano on vaihdellut, mutta naisministerien määrä on ollut ylimmillään vain 36 prosenttia (2015) ja alimmillaan 29 prosenttia (vuonna 2017).

Naisministerit ovat olleet erityisen heikosti edustettuina neljässä ministerivaliokunnassa. Jopa tasapuolisen poliittisen edustuksen periaatteita oltiin siten panemassa uusiksi tai niiden merkitystä ei nähty.

Hallituksen aloittaessa kautensa ja hallitusohjelmaa kirjoitettaessa talouden asettamat reunaehdot – ja tulkittu vaatimus talouskuripolitiikasta – olivat ensisijaisia. Tasa-arvo ei tällöin ollut itseisarvo ja alkoi määrittyä paitsi alisteisena myös vastakohtana taloudelle.

Olemme Anna Elomäen, Anu Koivusen ja Hanna Ylöstalon kanssa hallituksen tasa-arvopolitiikkaa käsitelleessä tutkimuksessamme lainanneet silloista tasa-arvoministeriä Juha Rehulaa, joka totesi, että tasa-arvo ja talous ovat kuin tuli ja vesi, ne eivät sovi yhteen.

Vahva tasa-arvopolitiikka ei missään vaiheessa ollut prioriteetti hallitukselle.

Hallituksen ajamalla politiikalla on siitä huolimatta ollut merkittäviä vaikutuksia sukupuolten tasa-arvoon – useimmiten sitä heikentäviä. Näitä vaikutuksia olisi voinut tehdä näkyväksi ja ehkä jopa lieventää vahvalla tasa-arvopolitiikalla. Tämä ei missään vaiheessa ollut prioriteetti hallitukselle.

Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikan kompastukseksi muodostui siten paitsi ikuinen resurssien puute myös ennen kaikkea arvot, joissa sukupuolten tasa-arvoa ei nähty keskeisenä itseisarvona.

Tasa-arvopolitiikan asema heikkeni strategisessa hallitusohjelmassa

Toimittajat pyytävät usein tasa-arvotutkijaa tiivistämään Suomen keskeisimmät tasa-arvo-ongelmat. Valinnanvaraa on ja tutkija voi valita, painottaako sitkeitä palkkaeroja ja naisvaltaisten alojen matalaa palkkatasoa ja uuvuttavia työolosuhteita (esimerkiksi lastentarhanopettajat ja -hoitajat ja sairaanhoitajat), raskaussyrjinnän yleisyyttä, työmarkkinoiden horisontaalista ja vertikaalista segregaatiota, voimakkaita sukupuolistuneita käytäntöjä kouluissa ja varhaiskasvatuksessa, sukupuolistunutta väkivaltaa, rasismia ja vihapuhetta vai transoikeuksien puutteita (sterilisointipakkoa ihmisoikeusloukkauksena).

Sukupuolten epätasa-arvon keskeisin haaste mille tahansa hallitukselle on yhtäältä epätasa-arvon ilmeneminen laajasti yhteiskunnan eri osa-aluilla, näiden osa-alueiden tuki epätasa-arvon pysyvyydelle yhteiskunnan valtarakenteissa, siitä seuraava valtarakenteiden purkamisen vaikeus ja siihen tarvittavat taloudelliset resurssit – ja näiden haasteiden lisäksi epätasa-arvon ja syrjinnän muuttuvat muodot ja uudet ulottuvuudet.

Nämä – tai muut tasa-arvopolitiikan kestoteemat – mahtuivat huonosti Sipilän hallituksen ”strategiseen” hallitusohjelmaan, johon otettiin vain olennaisin. Sipilän hallitus joutuikin heti alkumetreillään tasa-arvotoimijoiden kritiikin kohteeksi. Lukuisissa sosiaalisen median päivityksissä ja keskusteluissa, kuten myöhemmin myös eri tutkimuksissa, mainittiin hallitusohjelman onneton lause: ”Naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa”. Samaan aikaan hallitusohjelma piti sisällään sukupuolten tasa-arvoa heikentävää politiikkaa.

Pienen mediamyrskyn nosti tekemämme alustava sukupuolivaikutusten arviointi hallitusohjelmasta kesällä 2015, jonka allekirjoitti lähes 90 professoria ja tutkimusjohtajaa Suomen eri yliopistoista. Arviomme oli, että hallitusohjelman toimenpiteet heikentäisivät enemmän naisten kuin miesten asemaa yhteiskunnassa, ja arviointiin sisältyi vaatimus arvioida hallitusohjelman vaikutukset tasa-arvoon.

Hallituksen alkutaipaleella ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että hallitus olisi edes suunnitellut tekevänsä hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa. Lupaus siitä kuitenkin saatiin ja ohjelma valmistui vuosi hallitusohjelman jälkeen, vuonna 2016. Analyysissamme kuvasimme sitä näin: ”Ohjelma tarjoaa tasa-arvolle vähemmän, halvempaa ja huonompaa paketoituna näennäiseen toimeliaisuuteen. Tasa-arvo jää abstraktiksi arvoksi, jolla on merkitystä vain suhteessa kansallisiin päämääriin.”

Verrattuna aiempiin hallituksen tasa-arvo-ohjelmiin Sipilän hallituksen (jälleen ”strategisessa”) tasa-arvo-ohjelmassa keskeisiä tasa-aropolitiikan osa-alueita oli lähes puolet vähemmän.

Hallituksen tasa-arvopolitiikan toteutuminen

Hallituksen tasa-arvopolitiikan tavoitteet eivät siis tasa-arvotutkijoiden mukaan olleet kunnianhimoisia, mutta niitä kuitenkin oli. Kuinka siis arvioida toteutunutta hallituksen tasa-arvopolitiikkaa?

Tätä arviointityötä on tehnyt paitsi hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa toimeenpanevan sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikkö mutta myös itsenäisesti ja laajemman aikaperspektiivin ja kontekstin huomioiden tutkijat ja tasa-arvovaltuutettu. Viitteitä tieteellisiin artikkeleihimme aiheesta löytyy tämän kirjoituksen lopusta. Kirjoitimme myös Elomäen, Paula Koskinen Sandbergin ja Ylöstalon kanssa taustapaperin tasa-arvopolitiikan toteuttamisesta Suomessa 2010-luvulla tasa-arvovaltuutetun eduskunnalle antamaan ensimmäiseen kertomukseen tasa-arvon tilasta Suomessa.

Työnsarkaa seuraavalla hallituksella siis riittää.

Seuraavassa on muutamia huomioitamme Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikan toteuttamisesta.

Talouskriisi ja talouskuripolitiikka ovat heikentäneet sukupuolten tasa-arvoa Suomessa. Esimerkiksi kilpailukykysopimus heikensi etenkin julkisen sektorin ja naisten työmarkkina-asemaa ja ansiotasoa. Tämän johdosta olisi kaivattu vahvaa tasa-arvopolitiikkaa, mutta trendi on ollut päinvastainen ja tasa-arvopolitiikkaa heikentävä.

Hallituspolitiikan muutokset, etenkin siirtymä kohti strategista, tiivistä hallitusohjelmaa, ovat kaventaneet tasa-arvopolitiikan roolia ja vähentäneet tasa-arvopolitiikan näkyvyyttä hallituspolitiikan kokonaisuudessa.

Perhevapaisiin on 2010-luvulla tehty vain pieniä korjauksia, jotka eivät ole onnistuneet korjaamaan perhevapaajärjestelmän suurinta tasa-arvo-ongelmaa – isien vähäistä vapaiden käyttöä. Hallituksen epäonnistuminen perhevapaauudistuksessa siirsi sukupuolten tasa-arvon edistämistä tällä saralla.

Varhaiskasvatuspolitiikka on ollut tasa-arvonäkökulmasta poukkoilevaa, ja varhaiskasvatukseen on tehty sukupuolinäkökulmasta ongelmallisia heikennyksiä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaus on heikentänyt vanhempien mahdollisuuksia työntekoon, työnhakuun ja koulutukseen.

Tasa-arvoviranomaisten ja tasa-arvopolitiikan resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ole 2010-luvulla juuri lisätty. Muutokset julkisen talouden hallinnassa ovat saattaneet vaikeuttaa tasa-arvopolitiikan resursointia.

Työnsarkaa seuraavalla hallituksella siis riittää.

Tasa-arvopolitiikan kriisiytymisellä on kuitenkin ollut myös positiivinen vaikutus siten, että se on synnyttänyt uusia toimijoita tasa-arvon kentälle. Suomessa on muiden Euroopan maiden tapaan perustettu feministinen puolue, eduskunnassa kansanedustajat ovat järjestäytyneet feministiverkostoksi ja on syntynyt uusia, esimerkiksi antirasistisia, ruohonjuuritason liikkeitä.

Tasa-arvopolitiikan kriisiytymisellä on kuitenkin ollut myös positiivinen vaikutus siten, että se on synnyttänyt uusia toimijoita tasa-arvon kentälle.

Työmarkkinajärjestöt ovat ottaneet uuden aktiivisen roolin tasa-arvopolitiikan muotoilijana ja asettuneet täyttämään hallituksen synnyttämää tyhjiötä. Myös me tasa-arvotutkijat olemme pysyneet kiireisinä ja inspiroituneina pyrkiessämme tutkimaan ja analysoimaan ”tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen” moninaisia syitä ja vaikutuksia.

Tasa-arvotoimijoiden – niin tutkijoiden, järjestöjen, kuin viranomaistenkin – terveiset seuraavalle hallitukselle ovat yhteneväiset: sukupuolten tasa-arvoon tähtäävillä toimilla tulee olla hallitusohjelmaa läpileikkavaa asema ja lisäksi tasa-arvopolitiikan tavoitteiden tulee näkyä paitsi hallitusohjelmassa myös erillisessä vahvassa hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa. Tietopohja ja keinovalikoima tasa-arvo-ongelmien ratkaisemiseksi on laaja, se pitää ottaa käyttöön.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

PhD Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Teksti pohjaa seuraaviin tieteellisiin tutkimuksiin, joissa on käsitelty Sipilän hallituksen politiikkaa sukupuolten tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan näkökulmasta:

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2016) ”Kamppailu tasa-arvosta: tunne, asiantuntijuus ja vastarinta strategisessa valtiossa”, Sosiologia 53 (4), 257–275.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2018) ”Affective Virtuosity: Challenges for Governance Feminism in the Context of the Economic Crisis’. Gender, Work & Organization.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo (2020) ”Feministisen toiminnan uudet ehdot”. Teoksessa Johanna Kantola, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (toim.) (2020) Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos? Helsinki: Gaudeamus. Ilmestyy.

Elomäki, Anna ja Johanna Kantola (2018) ”Theorizing feminist struggles in the triangle of neoliberalism, conservatism, and nationalism”,  Social Politics 25 (3), 337–360. 

Elomäki, Anna ja Johanna Kantola (2017) ”Austerity and feminist resistance in Finland: Between established women’s organisations and new movements”. Teoksessa Johanna Kantola ja Emanuela Lombardo (toim.) Gender and the Economic Crisis in Europe. Basingstoke: Palgrave. 231–255.

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (2018) ”Tasa-arvopolitiikan toteuttaminen 2010-luvun Suomessa.” Tutkijoiden taustapaperi tasa-arvovaltuutetun kertomukseen Suomen eduskunnalle.

Elomäki, Anna, Paula Koskinen Sandberg, Johanna Kantola ja Milja Saari (2019) ”Työmarkkinajärjestöt valtiollisen tasa-arvopolitiikan tyhjiötä täyttämässä? Työmarkkinakeskusjärjestöjen tasa-arvoulostulot vuosina 2010–2016″. Sosiologia. 2/19.

Kantola, Johanna (2018) ”Gender and the Economic Crisis: Political Parties as Sites of Feminist Struggles”, Social Politics: International Studies in Gender, State & Society 25 (3), 361–382.

Kantola, Johanna, Paula Koskinen Sandberg ja Hanna Ylöstalo (toim.) (2020) Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos? Helsinki: Gaudeamus. Ilmestyy.

Kantola, Johanna ja Emanuela Lombardo (2019) ”Populism and feminist politics: The cases of Finland and Spain”, European Journal of Political Research (EJPR).

Katso myös Koneen Säätiön rahoittaman hankkeemme Tasa-arvovajeen sivun blogikirjoitukset, analyysit ja asiantuntijakirjoitukset.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan purkutalkoot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ehdin vuosia katsella entisen työpaikkani kahvihuoneen seinällä vanhaa Helsingin Sanomien artikkelia ”Naistutkimuksen elämä ja teot” vuodelta 1993. 24 vuotta sitten toimittaja Vellamo Vehkakoski kirjoitti:

”Eipä tiennyt silloinen sisäministeri Eino Uusitalo tekevänsä historiaa, kun avasi Säätytalossa vuonna 1980 ensimmäisen naistutkimusta käsitelleen seminaarin. Siitä alkoi Suomessa naistutkimuksen nousukausi. Tosin moni luuli pitkään, että ’naistutkimus on kai jotain gynekologiaa.’”

Ajatus naistutkimuksesta gynekologiana kiteyttääkin osuvasti ennakkoluuloja, joiden parissa sukupuolentutkimus kamppaili ja ehkäpä kamppailee vieläkin.

Muutama kappale myöhemmin toimittaja kiteyttää osuvasti: ”Nyt naistutkija on eräänlainen tiedeyhteisön moniottelija: haastaa melkein minkä tahansa tieteen, aiheen ja ainelaitoksen, ylittää niiden perinteiset rajat, ja tuo esiin sukupuolinäkökulman.”

Tämä hieno määritelmä on kestänyt aikaa. Sitten vuoden 1993 alan nimi on muuttunut naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi. Sukupuoleen liitettäviä normeja ja oletuksia, niiden yhteenkietoutumista muiden erojen, kuten rodun, etnisyyden, seksuaalisuuden ja luokan, kanssa tutkitaan lukuisilla eri aloilla: kulttuurin, median, työelämän, talouden, kasvatustieteiden, kansainvälisten suhteiden, oikeuden kuin sosiologiankin piirissä.

Itse tulen sukupuolentutkimukseen politiikan tutkimuksen kautta. Kun koittaa pakollinen hetki paikantaa ja määritellä tutkimustani, sanon sen käsittelevän sukupuolta, valtaa ja politiikkaa.

Tasa-arvopolitiikan juuret

Tutkimukseni on ollut vahvassa vuoropuhelussa muuttuvan yhteiskunnan ja politiikan kanssa. Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Sana ”suunnanmuutos” esiintyy Raija Julkusen vuonna 2001 julkaistun kirjan Hyvinvointivaltion suunnanmuutos nimessä. Teoksessa Julkunen tarkastelee 1990-luvun laman vaikutuksia suomalaiseen hyvinvointivaltioon.

Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Kirjan kriittisen tarkastelun ytimessä on ajatus, että suunta voi muuttua, mutta suunnanmuutoksen juuret ovat menneessä. Useat tutkijat ovat osoittaneet, kuinka lama tai talouskriisi vain tarjoaa tekosyyn toteuttaa epäsuosittuja uudistuksia, jotka alkavat näyttäytyä välttämättöminä.

Halusin ymmärtää tätä tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan muutoksen kysymystä palaamalla viisi vuotta sitten ilmestyneeseen yhdessä Kevät Nousiaisen ja Milja Saaren kanssa toimittamaan kirjaamme Tasa-arvo toisin nähtynä: Oikeuden ja politiikan näkökulmia tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen.

Tuolloin luimme suomalaista tasa-arvopolitiikkaa toisin kolmella tavalla. Ensinnäkin halusimme konkreettisesti, tasa-arvo-oikeuden ja politiikan kautta, kyseenalaistaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan kansallisuuden. Asetimme Suomen tasa-arvopolitiikan kansainväliseen kontekstiin kuvaamalla yksityiskohtaisesti esimerkiksi Euroopan unionin merkittävää vaikutusta Suomen tasa-arvopolitiikkaan ja oikeuteen.

Kirjoitimme siitä, mitä ongelmia tasa-arvon kansallisuuteen liittyy. ”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi ja välineeksi, jolla piirretään rajaa ”meidän” ja ”muiden” välille. Suomessa elää yhä vahvana mielikuva ”tasa-arvon mallimaasta”, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on suomalaisen hyvinvointivaltion ominaispiirre.

”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi.

Huomion kiinnittäminen kansainvälisiin oikeudellisiin velvoitteisiin tuo näkyväksi sen, miten suuri osa suomalaisen tasa-arvopolitiikan edistysaskelista on ollut kansainvälisiin sopimuksiin ja velvoitteisiin pohjautuvaa tuontitavaraa. Velvoitteita tarkastelemalla näkyy myös se, kuinka paljon näitä askelia on edelleen ottamatta.

Toiseksi nostimme esille uusliberalismin vaikutuksen ja arvioimme, että suurimpia haasteita tasa-arvolle asettavat uusliberalistiset hallinnan muodot ja niiden taustalla vaikuttava yhteiskunnallisia eroja kasvattava globaali kapitalismi. Uusliberalismi korostaa yksilökeskeisiä tasa-arvomääritelmiä, jotka vaikeuttavat sukupuolittuneiden valtajärjestelmien havaitsemista ja purkamista.

Samalla eriarvoistuva maailma haastaa tasa-arvopolitiikkaa, -oikeutta ja -tutkimusta. Yksilökeskeiset määritelmät ovat vastakkainen tapa ymmärtää sukupuolten välinen tasa-arvo Suomessa vallinneelle perinteiselle tavalle, jossa tasa-arvo määrittyi sosiaalisena ja tosiasiallisena tasa-arvona, jota edistetään esimerkiksi valtion sosiaalipolitiikan keinoin.

Kolmanneksi koko kirjan läpileikkaava teema oli keskittyä oikeuden ja politiikan muuttuvaan suhteeseen tasa-arvopolitiikassa: tasa-arvon edistämisen ja syrjinnän vastaisen lainsäädännön suhteeseen. Vielä pari vuosikymmentä sitten tasa-arvopolitiikan vaatimukset kohdistuivat epätasa-arvoisten yhteiskunnallisten rakenteiden purkamiseen pikemmin kuin yksilöiden oikeuksiin.

Tuolloin tasa-arvopolitiikan keino oli tasa-arvon edistäminen eikä syrjinnän vastustaminen. Korostamalla oikeuden ja politiikan muuttunutta suhdetta kohti syrjinnän vastustamisesta nostimme esiin siirtymän rakenteista ja tosiasiallisesta tasa-arvosta yksilöihin ja syrjintään.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos Euroopan unionissa

Kun pohditaan mahdollista ”tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta”, tämä aiempi konteksti on voimakkaasti läsnä ja muutoksen juuret – esimerkiksi uusliberalismin vaikutus – ovat olleet yhteiskunnassamme jo pitkään.

Samalla kuitenkin hätkähdin, kun aloin peilata kirjaamme sen jälkeen tekemääni tutkimukseen. Väitänkin, että tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Yhdessä Madridin Complutense-yliopistossa toimivan Emanuela Lombardon kanssa toimittamassamme kirjassa Gender and the Economic Crisis in Europe: Politics, Institutions and Intersectionality kuvaamme Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan alasajoa talouskriisin seurauksena ja sen vaikutuksia Euroopan unionin jäsenvaltioiden politiikkaan.

On tärkeä ymmärtää, että EU:lla on perinteisesti ollut vahva tasa-arvo-oikeudellinen ja poliittinen profiili, jonka merkitystä Suomelle kuvasimme aiemmin mainitsemassani kirjassa Tasa-arvo toisin nähtynä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan voi katsoa rakentuvan viidelle pilarille: vahvalle syrjinnän vastaiselle lainsäädännölle, mahdollisuudelle positiivisiin erityistoimiin, sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiselle kaikkeen politiikkaan, komission rahoitukselle jäsenvaltioiden tasa-arvotyölle ja -projekteille ja komission tasa-arvosuunnitelmille ja tasa-arvon tiekartoille.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä. Nämä viisi pilaria, joille politiikka on rakentunut, ovat pysähdyksissä. Uutta lainsäädäntöä ei tule tai mene läpi Euroopan parlamentissa, sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen ei toimi, tasa-arvotyön rahoitus vähenee ja komission uusi tasa-arvostrategia on vain vesitetty versio aiemmista.

Tämä on tapahtunut tilanteessa, jossa talouskriisin vaikutukset ovat olleet sukupuolittuneita. Kirjamme luvut kuvaavat, kuinka erilaiset naiset ja vähemmistöt – etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, köyhät – ovat joutuneet vallalla olevan talouspolitiikan kärsijöiksi.

Monet ovat menettäneet julkisen sektorin työpaikkoja, julkiset palvelut – kuten lasten päivähoito – ovat heikentyneet, työolot ovat huonontuneet, hoivan yksityistäminen on työntänyt naisia pois työmarkkinoilta, nuorten paineet ovat tiukentuneet ja raskaana oleviin naisiin on kohdistunut syrjintää työpaikoilla.

Euroopan unionin talouspolitiikan sukupuolivaikutukset arvioimatta

Euroopassa on eletty aikaa, jolloin vahvaa tasa-arvopolitiikkaa ja lainsäädännön toimeenpanoa olisi tarvittu erityisen paljon. Tällaisessa tilanteessa on merkittävää, että sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen periaatteita ei ole toteutettu suhteessa EU:n harjoittamaan talouspolitiikkaan. Toisin sanoen talouskuripolitiikan sukupuolivaikutuksia ei ole arvioitu.

Vastaavasti sukupuoli- tai tasa-arvonäkökulmaa ei ole nostettu esiin uusissa EU:n taloudellisen hallinnan mekanismeissa, kuten vaikkapa eurooppalaisessa seurantajärjestelmässä (European semester). Ne ovat kaventaneet kaikilta demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia. Päätöksiä tehdään jossain kaukana ja ne esitetään vaihtoehdottomina. Erityisesti ne ovat sulkeneet ulkopuolelleen naisten osallistumisen.

Myös Euroopan komission tasa-arvo-ohjelmissa voidaan havaita merkittävää heikentymistä. Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Viitteet EU:n perustamissopimuksiin tai Pekingin toimintaohjelmaan ja niissä olevaan oikeudelliseen velvoittavuuteen edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ovat kadonneet. Tällöin sukupuolten tasa-arvon edistämisestä tulee vapaaehtoinen valinta eikä sitova velvoite.

Tutkimustulokset sukupuolten tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan kehityskuluista Euroopan unionin tasolla ovat siis huolestuttavia. Jokaisella jäsenmaalla on oma tarinansa kerrottavaksi Kreikasta ja Espanjasta Irlantiin ja Portugaliin.

Euroopan unionin aiemmin tarjoama ”vahva selkänoja” heikkenee. Samaan aikaan Suomessa käydyssä keskustelussa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien asemaa on kyseenalaistettu ennennäkemättömällä tavalla. Tarkasteltaessa politiikan ja oikeuden suhdetta huolestuttavaksi muodostuu Euroopan unionin tasa-arvo-ohjelmien velvoittavuuden heikkeneminen.

Aiemmin me Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan tutkijat puhuimme pehmeästä sääntelystä, joka oli kuitenkin ohjaavaa ja jossain määrin velvoittavaa.  Velvoittavuuden heikennyttyä komission tasa-arvo-ohjelma ei enää täytä edes pehmeän sääntelyn määritelmää. Toisin sanoen siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Tunnistamme kehityskulun myös viime vuosien ajalta Suomessa. Perustuslakivaliokunnan ympärillä käydään kiivasta keskustelua ja politiikkojen ”perusoikeusfundamentalisteiksi” leimaamia asiantuntijoita kohtaan esitetään rajua kritiikkiä. Tasa-arvo-oikeudellisen tai poliittisen velvoittavuuden sijaan Euroopan unionista on viime vuosina tullut tukea, vetoapua ja selkänojaa talouskuripolitiikalle ja uusliberalistisille valinnoille, joiden ongelmallisuutta purimme kirjassamme.

Suunnanmuutoksia Suomessa

Olen halunnut tutkimukselleni uskollisena asettaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokset laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin. Samaan aikaan on tietysti olennaista tarkastella tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia Suomessa.

Suomessa tasa-arvotutkimuksen ja tasa-arvotutkijan termeissä on jotain vanhahtavaa ja kuivaa. Se liittyy mielikuvaan siitä, että kyseessä on menneen maailman kamppailut – tasa-arvohan saavutettiin jo.

Jokainen alalla työskentelevä kuitenkin tietää, että kyseessä ovat suuret tunteet ja dramaattiset hetket. Olen saanut kokea niitä paljon – hillitä omia tunteita ja olla muiden tunneryöppyjen kohteena – vuosien varrella.

Yksi affektiivisimmasta ja myös palkitsevimmista ryöpyistä alkoi vuonna 2015, kun keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten hallitus tuli valtaan ja tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos sai selkeän muotonsa.

Hallitus jätti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, totesi, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja esitti naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman.

Mitä tunteita voi kokea tasa-arvotutkija, kun hallitus ensimmäistä kertaa 20 vuoteen jättää sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, toteaa, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja samalla esittää naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman?

Tästä tunteiden ilotulituksesta tuli yksi tutkijanurani palkitsevimpia tieteellisen asiantuntemuksen, poliittisen vaikuttamisen ja feministisen yhteistyön hetkiä yhdessä kollegojeni Anna Elomäen, Anu Koivusen ja Hanna Ylöstalon kanssa. Osaltaan olimme mukana vaikuttamassa siihen, että Suomeen saatiin hallituksen tasa-arvo-ohjelma, josta myöhemmin kirjoitimme: ”vähemmän, halvemmalla ja huonompaa.” Tasa-arvokentän toimijoilta saimme tutkijoina kiitoksen ja palkinnon siitä, että tasa-arvosta tuli jälleen kiinnostavaa tämän kampanjan myötä.

Tutkimuksen kannalta olennaista on, että pääsimme yhdessä pureutumaan siihen, millainen suunnanmuutos tasa-arvopolitiikalle on uusi politiikan kieli ja tekotapa. Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelimme analyysi osoittaa, että Sipilän hallitukselle ominainen ”strateginen” johtaminen uusliberaalin hallinnan muotona on hankala tasa-arvolle ja tasa-arvopolitiikalle.

Siinä, missä me tasa-arvotutkijat olimme tottuneet kritisoimaan edellisten hallitusohjelmien liian kunnianhimottomia muotoiluja vanhempainvapaajärjestelmän uudistamisesta, palkkaerojen kaventamisesta tai naisiin kohdistuvan väkivallan poistamisesta, tasa-arvo ja tasa-arvopolitiikka eivät enää edes mahtuneet strategisen hallitusohjelman agendalle.

Hallituksen tasa-arvo-ohjelma valmistuikin vasta vuosi hallitusohjelman jälkeen. Se, että tasa-arvo-ohjelma ylipäänsä saatiin, osoittaa, että tasa-arvotoimijoiden yhteisillä kamppailuilla on merkitystä. Samalla strategisen johtamisen vaatimus lyhyistä papereista, selkeistä tavoitteista ja täsmällisistä keinoista osoittautui ongelmalliseksi sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi. Keinojen etsiminen ja tulosten mittaaminen korvaavat puheen arvoista, eriarvoisuudesta ja vallasta.

Usein meidän tutkijoiden työmme jää tieteellisiin julkaisuihin ja konferensseihin. Monesti keskustelua käydään vain englanniksi. Tällä kertaa esittämämme kritiikki käytiin läpi julkisuudessa ja se nousi politiikkojen tietoisuuteen ja puheisiin.

Kirjoitimme myöhemmin ”loukkaantuneista poliitikoista” uusina tasa-arvopoliittisten kamppailujen hahmoina. Heitä nimittäin riitti. Itseään tasa-arvon kannattajina pitävät poliitikot ottivat hallituksen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokseen kohdistamamme kritiikin henkilökohtaisesti.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi. Ajatuksena on, että tutkijoille ja kansalaisille pitäisi riittää, että tiedämme hyväntahtoisten politiikkojen kannattavan tasa-arvoa.

Sukupuolten tasa-arvo ei silloin enää ole yhteiskunnallinen normi, joka on keskustelun ja kamppailun kohde, vaan jokaisen henkilökohtainen ominaisuus. Tällainen kehityskulku vie tasa-arvopolitiikan yksilökeskeisyyden uudelle tasolle.

Tasa-arvoa puristaa myös konservatismin ja nationalismin nousu

Sukupuolten tasa-arvoa Suomessa ei purista vain hallituksen talouskuripolitiikan taustalla vaikuttava uusliberalismi, vaan myös konservatismi ja nationalismi. Elomäen kanssa olemme kuvanneet tätä uusliberalismin, konservatismin ja nationalismin kolmioksi.

Konservatiivisuus ja perinteiset arvot näkyvät hallituksen politiikan perhekeskeisyydessä, sen perinteisissä käsityksissä sukupuolesta ja perheestä sekä konkreettisesti esimerkiksi kieltäytymisenä uudistaa räikeästi ihmisoikeuksia rikkovaa translakia.

Vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Nationalismi ja rasismi sen yhtenä ilmenemismuotona näkyvät turvapaikkapolitiikan kiristymisessä ja siinä, kuinka kansainväliseen normistoon nojaava ihmisoikeuspuhe loistaa poissaolollaan. Yksi konkreettinen seuraus on, että vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen kannalta olennaista on, että nämä kolme poliittista projektia vaikuttavat hallituksen politiikassa usein yhtä aikaa. Aktiivista kansalaisyhteiskuntaa tarvitaan vastustamaan kolmion tuottamaa tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta. Erityisen haasteellista perinteisille tasa-arvokentän toimijoille on kuitenkin ollut kritisoida nationalismin ja rasismin vaikutuksia.

Uuden feministisen aktivismin nousu

Englantilaisen sanonnan mukaan perspektiivistä riippuu, onko lasi kulloinkin puoli tyhjä vai puoli täysi. Feministitutkijan lasi on lähes aina puoli tyhjä. Puolitäydeksi lasin tekee kuitenkin yksi tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos: uuden feministisen aktivismin nousu.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on ilmestynyt joukko uusia toimijoita, jotka vastaavat kolmion asettamiin haasteisiin. Näitä ovat ruohonjuuritason liikkeet, kuten TASAN!-verkosto, feministinen puolue ja eduskunnan feministiverkosto – erotuksena eduskunnan naiskansanedustajien verkostosta.

Tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos on uuden feministisen aktivismin nousu.

Sukupuolentutkimuksen kannalta huomionarvoista on, että kaikkien näiden keskiössä on feministinen tieto, ei (nais)sukupuoli. Tämä on tarkoittanut aiempaa enemmän intersektionaalista feminismiä, jossa sukupuolen eriarvoisuuden nähdään kietoutuvan muihin eroihin, kuten rotuun, etnisyyteen, luokkaan, seksuaalisuuteen tai vaikkapa ikään.

Tällainen feministinen tieto, jonka tuottamisessa sukupuolentutkimuksella on merkittävä tehtävä käsitteiden, teorioiden ja empiiristen tutkimustulosten tasolla, pystyy vastaamaan tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen haasteisiin.

Teksti perustuu Johanna Kantolan 5.9.2017 Tampereen yliopistossa pitämään sukupuolentutkimuksen professuurin juhlaluentoon ”Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos: Sukupuoli, valta ja politiikka Suomessa ja Euroopassa”.

PhD Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan suunta muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana

Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjan aikana mediassa puhuttiin paljon Donald Trumpin kampanjaan liittyvästä rasismista ja seksismistä. Trumpin voiton jälkimainingeissa julkisessa keskustelussa on noussut esiin yhteiskuntaluokkaan, globalisaatioon ja talouteen keskittyviä selitysmalleja. Samalla vaalien sukupuolittunut ja rodullistettu luonne on muuttunut toissijaiseksi tai jopa epäolennaiseksi Trumpin vaalivoittoa selittäväksi tekijäksi.

Kun väitetään, että naiseus ei ratkaissut Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, sivuutetaan se, kuinka Trump ja Hillary Clinton eivät toimi sukupuolistuneen yhteiskunnan ulkopuolella. Sukupuolella on merkitystä niin syvällä tasolla, että siihen on suorastaan vaikea pureutua.

Vaalien sukupuolittunut ja rodullistettu luonne on muuttunut toissijaiseksi tai jopa epäolennaiseksi.

Tässä tekstissä tuomme esiin sukupuolen ja rodun keskeistä merkitystä Trumpin voitossa kolmen väitteen avulla. ”Hillary ei ollut pidetty”, ”Työväenluokka kapinoi eliittiä vastaan” ja ”Valkoiset naiset hylkäsivät Clintonin” antavat kaikki olettaa, että sukupuolella ei ollut sittenkään merkitystä  vaalituloksessa.

Jokaisen väitteen taustalla vaikuttavat politiikan sukupuolistuneet ja rodullistetut rakenteet, jotka olivat olennainen osa Trumpin voittoa. Samalla, kun väitteet häivyttävät sukupuolen ja rodun keskeisyyttä, ne ylläpitävät niihin liittyviä valtahierarkioita – kuten Trumpin presidenttiyskin tulee niitä ylläpitämäään ja vahvistamaan.

Väite 1: ”Hillary ei ollut pidetty”

Clintonin vähäinen ja ongelmallinen ”pidettävyys” on ollut yksi yleisimmistä tavoista selittää demokraattien häviötä. Koska Clinton ”ei ollut pidetty”, presidentinvaaleissa oli lopulta tarjolla vain ”kaksi huonoa vaihtoehtoa”.

Syvään juurtuneiden epätasa-arvon rakenteiden johdosta naispolitiikoilla on perinteisesti ollut vaikeampaa esittäytyä pätevinä ja miellyttävinä johtajina. Miespoliitikoilta odotettavat piirteet, kuten päämäärätietoisuus tai auktoriteetti, voivat muodostua ongelmaksi naispoliitikolle, jolla ne näyttäytyvät pyrkyryytenä.

Miehet ovat poliitikkoja, naiset ovat naispoliitikkoja ja maahanmuuttajat ovat maahanmuuttajapoliitikkoja. Toisin sanoen valkoiset miehet muodostavat yhä poliitikon normin ja naisia arvostetaan heidän oletetun naisroolinsa kautta.

Valkoiset miehet muodostavat yhä poliitikon normin ja naisia arvostetaan heidän oletetun naisroolinsa kautta.

Clinton kohtasi seksismiä median taholta uransa alusta asti: pitäessään aluksi oman sukunimensä (Rodham) ja juristin uransa avioliitosta ja miehen poliittisesta urasta huolimatta. Kampanjan aikainen mediajulkisuus rakensi kuvaa Clintonista salailevana ja epäluotettavana. Jo esivaalien aikana toinen demokraattiehdokas Bernie Sanders väitti Clintonin olevan epäpätevä ja korruptoitunut. Sähköpostiskandaalit ja Trumpin oma kampanja vahvistivat tätä mielikuvaa.

Clintonilla väitettiinkin olevan vaikeuksia saada yhteyttä äänestäjiinsä. Clintonin kohdalla seksismistä oli kuitenkin vaikea puhua rakenteellisena eikä yksilöllisenä eli häneen henkilönä liittyvänä ilmiönä. Niinpä Clinton vain oli ”ei pidetty”.

Trumpin kohdalla taas oli helppoa puhua seksismistä ja rasismista, koska se oli niin ilmiselvää hänen kampanjassaan ja urallaan.

Trump näytti toistuvasti Clintonille, mikä hänen mielestään on ”naisen paikka politiikassa”. Esimerkkinä voidaan mainita Trumpin käyttäytyminen tai hänen Clintonista käyttämänsä kieli (”crooked”, ”nasty”). Yhdessä vaaliväittelyssä Trump huojui uhkaavasti Clintonin takana tämän vastatessa yleisön kysymyksiin ja kommentoi, ettei pitänyt näkemästään, eli Clintonista takaapäin.

Ulkonäkö osoittautui olevan edelleen tärkeämpää naisen kuin miehen poliittisella uralla. Clintonin hiustyyliä ja vaatteita mutta myös ääntä ja ”sitkeyttä” arvioitiin ja arvosteltiin jatkuvasti. Trumpin sanoin: Hillary ei näytä presidentiltä.

Trump näytti toistuvasti Clintonille, mikä hänen mielestään on ”naisen paikka politiikassa”.

Trumpin kannattajat ottivat teeman omakseen: Vaalitilaisuuksissa t-paidoissaan luki ”Hillary sucks but not like Monica” tai ”Trump that Bitch” ja saleissa huudettiin ”Lock her up”.

Paljastukset Trumpin naisiin kohdistamasta seksuaalisesta häirinnästä olisivat saattaneet olla käännekohta vaalikampanjassa. Hetkellisessä positiivisessa luennassa saattoi ajatella, että Trump teki seksuaalisen häirinnän näkyväksi ja sai aikaan sosiaalisen median kampanjoita, joissa naiset puhuivat kokemastaan häirinnästä.

Vaikka Trumpin seksuaalinen häirintä tuomittiin laajasti – myös republikaanien keskuudessa – sillä ei ollut merkitystä. Tämä näkyy vaalien jälkeisissä lehtijutuissa: muiden voittoa selittävien tekijöiden täytyi olla tärkeämpiä kuin ”sukupuolen”.

Sen sijaan Trumpin reaktio kohuun ja hänen vähäiset selityksensä häirinnästä normalisoivat naisiin ja rodullistettuihin vähemmistöihin kohdistuvaa vihapuhetta.

Väite 2: ”Työnväenluokka kapinoi eliittiä vastaan”

Toisen selityksen mukaan Trump saavutti vaalivoittonsa vetoamalla kouluttamattomiin työnväenluokan äänestäjiin, jotka hylkäsivät uusiliberaalin talousmallin. Tulkintaan yhtyvät vasemmistopoliitikoista esimerkiksi Britannian työväenpuolueen johtaja Jeremy Corbyn ja Sanders.

Nämä lausunnot olettavat seksismin ja rasismin olevan joko vähemmän tärkeä tekijä kuin talous tai sitten vain valitettava kanava, jonka kautta taloudellista turhautuneisuutta ilmaistiin.

Lausunnot olettavat seksismin ja rasismin olevan joko vähemmän tärkeä tekijä kuin talous.

Luokkakysymys kuitenkin monimutkaistuu, kun huomioidaan, että vaikka Trump kasvatti republikaanien ääniosuutta köyhien amerikkalaisten keskuudessa, ovensuukyselyn mukaan rikkaammat äänestivät todennäköisemmin republikaaneja.

Clinton voitti edelleen suurimman osan alle 50 000 dollaria vuodessa tienaavien äänistä, joista suuri osa tuli mustilta ja latinoilta. Trump taas oli suosittu erityisesti valkoisten miesten keskuudessa. Heistä lähes kaksi kolmesta äänesti Trumpia, mutta mustista miehistä vain 13 prosenttia.

Trumpin äänestäjiä huolestutti enemmän maahanmuutto (64 %) ja terrorismi (57 %) kuin talous (42 %).

Jokaisen vaalitulosta selittämään pyrkivän teorian tulisi pohtia sukupuolen, rodun ja luokan yhteenkietoutumista, eli intersektionaalisuutta, ja miten eri toimijat asettuvat sen mukaan eri asemiin.

Yhdysvaltalaisten huoli Yhdysvaltojen taloudellisesta ja valtiollisesta turvattomuudesta on sukupuolittunut ja rodullistettu huolenaihe. Trumpin kuvaus meksikolaisista raiskaajina ja murhaajina esitti yhdysvaltalaiset naiset miesten omaisuutena, jota meksikolaiset miehet uhkasivat. Trumpin vaalitilaisuuksien taustalla seisoivat valkoiset, huolellisesti meikatut ja pukeutuneet naiset, joita tuli symbolisesti suojella mustien ja terroristien uhkalta.

Koettu uhka, joka kohdistui erityisesti valkoisen heteromiehen taloudelliseen ja sotilaalliseen etuoikeuteen, leikkasi luokkaerojen läpi. Kampanjan aikana Trump syytti Clintonia henkilökohtaisesti Afganistanin ja Irakin epäonnistuneista sodista ja Isiksen luomisesta.

Hän myös puolsi ydinaseiden käyttöä Syyriassa ja poliisin vallan lisäämistä ei-valkoisissa kaupunginosissa, ja vannoi turvaavansa yhdysvaltalaisten aseenkanto-oikeuden. Ku Klux Klan tuki hänen kampanjaansa.

Toisin sanoen hän esitti maskuliinista johtajaa, joka laittaa valkoiset amerikkalaiset etusijalle, mitä ”America First” -iskulause kuvaa hyvin.

”Iskulause kuvittelee tulevaisuuden Amerikan, jossa rodullistetut ihmiset tietävät paikkansa tai ovat kokonaan poissaolevia.”

Kuten poliittinen sosiologi Akwugo Emejulu Edinburghin yliopistosta kirjoittaa, ”iskulause kuvittelee tulevaisuuden Amerikan, jossa rodullistetut ihmiset tietävät paikkansa tai ovat kokonaan poissaolevia”. Emejulun mukaan trumpilaisen populismin voitto pohjautui valkoisuuden ylempiarvoisuuden normille.

Trumpissa ruumiillistui autoritaarinen maskuliininen versio amerikkalaisesta vallasta. Se nähtiin ratkaisuksi Yhdysvaltojen rappeutumiselle.

Syypää tuohon rappioon oli poliittinen eliitti, jonka ruumiillistuma Clintonin oletettiin olevan. Esimerkiksi Trump laittoi lisääntyvän maahanmuuton ja työpaikkojen katoamisen Aasiaan Clintonin henkilökohtaiseksi syyksi sillä perusteella, että Nafta-sopimus oli Bill Clintonin neuvottelema.

Amerikkalaisen maskuliinisuuden haastamiseen syyllistynyt naisehdokas, joka tuki naisia ja ei-valkoisia suosivia positiivisia erityistoimia, ei tällaisessa maailmankuvassa ollut oikea henkilö palauttamaan menetettyjä valkoisen miehen etuoikeuksia.

Trumpissa ruumiillistui autoritaarinen maskuliininen versio amerikkalaisesta vallasta.

Vaikka luokkakysymys on olennainen osa Trumpin voittoa, peräänkuulutamme analyysia siitä, miten sukupuolitetut ja rodullistetut rakenteet muovaavat sitä, miten ja ketä populistinen puhe puhuttelee ja kenen kustannuksella.

Poliitikot, media ja asiantuntijat eivät aliarvioineet Clintonin voittoa ennustaessaan pelkästään äänestäjien taloudellista ja poliittista tyytymättömyyttä. Keskustelussa aliarvioitiin ja aliarvioidaan erityisesti valkoisen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan piilevää rasismia ja naisvihaa ja niiden roolia poliittisen yhteisön luomisessa ja taloudellisten ongelmien havainnoinnissa.

Väite 3: ”Valkoiset naiset hylkäsivät Clintonin”

Vaalien jälkeen eniten hämmennystä aiheuttivat valkoiset naiset, joista hiukan yli puolet äänesti Trumpia. Eikö sukupuolella ollutkaan merkitystä vaaleissa, koska ”naiset” äänestivät Trumpia?

Kelly Dittmar, Rutgersin yliopiston politiikan tutkimuksen apulaisprofessori, kritisoi narratiivia, jonka mukaan valkoiset naiset ”hylkäsivät” Clintonin. Valkoisten naisten enemmistö on äänestänyt aina republikaania (2012 56 %, 2008 55 %, 2004 55 %).

Dittmar kirjoittaa, että itse asiassa Clinton sai hieman enemmän valkoisten naisten ääniä kuin Barack Obama (43 % vastaan Obaman 42 % vuonna 2012). Hän korostaa, että poliittinen puolue on keskeinen valkoisten naisten äänestyskäyttäytymistä selittävä tekijä: vuonna 2016 suurin osa valkoisista naisista identifioitui republikaaneiksi.

Clinton sai hieman enemmän valkoisten naisten ääniä kuin Barack Obama.

Samalla voidaan pohtia muitakin syitä sille, miksi valkoiset naiset äänestivät Trumpia. Trump saattoi vedota eri yhteiskuntaluokkien valkoisiin naisiin, koska hän puolusti perinteistä heteroseksuaalista, valkoista ja patriarkaalista perhemallia, josta monet kotiäidit hyötyvät ja ovat taloudellisesti riippuvaisia.

Clinton taas oli uhka tällä järjestelmälle feministinä ja uranaisena, joka jo 1990-luvun alussa totesi, ettei hän aio jäädä kotiin leipomaan keksejä. Trumpin tytär Ivanka taas vetosi keskiluokkaisiin valkoisiin republikaaninaisiin vastapainona isänsä seksuaaliselle häirinnälle.

Onkin tärkeä ymmärtää, kuinka sukupuolittuneet ja rodullistetut rakenteet ja käytännöt rakentavat meidän kaikkien, myös valkoisten naisten maailmaa. Sellaisessa maailmassa sukupuolten välinen tasa-arvo ja naisten oikeudet ihmisoikeuksina saattavat vaikuttaa toisarvoisilta (onhan talous tärkeämpää), tai jo saavutetuilta (olemmehan kaikki yksilöllisiä menestyjiä).

On tärkeä ymmärtää, kuinka sukupuolittuneet ja rodullistetut rakenteet ja käytännöt rakentavat meidän kaikkien maailmaa.

Emejulu toivookin, että niin brexit kuin Trumpin voitto tekevät mahdolliseksi valkoisuuden politiikan näkyväksi tekemisen ja vakavasti ottamisen muidenkin kuin itsensä anti-rasistisiksi ja postkoloniaaleiksi mieltävien tutkijoiden parissa.

Lopuksi on myös syytä pohtia, miksi erityisesti naisia syyllistetään Clintonin häviöstä. Sekä valkoisten että mustien naisten äänijakaumat pysyivät samoina verrattuna vuoden 2012 vaaleihin.

Miesten äänestysluvut sen sijaan kertovat toista tarinaa. Valkoisista miehistä vain 31 prosenttia äänesti demokraatteja (2012 35 %) ja mustista miehistä 80 prosenttia (2012 87 %). Republikaanien suosio taas pysyi ennallaan sekä valkoisten (2016 63 %, 2012 62 %) että mustien miesten kesken (2016 13 %, 2012 11 %).

Sekä valkoiset että mustat naiset äänestivät kuten ennenkin, kun taas demokraattimiehet eivät äänestäneet Clintonia.

Voidaan siis todeta, että naiset (sekä valkoiset että mustat) äänestivät kuten ennenkin, kun taas demokraattimiehet eivät äänestäneet Clintonia. Näin he heijastivat esivaaleissa Sandersin tukijoiden keskuudessa nähtyä Clintoniin kohdistuvaa naisvihaa.

Lopuksi

Trumpin valinnalla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia sukupuolten väliselle tasa-arvolle Yhdysvalloissa. Vaalien jälkeen kongressissa on edelleen vain noin 20 prosenttia naisia. Ainoa valopilkku tasa-arvon näkökulmasta on, että harvat valitut demokraattinaiset tulivat eri etnisistä ryhmistä ja tekevät kongressista moninaisemman.

Politiikka on kuitenkin monella tapaa maskulinisoitunut. Ainoat naisten nimet, jotka pyörivät Trumpin hallituspörssissä, ovat Sarah Palin ja Ivanka Trump. Tasa-arvon edistäminen – esimerkiksi suhteessa vaikeuksiin sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä – ei ole heidän eikä valituksi tulevien miesjohtajien agendalla.

Politiikka on kuitenkin monella tapaa maskulinisoitunut.

Sen sijaan Trump on jo ilmoittanut nimittävänsä korkeimpaan oikeuteen tuomarin (tai useamman), jotka varmasti vastustavat aborttioikeutta. Samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta hän ei kuitenkaan vastusta.

Erittäin ongelmallista on myös yleisen vihapuheen ja siihen liittyvien vihatekojen lisääntyminen ja niiden kohdistuminen esimerkiksi muslimi- ja latinonaisiin. Trump ilmaisi kampanjansa aikana haluavansa purkaa Obaman uudistuksia, kuten Obamacarea, joka on tuonut sairausvakuutuksen kaikkien köyhimpien ulottuville. Se ennakoi vaikeuttavan merkittävästi kaikkein heikoimpien – usein mustien, köyhien, ja montaa työtä tekevien naisten ja äitien – asemaa.

PhD Johanna Kantola on politiikan tutkimuksen dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. VTT Jemima Repo on sukupuolen ja politiikan yliopistonlehtori Newcastlen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Naiseus ratkaisi Yhdysvaltojen vaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalainen tasa-arvokenttä odottaa kuumeisesti hallituksen tasa-arvo-ohjelman valmistumista. Ohjelma oli määrä julkistaa vuoden 2015 lopulla.

Tasa-arvo-ohjelmaan kohdistuu suuria odotuksia, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelma oli tasa-arvokentälle suuri pettymys. Hallitusohjelma on ensimmäinen sitten 1990-luvun alun, joka ei sisällä tasa-arvopoliittisia tavoitteita esimerkiksi suhteessa palkkaeroihin, työmarkkinoiden sukupuolisegregaation purkuun tai sukupuolistuneeseen väkivaltaan.

Sen sijaan hallitusohjelmassa todetaan, että ”naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa”. Isien oikeudet erotilanteissa ja maahanmuuttajanaisten kotoutumiseen tähtäävät toimet jäävät ainoiksi sukupuolten tasa-arvon ongelmakohdiksi, joihin aiotaan puuttua.

Hallitusohjelman muotoilu herätti runsaasti kritiikkiä. 85 professorin ja erikoistutkijan hallitukselle suuntaamaa kirjelmää seuranneessa keskustelussa saatiin kuulla useaan otteeseen Twitteriä myöten, että ”tasa-arvon edistäminen on itsestäänselvyys hallitukselle”.

Viesti kriitikoille oli, ettei muuta tulisi edes epäillä. Kritiikin seurauksena hallitus lopulta lupasi myös tasa-arvo-ohjelman, jonka valmistumista edelleen odotetaan.

Poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.

Tasa-arvotoimijoiden näkökulmasta tilanne on paradoksaalinen. Samaan aikaan, kun keskusta-oikeistohallituksen politiikka on osoittautumassa merkittäväksi sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.

Samaan aikaan, kun hallitus poliittisin päätöksin vie Suomea sukupuolten välisessä tasa-arvossa kovaa vauhtia taaksepäin, tasa-arvon käsite tyhjenee sukupuolta koskevista kysymyksistä.

Tässä kirjoituksessa väitämme, että hallituksen ohella myös oppositiolla on roolinsa sukupuolen tyhjentymisessä tasa-arvosta.

Itsestäänselvyys väistöliikkeenä

Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostamisella on useita merkityksiä. Se on yhtäältä niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa osa kansallista minä-kertomusta: kansainvälisessä vertailussa Suomi on tasa-arvoinen ja naisystävällinen maa.

Toisaalta puhe tasa-arvosta ”itsestäänselvänä” kääntää poliittisen katseen pois jäljellä olevista ongelmista. Puhetapa ilmentää ajatusta, että sukupuolten tasa-arvo on Suomessa jo saavutettu tai että tasa-arvon saavuttamiseksi tarvittavat keinot ovat jo paikallaan.

Tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.

Itsestäänselvyyden retoriikka luo mielikuvaa, että kehitys kohti tasa-arvoa on väistämätön, eikä siksi edellytä aktiivista politiikkaa. Tällöin tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.

Näin puhe itsestäänselvyydestä on väistöliike, joka peittää aktiivisen politiikan – tavoitteiden, tahtomisen, tekojen – poissaolon. Sukupuolten välinen tasa-arvo ei nimittäin ollut juurikaan esillä yhdenkään hallituspuolueen eduskuntavaaliohjelmassa.

Yhtäältä väistöliike verhoaa arvokonservatiivisuutta. Keskustan ja perussuomalaisten vaaliohjelmissa painotetaan ”perhepolitiikkaa”, ja ensi kertaa Suomessa onkin kristillisdemokraattien tavoitteena pitkään ollut perheministeri. Sukupuolten tasa-arvo on alistettu puheelle perheestä.

Toisaalta väistöliikkeellä peitetään hallituspuolueiden välisiä eroja tasa-arvokysymyksissä. Kokoomus haluaa uudistaa vanhempainvapaajärjestelmän niin, että ”se tukee tasa-arvoista vanhemmuutta ja lisää pienten lasten vanhempien työllisyyttä”, toisin sanoen lisää isien vanhempainvapaiden käyttöä ja äitien työssäkäyntiä. Keskustan vaaliohjelma korostaa perheiden ”valinnanvapautta” ja tyrmää ”kotihoidon pakkokiintiöittämisen äidin ja isän kausiin”. Perussuomalaiset ovat samalla linjalla.

Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostaminen peittää myös sen, että sukupuolten tasa-arvo on vaikea yhdistää hallituksen pyrkimyksiin pienentää julkista sektoria ja yksityistää hoivaa. Julkisen sektorin leikkaukset kohdistuvat erityisesti naisvaltaisiin aloihin, ja vastuu lasten ja ikääntyneiden hoivasta on valtaosin naisilla.

Lisäksi päivähoito-oikeuteen ja varhaiskasvatukseen kohdistuvat leikkaukset sekä päivähoidon asiakasmaksujen korotukset heikentävät naisten työllisyyttä, tuloja ja työssäkäynnin ehtoja.

Talousliberalismin abstrakti, valintoja tekevä yksilö ja arvokonservatiivinen perheajattelu lyövät toisiaan korville, samoin kuin talouskuri- ja tasa-arvopolitiikka.

Kamppailu tasa-arvosta

Hallituksen vaikeneminen sukupuolten tasa-arvosta teki tasa-arvon käsitteestä ja teemasta keskeisen lyömäaseen oppositiolle. Tasa-arvo mainitaan kesän ja syksyn 2015 eduskuntakeskusteluissa säännöllisesti, yleensä opposition toimesta.

Tasa-arvon merkitys on liudentunut.

Puhetta tasa-arvosta on siis riittänyt, mutta samalla tasa-arvon merkitys on liudentunut. Lähes mitä tahansa asiaa kuvaillaan tasa-arvoiseksi, kun halutaan korostaa sen olevan oikeudenmukaista ja reilua kontrastina hallituksen esityksiin.

Tasa-arvolla oppositio viittaa esimerkiksi koko maan kattavaan hyväkuntoiseen tieverkkoon, keliaakikoiden ruokavaliokorvaukseen, lasten oikeuteen varhaiskasvatukseen sekä autottomien liikkumisen mahdollistavaan raideliikenteeseen.

Sukupuolten tasa-arvokin on esillä, joskin harvemmin. Ruotsalaisen kansanpuolueen Eva Biaudet’n mukaan oikeus subjektiiviseen päivähoitoon on ollut ”naisten tasa-arvon suurin voitto” ja leikkaukset siihen ”suurin tasa-arvon takapakki, askel taaksepäin”, jonka hän on kokenut. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto näki leikkauksen taustalla hallituksen ”ideologisen halun” ”ajaa äidit pois työelämästä”.

Pienipalkkaisista naisista tuli vuoden 2015 eduskuntakeskusteluissa figuuri, jonka avulla pyrittiin tunteikkaasti osoittamaan hallituksen toimien epäoikeudenmukaisuus. Keskustelussa vuorotteluvapaajärjestelmän muuttamisesta vihreiden Touko Aalto totesi haluavansa leikkaajien katsovan ”silmästä silmään vaikka pienituloista kirjastonhoitajaa, naisvaltaisilta aloilta, palvelualoilta sairaanhoitajia, monia niitä ihmisiä, jotka tekevät todella raskasta työtä” ja sanovan ”tämä on teille vain luksusta”.

Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta. Kun oppositio kritisoi hallituksen kaavailemaa äidin työnantajalle maksettavaa kertakorvausta tapana jakaa vanhemmuuden kustannuksia, kokoomuksen Sari Sarkomaa kiitti hallitusta siitä, että ”tämä hallitus tekee todellista tasa-arvopolitiikkaa”.

Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta.

Tasa-arvon liudentuminen ja tyhjentyminen sukupuolesta ei koske vain hallitusohjelmaa tai eduskunnan keskusteluja, vaan on laajempi ilmiö. Esimerkiksi SDP:n eduskuntavaaliohjelmassa sana tasa-arvo esiintyi kaikkiaan 16 kertaa, mutta vain yhdessä kohdassa, työmarkkinoita ja perhevapaita koskevassa kirjauksessa, kyse oli sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Poikkeuksena tästä yleisestä trendistä sekä RKP että ”feministiseksi puolueeksi” itseään nimittävät vihreät ovat esittäneet yksityiskohtaisia tavoitteita ja toimia sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen. Runsaimmin niitä oli vasemmistoliitolla.

Vasemmistoliiton voikin tulkita hävinneen vaalit paitsi muista puolueista poikkeavalla elvytystä korostavalla talouspuheella, myös leikkauspolitiikkaan sopimattomalla tasa-arvopuheella, joka keskittyy epätasa-arvon rakenteisiin ja niiden purkamiseen.

Tehokas ja teknistynyt tasa-arvo

Tasa-arvokäsitteen tyhjentyminen sukupuolesta limittyy laajempaan tasa-arvoa käsittelevän puheen muutokseen. Tasa-arvolla argumentoidaan yhä useammin osana uusliberaalia agendaa, taloudellisen tehokkuuden nimissä.

Vihreiden vaaliohjelmassa tasa-arvo on rohkeaa ja fiksua: ”Uljas ja rohkea yhteiskunta (…) takaa jokaisen ihmisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon. (…) Tasa-arvoisimmat yhteiskunnat ovat onnellisimpia ja parhaiten pärjääviä.”

RKP:n retoriikassa tasa-arvo on yksi toimintaa ohjaava arvo hyvän hallinnon ja toimivien markkinoiden rinnalla: ”Haluamme tehdä työtä pohjoismaisen avoimuuden, hyvän hallinnon, tasa-arvon, toimivien markkinoiden ja ihmisoikeuksien mukaan.”

Myös sukupuolten välinen tasa-arvo liitetään taloudelliseen tehokkuuteen. ”Suomella ei ole varaa jättää yhä koulutetumpien naistemme panosta täysimääräisesti käyttämättä”, perustelee Sofia Vikman (kok.) vanhemmuuden kustannusten tasausta.

Tasa-arvon taloudellista hyötyä korostavaa retoriikka käyttävät nimenomaan kokoomuksen ja RKP:n edustajat. Keskusta ja perussuomalaiset eivät liitä sukupuolten tasa-arvoa talouteen.

Tehokkuuspuhe edellyttää tasa-arvon mittaamista, ja suurin osa sukupuolten tasa-arvoa sivuavasta eduskuntakeskustelusta liittyykin hallituksen esitysten puuttuviin tai puutteellisiin sukupuolivaikutusten arviointeihin.

Huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.

Tällä puhetavalla on merkittäviä seurauksia. Kun kritiikki keskittyy tasa-arvolain ja virkamiesohjeistuksen mukaisten vaikutusarviointien puutteeseen, kysymys tasa-arvosta muuttuu kysymykseksi hyvästä hallinnosta, lainsäädännöstä ja päätöksenteosta. Samalla huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.

Teknistynyt tasa-arvopuhe sopii sekä oppositiolle että hallitukselle. Paitsi että oppositiokansanedustaja voi sen avulla kritisoida hallitusta, hallituspuolueen kansanedustaja voi kannattaa tasa-arvoa vaatimalla vaikutusarvointeja ilman, että ottaa kantaa politiikan sisältöön.

Vaikka sukupuolten tasa-arvon taloudellista hyötyä korostava retoriikka on Suomessa yhä harvinaista verrattuna esimerkiksi EU-tasoon, se raamittaa tasa-arvokeskustelun jo muutoinkin kaventunutta tilaa. Tasa-arvon edistäminen aktiivisena politiikkana typistyy tekniseksi hallinnon työkaluksi, joka on tutkimuskirjallisuudessa liitetty uusliberaaliin hallintaan ja tasa-arvopolitiikan alasajoon.

Politiikan alueelta katoava tasa-arvo

Hallituksen tasa-arvo-ohjelman viivästyminen ei sinänsä yllätä. Nostamalla esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa koskevat kysymykset hallitus riskeeraa vaivalla rakentamansa itsestäänselvyyden ja sille perustuvan hiljaisuuden suojan. Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.

Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.

Tasa-arvokentän näkökulmasta nykytilanne on vaikea. Sekä itsestäänselvyyden retoriikka että tasa-arvon käsitteen tyhjentyminen sukupuolesta rajaavat kysymyksen naisten ja miesten tasa-arvosta politiikan ulkopuolelle.

Itsestäänselvyytenä tai arvona, joka ei vaadi tekoja, tasa-arvo katoaa politiikan alueelta. Tällöin ainoaksi mahdollisuudeksi uhkaa jäädä yleistyvä teknistynyt keskustelu vaikutusarvioinneista, eli puhe tasa-arvosta uusliberaalin agendan puitteissa, taloudellisen tehokkuuden tai yksilön valinnanvapauden kysymyksenä.

Anna Elomäki on tutkijatohtori ja Johanna Kantola akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Anu Koivunen toimii professorina Tukholman yliopistossa. Hanna Ylöstalo on tutkija Nuorisotutkimusverkostossa. 

Kirjoittajat johtavat Koneen säätiön rahoittamaa tieteen yleistajuistamisen hanketta Tasa-arvovaje, joka tuottaa ja levittää tutkimukseen perustuvaa, ajankohtaista tietoa sukupuolen ja talouden välisistä suhteista. Tasa-arvovaje julkistetaan maaliskuussa 2016.

Julkaisu Tasa-arvo tyhjenee sukupuolesta suomalaisessa politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.