Banaali valvonta: tiedustelulainsäädäntö arkipäiväisti sotilas- ja siviilitiedustelun Suomessa

kaksi naista ja kamerat
Yhdysvaltalaisen Edward Snowdenin vuonna 2013 medialle vuotamat tiedot maan kansallisen turvallisuusvirasto NSA:n valmiuksista valvoa kansalaistensa luottamuksellista viestintää herättivät keskustelua myös Suomessa. Vuonna 2019 Suomessa voimaan astuneen tiedustelulainsäädännön myötä sotilas- ja siviilitiedustelu ovat kuitenkin arkipäiväistyneet, eikä verkkotiedustelusta ole enää käyty julkista keskustelua.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun entinen työntekijä Edward Snowden luovutti medialle salaisiksi luokiteltuja tietoja, jotka koskivat maan turvallisuusvirasto NSA:n valmiuksia valvoa kansalaistensa luottamuksellista viestintää. Niin Suomessa kuin muualla maailmassa media- ja viestintätieteellinen tutkimus on sittemmin käsitellyt laajasti näitä tietovuotoja, ja ne ovat myös aiheuttaneet muutoksia Yhdysvaltain ja Britannian tiedustelulainsäädäntöön.

Lokakuussa julkaistu artikkelini on laajentanut analyysin kirjoa Suomeen. Tutkimushaastattelujen perusteella monien lain säätämiseen osallistuneiden mielestä Suomessa on säädetty ”maailman paras tiedustelulaki”, jossa on otettu opiksi muiden maiden tekemistä virheistä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen tiedustelulainsäädännön myötä tapahtunutta sotilas- ja siviilitiedustelun arkipäiväistymistä Suomessa. Pohdin myös sitä, mitä vaikutuksia niin kutsutulla ”valvonnan banalisoitumisella” on ollut turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Tutkimushaastattelujen perusteella monien lain säätämiseen osallistuneiden mielestä Suomessa on säädetty ”maailman paras tiedustelulaki”, jossa on otettu opiksi muiden maiden tekemistä virheistä.

Valvonnan banalisoitumisella tarkoitan tässä sitä, että valvontaan ei kiinnitetä yhteiskunnallista huomiota, vaan se on arkipäiväistynyt osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä. Olemme tutkineet kyseistä aihetta tarkemmin Tampereen yliopiston Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMET:issa Suomen Akatemian rahoittamassa Banaali valvonta -tutkimusprojektissa.

Lainsäädäntöprosessi kesti seitsemän vuotta

Suomen tiedustelulainsäädäntö koostuu sotilas- ja siviilitiedustelulaeista sekä tiedustelutoiminnan valvontaa koskevasta laista. Tiedustelulainsäädännön suunnittelu, valmistelu ja säätäminen vei eri työryhmiltä ja eduskunnalta lähes seitsemän vuotta aikaa. 

Tarkastelen tiedustelulaeista käytyä julkista keskustelua seuraavaksi valvonnan banalisoitumisen näkökulmasta, tiedustelulainsäädännön eri vaiheissa.

Ensimmäinen vaihe on suunnitteluvaihe. Tiedonhankintalakityöryhmä aloitti selvitystyön osana kansallista kyberturvallisuusstrategiaa vuoden 2013 lopulla. Työryhmän mietintö Suomalaisen tiedustelulainsäädännön suuntaviivoja suositteli tiedustelulainsäädäntöä vuoden 2015 alussa.

Eduskunta hyväksyi tiedustelulait vuoden 2019 alussa, ennen kuin kysymys sosiaali- ja terveyslain eli sote-uudistuksesta kaatoi Sipilän hallituksen.

Toisena oli lainsäädännön valmisteluvaihe. Juha Sipilän (kesk.) hallitus aloitti tiedustelulainsäädännön valmistelun oikeus-, sisä- ja puolustusministeriössä vuoden 2015 lokakuussa. Oikeusministeriön työryhmä ehdotti ensin tiedustelulainsäädännön vaatimaa perustuslain muutosta luottamuksellisen viestin salaisuuden suojaan. Työryhmät julkaisivat tämän jälkeen ehdotuksensa sotilas– ja siviilitiedustelulaeiksi sekä lakia tiedustelutoiminnan valvomiseksi huhtikuussa 2017.

Kolmantena oli itse säädäntövaihe. Eduskunnassa käytiin keskustelu tiedustelulainsäädännöstä ja sen vaatimasta perustuslain muutoksesta vuoden 2018 alussa. Lokakuussa 2018 eduskunta hyväksyi perustuslain muutoksen, joka astui voimaan kiireellisenä. Eduskunta hyväksyi tiedustelulait vuoden 2019 alussa, ennen kuin kysymys sosiaali- ja terveyslain eli sote-uudistuksesta kaatoi Sipilän hallituksen.

Tiedustelulait normalisoivat sotilas- ja siviilitiedustelun

Lain suunnitteluvaiheessa tiedusteluvaltuuksien arvostelu hallitsi julkista keskustelua Suomessa. Tietovuodoista uutisoineiden kansainvälisten tiedotusvälineiden ääni oli hallitseva, ja Snowdenin tietovuodot uutisoitiin Suomessa ulkomaan uutisina.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa verkkotiedustelusta puhuttiin urkintana ja massavalvontana – samaan tapaan kuin esimerkiksi brittilehti The Guardianissa. Suomessa julkisesta keskustelusta puuttui aluksi myös verkkovalvonnan normalisointi, joka pyrki oikeuttamaan tiedustelun tarpeen kansallisen turvallisuuden nimissä.

Lainvalmisteluvaiheen alettua Sipilän hallituksen ministerit osallistuivat kuitenkin verkkovalvonnan normalisointiin julkisuudessa. Muun muassa sisäministeri Petteri Orpo (kok.) kertoi Helsingin Sanomissa, että ”tavallisten ihmisten sähköposteja ei urkita”.

Lainvalmisteluvaiheessa tiedustelulait oikeuttivat valvonnan lisäksi huolenpitona, joka pohjautuu hyvinvointivaltiolle tyypilliselle paimenvallalle. Paimenvalta vaatii väestön jatkuvaa tarkkailua ja tietoja poikkeavuuksien tunnistamiseksi.

Hyvinvointivaltioissa poliitikot ja viranomaiset on velvoitettu kantamaan huolta kansalaisten turvallisuudesta kuin paimenet, joiden on seurattava laumansa päivittäistä elämää. Kyse ei ole suvereenista vallankäytöstä, vaan uusliberaalista hallinnasta, jossa yksilönvapauksia ei rajoiteta kuin pakon edessä.

Tiedustelutoiminnan suhteen kansalaisille ei jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin luottaa lakiin ja viranomaisiin. Snowdenin tietovuotoja koskevassa, aiemmassa tutkimuksessa tätä sangen banaalia luottamusta on kutsuttu valvontarealismiksi.

Kun lain valmisteluvaihe päättyi, yli tuhatsivuiset hallituksen esitykset esittivät sotilas- ja siviilitiedusteluvaltuudet välttämättöminä kansainvälisen turvallisuusympäristön valvomiseksi ja kansallisesta turvallisuudesta huolehtimiseksi. Lisäksi tiedustelutoiminnan valvomiseksi esitettiin uutta tiedusteluvaltuutettua ja tiedusteluvaliokuntaa.

Tiedustelulainsäädännöllä hallitus pyrki vakuuttamaan kansalaiset siitä, että viranomaiset valvovat ja huolehtivat kansallisesta turvallisuudesta laillisin keinoin.

Tiedustelutoiminnan suhteen kansalaisille ei jäänyt juuri muita vaihtoehtoja kuin luottaa lakiin ja viranomaisiin. Snowdenin tietovuotoja koskevassa, aiemmassa tutkimuksessa tätä sangen banaalia luottamusta on kutsuttu valvontarealismiksi. Se ei viittaa niinkään aktiiviseen suostuntaan, vaan ennemminkin passiiviseen alistumiseen tai luovuttamiseen tilanteessa, jossa verkkotiedustelulle ei nähdä vaihtoehtoja.

Helsingin Sanomien tietovuotokohu nujersi julkisen keskustelun tiedustelulaeista

Odottamaton käänne suomalaisessa tiedustelulakeja koskevassa keskustelussa tapahtui joulukuussa 2017, kun Helsingin Sanomat julkaisi Puolustusvoimien Viestikoekeskusta koskevan artikkelin. Se pohjautui salaiseksi luokitellulle aineistolle sotilastiedustelusta, joka haastoi tiedustelulainsäädäntöä koskeneen konsensuksen lainsäädäntövaiheen alettua. Helsingin Sanomien toimittajien mukaan heidän tarkoituksenaan oli julkaista yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa tiedustelutoiminnan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. 

Artikkelin julkaisu nostatti lyhyeksi jääneen, muutamia päiviä kestäneen tietovuotokohun mediassa. Tietovuotokohussa Suomen turvallisuuspoliittinen eliitti ja osa kansalaisista vastusti HS:n artikkelin julkaisua. Tiedustelulakien haastaminen näyttäytyi poikkeavana, jopa kansallista turvallisuutta uhkaavana toimintana, mistä HS:n toimittajiin kohdennetut syytökset turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ovat näkyvä esimerkki.

Valtaeliitti palautti kuitenkin nopeasti konsensuksen vedoten isänmaallisuuteen ja kansakunnan yhtenäisyyteen, eli banaaliin nationalismiin. Olemme julkaisseet kyseisestä aiheesta tutkimuksen toisaalla. 

Tietovuotokohun jälkeen tiedustelulakien vastustaminen marginalisoitui julkisuudessa. Lokakuussa 2018 eduskunta hyväksyi tiedustelulain vaatiman perustuslain muutoksen yksityisyyden suojaan kiireellisenä (178 puolesta ja 13 vastaan). Esimerkiksi Iltalehdessä perustuslain muutoksesta uutisoitiin otsikolla: ”Vain 14 uutta sanaa”. 

Valtaeliitti palautti kuitenkin nopeasti konsensuksen vedoten isänmaallisuuteen ja kansakunnan yhtenäisyyteen, eli banaaliin nationalismiin.

Tämän jälkeen hallitus antoi eduskunnalle esityksensä sotilas- ja siviilitiedustelulaeiksi. Vaikka perustuslakia oli jo muutettu, perustuslakiasiantuntija Martin Scheininin arvion mukaan useat tiedustelulakeja koskevista pykälistä olivat edelleen ristiriidassa perustuslain kanssa.

Kriittinen lausunto sai valtiovallassa aikaan tympeän, jopa banaalin reaktion. Hallituksen esitykset tiedustelulaeiksi vedettiin lähes välittömästi pois eduskunnasta. Tämän jälkeen puolustusministeri Jussi Niinistön (aiemmin sin.) arvostelukyky petti hänen kommentoidessaan, että syy oli kommunismia ihannoivissa poliittisissa terroristeissa, eli ”perustuslakitalibaneissa”. Hänen mielestään perustuslakiasiantuntijat olivat ottaneet käyttöön ”ulkoparlamentaariset keinot” vaikuttaakseen päätöksentekoon sosiaalisessa mediassa. 

Lyhyen valiokuntakäsittelyn jälkeen eduskunta hyväksyi tiedustelulait ilman äänestystä ennen hallituskauden päätöstä, maaliskuussa 2019. Tiedustelulakeja pidettiin kyseisen hallituskauden eräänä merkittävimpänä saavutuksena.

Valvonnan banalisoituminen on vaikuttanut turvallisuuspoliittiseen keskusteluun 

Tiedustelulainsäädäntö muodostaa poikkeuksen sääntöön, jonka mukaan Suomessa perustuslain turvaamiin perusoikeuksiin ei säädetä normaalioloissa rajoituksia. Perusoikeuksia on sittemmin rajoitettu koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen myötä. Tällaisia rajoituksia voi pitää ongelmallisina valvonnan banalisoitumisen kannalta, mikäli valvonta laajenee normaalioloihin.

Tiedustelulainsäädännön myötä sotilas- ja siviiliedustelu on arkipäiväistynyt osaksi yhteiskunnallisia käytäntöjä. Analyysi osoittaa myös sen, että tiedusteluvaltuuksia on vaikea kyseenalaistaa sen jälkeen, kun lainsäädäntöä koskevassa keskustelussa on saavutettu konsensus ja lainsäädäntö on astunut voimaan.

Valvonnan banalisoituminen näkyy nykyisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen eliitin voimaantumisena ja kansalaisyhteiskunnan lamaantumisena. Tämä on ollut nähtävillä esimerkiksi viimeaikaisessa Nato-keskustelussa.

Valvonnan banalisoituminen näkyy nykyisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen eliitin voimaantumisena ja kansalaisyhteiskunnan lamaantumisena.

On oletettavaa, että Suomen jäsenyys puolustusliitto Natossa tulee tiivistämään tiedusteluviranomaisten yhteistyötä kansainvälisten tiedustelupalveluiden kanssa. Tiedustelulainsäädännön uudistuksista huolimatta yhdysvaltalaiset tiedustelupalvelut harjoittavat yhä massavalvontaa. Snowdenin tietovuotojen jälkeen aiheesta on julkaistu lukuisia todisteita.

Mikäli valvonnan banalisoitumiseen ei kiinnitetä huomiota, sillä saattaa olla demokratian ja perusoikeuksien, kuten yksityisyydensuojan, toteutumisen kannalta jopa tuhoisia vaikutuksia. Yksityisyyttä ei uhkaa niinkään viranomaisten harjoittama verkkotiedustelu, vaan verkkoa ja sosiaalisen median alustoja ohjaileva valvontakapitalismi

Esimerkiksi lokakuussa 2020 tapahtunut Vastaamon tietomurto on sittemmin osoittanut uhkan todeksi – joskin aihe vaatii lisää tutkimusta.

Matti Kortesoja työskentelee tutkijatohtorina Banaali valvonta -tutkimushankkeessa.

Artikkeli on osa Politiikasta-Akatemia-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Matthew Henry / Unsplash


Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös