Demokratiapolitiikkaa kehittämällä demokratiaa on mahdollista vahvistaa.
Huomion kiinnittäminen demokratiakysymyksiin on tullut entistä tärkeämmäksi. Läntisissä demokratioissa eletään tilanteessa, jossa vaalit tuottavat jatkuvasti ”sokkeja” politiikan toimijoille ja sen tarkkailijoille. Näistä tuorein on oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen huomattava menestys Saksan parlamenttivaaleissa.
Vaaliyllätykset heijastavat poliittisen järjestelmän olennaisesti heikentynyttä kykyä ennakoida ja tulkita kansalaisten tarpeita ja vastata niihin. Vastaavasti poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta.
Poliittisen osallisuuden eliittikehä
Suomalaisen demokratian perusta on vahva. Tiedetään, että suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti verrattuna muiden Euroopan maiden kansalaisiin. Tämän tyyppinen järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuva valikoiva luottamus on keskeistä, kun pohditaan edellytyksiä demokratian säilymiseen vallitsevana hallintojärjestelmänä.
Suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti.
Eriarvoistumiskehitys on yksi keskeinen demokratian perusteita nakertava ongelma. Tämä ei koske ainoastaan Suomea vaan yleisesti läntisiä demokratioita. Vaikka Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa, se voi myös meillä johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.
Demokratian kannalta ydinkysymys on, miten voidaan turvata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien perustuslaissa taatut yhdenvertaiset vaali- ja osallistumisoikeudet. Tästä näkökulmasta pääministerin asettaman eriarvoistumistyöryhmän alatyöryhmä ”Poliittinen osallistuminen ja digitalisaatio” on tärkeä avaus poliittisen osallisuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien.
Taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden siirtyminen syrjäytymiseksi demokraattisesta päätöksenteosta on asteittainen prosessi. Ensimmäinen vaihe liittyy kysymykseen siitä, missä määrin eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kansalaisten poliittiset asenteet, näkemykset ja tavoitteet poikkeavat toisistaan.
Toinen vaihe muodostuu näiden preferenssien artikuloinnista: onko eri kansalaisryhmillä yhdenvertaiset mahdollisuudet tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä? Kolmas vaihe kattaa puolestaan kansalaisilta tulleen syötteen välittymisen päätöksentekoon: vastaavatko poliittisen päätöksentekoprosessien tuotokset tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja?
Mikäli heikommassa ja paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset eroavat toisistaan kunkin kolmen vaiheen osalta, muodostuu poliittisen osallisuuden eliittikehä.
Poliittisen osallisuuden eliittikehä ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan se on osoittautunut empiirisissä tutkimuksissa osuvaksi kuvaukseksi Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.
Myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.
Helsingin yliopistossa keväällä 2017 vierailleen hankkeen tutkija Eric Guntermannin mukaan valtaosassa (noin 1 700:ssa) tutkituista poliittisista päätöksestä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien näkemykset ovat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulevat paremmin kuulluksi. Mistä taloudellisesti vauraampien suurempi vaikutusvalta toteutettavaan politiikkaan juontaa Ruotsissa, missä Yhdysvalloista poiketen kampanjalahjoituksilla on vain vähäinen painoarvo?
Demokratian haurastuminen ja häivedemokratia
Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen, oli kyseessä sitten kansalaisten poliittisiin instituutioihin kohdistama tai kansalaisten keskinäinen luottamus. Tämä liittyy laajempaan keskusteluun demokratian haurastumisesta (democratic deconsolidation).
Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen.
On esitetty, että edustuksellisen demokratian vakaus riippuu kolmesta tekijästä: demokratian nauttimasta luottamuksesta hallintajärjestelmänä, haastajien varteenotettavuudesta ja demokraattisten pelisääntöjen kunnioittamisesta. Demokratia voi hyvin niin kauan kuin sillä on käytännössä monipoliasema hallintojärjestelmänä.
Suomessa tilanne näyttää tältä osin vakaalta. Syytä on kiinnittää aktiivista huomiota muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmenevien järjestelmäkriittisten puolueiden ja autoritaarisiin menettelytapoihin nojaavien toimijoiden nousuun. Näkemys Pohjoismaista ”onnellisina demokratioina” tai yleiseurooppalaisilta mielipideilmaston myllerryksiltä ja niiden ilmiasuista syrjässä olevana lintukotona ei ole enää pitkään aikaan ollut realistinen.
Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian kannatuksen nousu.
Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian (stealth democracy) kannatuksen nousu. Häivedemokratiassa on lähtökohtaisesti kyse siitä, että edustuksellinen demokratia koetaan tehottomaksi ja ”sotkuiseksi” hallintomuodoksi. Se korostaa yhtäältä yritysmaailmasta tuotujen toimintamallien, esimerkiksi strategisen johtamisen, ja toisaalta puolueettomien asiantuntijapaneelien tarvetta.
Vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimus osoitti Yhdysvalloissa kehitettyjen häivedemokratian mittareiden saavan kannatusta myös suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Vastaavasti professori Ilkka Ruostetsaari on osoittanut häivedemokratian olevan energiapoliittisessa päätöksenteossa kansalaisten näkökulmasta selvästi edustuksellista demokratiaa suositumpaa.
Politiikan oikeudellistuminen
Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.
Voimakkaimmillaan oikeudellistumiskehitys tulee esiin näkemyksissä, joiden mukaan perustuslain valvonta tulisi Suomessakin siirtää erilliselle perustuslakituomioistuimelle. Halu viedä perusoikeudet ”turvaan” parlamentin sisällä tapahtuvilta prosesseilta on edustuksellisen demokratian ja siihen olennaisesti sisältyvien valvontamekanismien kannalta kuitenkin erittäin ongelmallinen.
Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen.
Tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa tuodaan esiin edustuksellisen demokratian ja uusien vaikutusmuotojen keskinäiseen suhteeseen ja (kansallisen) politiikan liikkumatilan kaventumiseen liittyvien riskien ohella myös suomalaisen konsensuspolitiikan tulevaisuuteen liittyvä jännite. Miten turvata suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinne tilanteessa, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen jakolinja tuntuu syvenevän ja edellytykset hallitusyhteistyöhön tuntuvat kapenevan?
Vaikka äänestäjän näkökulmasta selkeiden vaihtoehtojen tarjoaminen korostaa vaalien merkitystä, jatkuvuuden kannalta toimintakulttuuri, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjäksi edeltäjänsä aikaansaannokset, on ongelmallinen. Tämä voi myös korostaa jakoa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin kulloisestakin hallituspohjasta riippuen.
Vaalidemokratia demokratian vahvistamisessa
Lähtökohtaisesti hallinnon tasolta ilmaistu halu tukea demokratiaa voi vahvistaa myös kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana. Alhaalta ylöspäin vastaan ylhäältä alaspäin -jaottelu on tässä mielessä kapea ja vanhanaikainen.
Esimerkiksi nettiäänestystä pohtivan työryhmän asettamisen voi nähdä osana laajempaa vaalien fasilitointikokonaisuutta, jonka tavoitteena tulee olla osallistumiskäytäntöjen uudistaminen ja suunnitteleminen mahdollisimman matalakynnyksellisiksi ja suotuisiksi erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.
Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana.
Nettiäänestyksen perinpohjainen puntarointi eri näkökulmista, esimerkiksi parhaiten soveltuva vaalityyppi, tarkastuslaskennan toteuttaminen, vaalisalaisuuden säilyminen, luotettavuus ja legitimiteetti sekä kustannukset, on osoitus siitä, että Suomessa otetaan vaalien integriteettiin liittyvät kysymykset vakavasti. Tämän tyyppinen työ on tärkeää myös vaalien kansainvälisten kehittämispyrkimysten kannalta.
Vaalien käytännönjärjestelyjen helpottamisen eli fasilitoinnin merkitys korostuu Suomessa jatkossa myös siksi, että puoluesihteerit eivät löytäneet yksimielisyyttä vaalien yhdistämisestä. Näin ollen vuosina 2018–2019 järjestetään yhteensä neljät eri vaalit.
Onkin todennäköistä, että tästä aiheutuva puolueiden kampanjointiresurssien kaventuminen ja vaaliteemojen sekoittuminen kohdistuu yhtäältä osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleviin äänioikeutettuihin ja toisaalta vaaleihin, joiden huomionarvo on muutenkin vähäisempi, kuten eurovaalit.
Tällaisten ryhmien ja vaalien kohdalla voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa eurovaalien yhteydessä oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion eurovaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.
Jotta vaalit todella olisivat tavoitettavat, on merkittävää, että maahanmuuttotaustaisille äänioikeutetuille suunnattuun viestintään kiinnitetään tulevissa kuntavaaleissa erityistä huomiota. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattava osa ulkomaan kansalaisista ei ollut tietoisia äänioikeudestaan vuoden 2017 kuntavaaleissa.
Siksi olisi tärkeää, että vaalilaissa äänioikeusrekisteriä koskevaan pykälään 21 lisättäisiin merkintä, että ilmoituskortin lähetyskuoressa tulee olla tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomen kielellä. Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi myös siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkitään tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi huomattavasti osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmassa asemassa olevien ryhmien identifioimista.
Maakuntademokratia pystyyn
Maakuntatason demokratian vahvistumiseen tähtääviin hankkeisiin panostaminen on erityisen tarpeellista, sillä hallituksen 2.3.2017 antamassa esityksessä sote- ja maakuntauudistuksesta kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.
Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät eriarvoiseen asemaan.
Maakuntatason demokratian kannalta sote- ja maakuntauudistus mahdollisesti vaikuttavat myös kuntatason vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen asemaan ja vaikutusvaltaan. Tämä korostaa tarvetta saada tutkittua tietoa kyseisten elimien tosiallisesta vaikutusvallasta.
Heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.
On ongelmallista, mikäli vaikutusvalta osoittautuisi olevan lähinnä heikko ja symbolinen, vaikka vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen aseman institutionaalinen vahvistaminen voisi olla tehokas tapa sitouttaa haavoittuvassa asemassa olevien erityisryhmien näkökulmia vahvemmin mukaan päätöksentekoon. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.
Kansalaiset ja järjestöt kuulluksi
Päätöksenteon avoimuus paitsi tiedonsaannin myös kansalaisilta tulevan syötteen vastaanottamisen kannalta muodostaa pohjoismaalaisen hyvän hallinnon kulttuurin ytimen. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, päästäänkö valtioneuvoston tuoreessa demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa mainituilla keinoilla (lausumisprosessin aikaistaminen, lausumisprosessiin kutsuttavien ryhmien laajentaminen ja paikantaminen myös maahan muuttaneisiin ja ryhmien motivointi osallistumaan) kiinni aitoon vuorovaikutukseen, joka on ydinolemukseltaan kahdensuuntainen prosessi.
Aidon vuorovaikutuksen tasavertainen toteuttaminen on vaativaa, sillä siinä tulisi tehdä läpinäkyväksi eri osapuolten tavat käyttää valtaa ja hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan. Yhtenä esimerkkinä uusia käytäntöjä synnyttävästä vuorovaikutteisesta prosessista voi mainita Helsingin Maunulassa toimivan Maunula-talon osallistuvan suunnittelun ja yhteishallinnon.
Tulisi hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan.
Paikallisessa demokratiainnovoinnissa kehittyneistä käytännöistä voitaisiin kuntatasolla vakiinnuttaa osallistumisen, vuorovaikutuksen ja yhteishallinnon muotoja, jotka olisivat läpinäkyviä ja mahdollistaisivat erilaisten ihmisten tasavertaisen osallistumisen eivätkä jäisi pelkäksi epämuodolliseksi kansalaisvaikuttamiseksi. Nämä voivat sisältää sekä suoran että edustuksellisen demokratian elementtejä.
Järjestöjen osallistumismahdollisuuksien osalta demokratiapoliittinen toimintaohjelma sisältää tärkeitä avauksia, kuten lausuntopalvelu.fi-palvelun kehittämisen. Kuitenkin keskeiset ja vaikuttavimmat järjestöosallistumisen muodot eli suora osallistuminen jäsenenä työryhmiin ja osallistuminen toimeenpanoa suunnitteleviin ja toteuttaviin elimiin (esimerkiksi erilaiset pysyväisluonteiset lautakunnat ja niin edelleen) saavat toimenpideohjelmassa vain vähäisen painoarvon.
Näin ollen riskinä on, että edistetään marginalisoituneiden ryhmien mahdollisuuksia saada näkemyksiään nykyistä paremmin kuuluviin, mutta ei kiinnitetä huomiota tosiasiallisen vaikutusvallan mahdolliseen keskittymiseen tietyille, lähinnä elinkeinoelämän toimijoille ja järjestöille ja työmarkkinajärjestöille, jotka pääasiallisesti vaikuttavat olemalla osallisina erilaisissa toimielimissä.
Epävirallinen vaikuttamistoiminta tai lobbaus jää toimenpideohjelmassa myös kokonaan huomioimatta. Tästä näkökulmasta kansallisen vaikuttajarekisterin ja lobbaukseen liittyvän toimintakoodiston kehittämisen edistäminen olisivat tärkeitä avauksia, etenkin sen jälkeen kun eduskunta päätti keväällä 2017 siirtyä käytäntöön hävittää päivittäin tiedot ulkopuolisista vierailijoista.
Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa.
Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa. Esimerkiksi joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja teki syyskuussa 2017 aloitteen julkaista valtuutettujen tapaamiskalenterit verkossa.
Yleisesti ottaen tärkeä lainvalmistelun vuorovaikutteisuuden lisääminen liittyy kysymykseen komitealaitoksen roolista. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa ja sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.
Vaikka valmistelu on näin saattanut tehostua ja muuttua menettelytavoiltaan joustavammaksi, eri tahojen osallistumismahdollisuudet ovat voineet vähentyä ja sitä kautta valmisteluun tuleva syöte ja tietopääoma olennaisesti kaventua. Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta pitkittyneeseen sote-valmisteluun viitaten.
Oleellista on, että asianosaiset intressiryhmät pääsevät mukaan valmisteluelimiin eivätkä tule kuulluiksi ainoastaan lausuntojen kautta tai verkkopohjaisilla väylillä. Myös tutkimuskirjallisuuden mukaan tämän tyyppinen todellinen ”sisäpiiriin” pääsy on tehokkain keino vaikuttaa.
Kansalaisraadit ja fasilitoiva luottamus
Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.
Kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.
Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota.
Tutkijoiden esittämää näkemystä voi myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.
Kuplakyläilyjä ja digitaalisia diplomaatteja
Myös digitaalisuuden hyödyntäminen, esimerkiksi digikomiteat, on tärkeää, sillä se mahdollistaa tasa-arvoisempaa osallisuutta myös maantieteellisesti. Lainsäädännön valmistelussa digitaalisen alustan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia osallistua valmisteluun ja jakaa siitä tietoa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokeilut ovat moninaisia, joten niistä tulevaa tietoa tulee koota yhteen, jotta vältetään lukuisia kokeiluja pirstaloitumasta ja hajoamasta eri suuntiin.
Demokratian yksi keskeinen uhkakuva liittyy siihen, miten ”me” kansalaiset tulemme jatkossa toimeen keskenämme ja miten ”me” määritellään. Tästä näkökulmasta voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.
Voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.
Strategisen tutkimuksen neuvoston ”Muuttuva yhteiskunta ja kansalaisuus globaalissa murroksessa” -teemasta rahoitettu ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (BIBU) -tutkimushanke (2017–2020) kehittää osaltaan erilaisia ”kuplakyläilyn” keinoja. Näistä esimerkkejä ovat yhtäältä kasvokkain tapaavat sovintokomiteat ja toisaalta digitaaliset diplomaatit tai rauhanvälittäjät, jotka pyrkivät suuntaamaan polarisoivaksi kehittymässä olevaa verkkokeskustelua sovittelevampaa ja deliberaatiota edistävämpää argumentointityyliä tukevaan suuntaan.
Tämä voi parantaa myös edellytyksiä arvioida erilaisia tietotyyppejä. Konfliktintorjuntaan tähtäävät kokeilut edistävät kokonaisvaltaisen ja toimintaan pohjautuvan osallisuuden kokemuksia sen sijaan, että demokratiassa toimiminen irrotetaan erikseen opeteltavaksi asiaksi, mikä voi pikemmin vieraannuttaa kansalaisia entisestään poliittisesta järjestelmästä.
Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä.
Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä, mistä syystä BIBU-hankkeen osana toteutetaan kursseja uusille kansanedustajille yhteistyössä Sitran kanssa. Koulutuksen tarve on keskeistä etenkin silloin, kun vaaleissa valitaan suuri joukko uusia kansanedustajista poliittisesta ryhmästä, jonka kokemus eduskuntatyöskentelystä on suhteellisen lyhyt. Tämä edistää edustajan pätevyyttä toimia itsenäisesti, ja siten osaltaan madaltaa demokraattisessa toimintaohjelmassa mainittua riskiä virkamies-asiantuntijavallan kasvusta.
Tulevaisuuden demokratiapolitiikkaa
Demokratiaan kohdistuu jatkuvasti monenlaisia ulko- ja sisäpuolelta tulevia paineita. Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuukin sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä. Tämä kuitenkin edellyttää, että käsitys demokratiasta jatkuvasti päivittyy sen ulkoisen toimintaympäristön muutosten myötä.
Useat demokratioiden ja kansalaisten poliittista käyttäytymistä koskevista teoreettisista malleista on kehitetty aikakautena, jonka sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet poikkeavat lähes tyystin nykyisistä. Euroopan liberaalit demokratiat toimivat 2010-luvulla aikana, jolle on ominaista matala tai jopa negatiivinen talouskasvu, epävakaat työmarkkinat, täystyöllisyyden lipuminen yhä kauemmas realistisena poliittisena tavoitteena, väestön ikääntyminen ja siitä seuraava terveys- ja hyvinvointimenojen kasvu, kaupungistuminen ja alueellisten erojen välinen lisääntyminen ja kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen globaalien markkinoiden myötä.
Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuu sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä.
Myös demokratian kehittämisen kannalta on olennaista, että politikan toimijoiden ja tutkijoiden tilannekuva kehittyy jatkuvasti ajassa. Tässä olennaiseksi nousee kielen käsite: koko hallinto toimii tekstien varassa, ja esimerkiksi tieto on pääosin verbaalisessa muodossa.
Kieli läpäisee hallinnon eikä ole erotettavissa mistään sen toiminnan osasta. Digitalisaation kasvava merkitys poliittisen osallistumisen väylänä ja mahdollistajana korostaa kielen merkitystä, sillä henkilökohtaisen kontaktin sijaan monet ohjeet ja toiminnot ovat saatavilla ainoastaan kirjallisessa muodossa.
Tämä asettaa kirjalliselle viestinnälle suuria vaatimuksia. Siksi myös niihin liittyvässä kehittämistyössä olisi järjestelmällisemmin sekä kiinnitettävä huomiota kielenkäyttöön että otettava mukaan ja kuultava kielenkäytön asiantuntijoita.
Laajasti ottaen demokratian kehittämisessä voidaan nähdä kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on instituutioiden kehittäminen vastaamaan paremmin toimintaympäristön muutosta. Toinen ulottuvuus on poliittisen osallisuuden resurssien nykyistä tasapuolisemman jakaantumisen vahvistaminen, mihin keskeinen keino on eriarvoistumisen ehkäisy.
Jälkimmäisessä koulut ovat merkittäviä toimijoita: opettajien valmiudet, opetusresurssit ja yhteistyö demokratian instituutioiden kanssa. Osana demokratiapoliittista kehittämistyötä tulisi pohtia myös teknologisten innovaatioiden, kuten simulaatioiden tai virtuaalitodellisuuden, esimerkiksi politiikkojen reaaliaikaisen seuraamisen, kautta poliittisten päätösten eri yhteiskuntaryhmille koituvien seurausten kokemista.
Luottamuksen vahvistamisen osalta on tärkeää tunnistaa kolmas taso eli poliittisten toimijoiden ja instituutioiden keskinäisen luottamuksen ohentuminen, mikä on nykyisessä demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa jäänyt huomioimatta. On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.
On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.
Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä on käynyt selväksi, etteivät Euroopan unioni ja talous- ja rahaliitto EMU kykene lunastamaan lupauksiaan siitä, että kansallista päätäntävaltaa olisi kannattavaa siirtää kansalliselta ylikansalliselle tasolle. Useiden kansallisten vaalien tulos onkin ollut tulkittavissa kansalaisten epäluottamuslauseeksi vakiintuneille valtapuolueille, mikä on puolestaan tehnyt ne varovaisemmiksi integraation syventämistä koskevissa kannanotoissaan.
Vastapainoisesti kansallisten intressien korostaminen on lisääntynyt. Tämä on saanut aikaan tilanteen, jossa paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.
Vaalien tuottamien yllätysten ymmärtämiseksi on olennaista tarkentaa pitkään vallalla ollutta asiakysymysvetoisen äänestämisen mallia, joka Suomessakin otetaan usein lähtöoletukseksi arvioitaessa kansalaisten käyttäytymistä vaaleissa. Asiakysymysvetoisessa mallissa äänestäjillä oletetaan olevan tarkkaan punnittuja näkemyksiä useissa eri poliittisissa asiakysymyksissä.
Paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.
Vaalien alla äänestäjät vertailevat systemaattisesti puolueiden näkemyksiä eri kysymysten suhteen ja valitsevat tämän pohjalta puolueen ja ehdokkaan, joka parhaiten sopii yhteen omien intressien kanssa. Vastaavasti puolueet imaisevat vaaleissa kansalaisilta tulleen syötteen ja muokkaavat politiikkaansa mahdollisimman responsiiviseksi eli vastaamaan kansalaisten vaaleissa ilmaisemia tarpeita ja tavoitteita.
”Realistisen vaalidemokratian” malli kuitenkin esittää, että jopa politiikkaa tiiviisti seuraavat äänestäjät tekevät poliittiset ratkaisunsa pitkälti moninaisten sosiaalisten identiteettien pohjalta, etenkin kun jokin identiteetin osa-alue aktivoituu ulkoisen paineen myötä. Esimerkkinä tästä on käytetty presidentti Donald Trumpin nauttimaa laajaa kannatusta Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeellä” elävien miesten keskuudessa, jotka kokevat asemansa uhatuksi niin meksikolaisten vierastyöläisten kuin Washingtonin eliittien taholta.
Identiteettien tunnistamisen ohella myös sekä valtion että yksilön oman taloudellisen tilanteen kehittymisellä on merkitystä äänestyspäätösten kannalta. Äänestäjät eivät kuitenkaan välttämättä käytä arvionsa perustana koko vaalikautta vaan suhteellisen lyhyttä ajanjaksoa ennen vaalipäivää.
Tällöin olennaista on se, miltä talouden suuntaviivat näyttävät äänestäjän omasta näkökulmasta. Suotuinenkaan talouskasvu ei välttämättä lisää äänestäjän luottamusta vallassa olevien puolueiden toimintakykyyn, mikäli oman tai lähipiirin aseman parantumiseen ei katsota olevan realistisia edellytyksiä. Tämäkin havainto korostaa tiivistä yhteyttä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja poliittisen osallisuuden välillä.
Kirjoitus perustuu Wassin perustuslakivaliokunnalle 26.9.2017 antamaan lausuntoon valtioneuvoston vuosiksi 2017–2019 laatimasta demokratiapoliittisesta toimintaohjelmasta. Kirjoittaja kiittää Anne Maria Hollia, Karina Jutilaa, Anu Kantolaa, Emilia Palosta, Antti Ronkaista, Ulla Tiililää ja Mika Vehkaa arvokkaista kommenteista.
Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.
Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.
