Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen?

Tarkoituksenamme on käynnistää keskustelu lähitulevaisuuden aikana tarvittavasta talousajattelusta. Millaista taloustutkimusta materiaalisten reunaehtojen huomioiminen ja erityisesti Pariisin ilmastotavoitteiden mukaiset päästövähennykset edellyttävät?

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.