Miksi biodiversiteetin suojelussa ei ole onnistuttu paremmin?

Kuva: Ryan Searle / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 5 min. 

Biodiversiteetin suojelua kannatetaan laajasti, mutta siinä onnistumista vaikeuttaa tavoitteiden epämääräisyys. Parempiin tuloksiin voitaisiin päästä, jos haaste hahmotettaisiin sen sijaan nielujen niukkuuden ongelmaksi.

Huoli luonnon elinvoiman rapautumisesta on noussut yhdeksi keskeisistä globaaleista ympäristöongelmista. Huolesta puhutaan biodiversiteetin eli biologisen monimuotoisuuden vaalimisena.

Käsite biodiversiteetti tuli käyttöön 1980-luvulla, kun joukko merkittäviä biologian tutkijoita järjesti samannimisen konferenssin. Sen tavoitteena oli kiinnittää huomiota eliölajien sukupuuttojen lisääntymiseen. Tässä myös onnistuttiin.

Yllättävää sen sijaan oli biodiversiteetin poliittisen voiman rakettimainen nousu kansainvälisen ympäristöpolitiikan kentälle: YK:n vuoden 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssissa vahvistettiin teksti kansainväliselle biodiversiteettisopimukselle, joka astui voimaan noin vuotta myöhemmin. Miten tämä oli mahdollista, on toinen tarina, mutta ilmeisen tärkeää oli kehitysmaiden edustajien vakuuttuminen siitä, että biodiversiteetin suojelu voi turvata eri maiden oikeudet alueellaan löytyvien geneettisten varojen tuottoon.

Epämääräinen käsite

Huolimatta biodiversiteetti-käsitteen menestyksestä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa suojeluun tähtäävien poliittisten tavoitteiden saavuttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Tämä johtuu siitä, että suojelu on oikeasti vaikeaa. Ihmiskunnan materiaalinen vaikutus ekologisiin systeemeihin voimistuu kaikkialla väestön kasvun ja aineellisen elintason paranemisen sekä luonnonvarojen kulutuksen myötä.

Biodiversiteetin suojelua vaikeuttaa kuitenkin merkittävästi myös se, että siinä onnistumisen tai epäonnistumisen arvioinnille ei ole kunnollisia kriteerejä. Biodiversiteetti on käsitteenä epämääräinen, koska se on kaikenkattava ja siksi vaikeasti täsmentyvä.

Biodiversiteetti on käsitteenä epämääräinen, koska se on kaikenkattava ja siksi vaikeasti täsmentyvä.

Biodiversiteetin idea on alusta lähtien käsittänyt kaksi ulottuvuutta. Se on yhtäältä empiirisiin tuloksiin perustuva päätelmä, että eliölajeja ajautuu kiihtyvästi sukupuuttoon ihmistoimien seurauksena. Tämän rinnalla on kulkenut näkemys, että biodiversiteetti on viime kädessä se luonnon ominaisuus, joka määrittää inhimillisen kulttuurin luonnonehdot.

Nämä ulottuvuudet eivät ole yhteismitallisia. Tiedossa ei ole nimittäin uskottavaa tapaa osoittaa, että joidenkin lajien sukupuutto olisi syy-seuraussuhteessa tiettyjen inhimillisen toimeentulon ehtojen kanssa. Epäsuhdasta seuraa epäselvyyttä kriteerien määrittelylle.

Biodiversiteettia on vaikea arvioida

Biodiversiteetti-huolen perusta on näkemys, että maapallon elonkehän eli biosfäärin elinvoima ei ole itsestään selvä asia vaan biologisen evoluution tulos, jota evoluutio myös ylläpitää. Elinvoiman perustana ovat tietynlaiset ekologiset mekanismit eli maailmanlaajuinen ravinteiden kierto (teknisesti biogeokemialliset kierrot) sekä nykyisiä ekologisia systeemejä muodostavien lajien keskinäiset vuorovaikutukset – lyhyesti sanoen siis ekologisten systeemien elintoimintojen kokonaisuus.

Tästä seuraa näkemys, että elinvoimaa ylläpitäviä tekijöitä tulee vaalia. Ihminen on evoluution näyttämöllä myöhäinen tulokas: saavuimme valmiiksi katettuun pöytään. Tämän vuoksi vaalimista voi perustellusti odottaa ihmiseltä.

Vaalimisessa onnistumisen kannalta tähän sisältyy se ongelma, että biodiversiteetin murenemista on vaikea määrällisesti arvioida.

Vertailu ilmastonmuutokseen valaisee ongelmaa. Ilmakehän kokonaiskuormitusta arvioitaessa on mahdollista laskea yhteen esimerkiksi Kiinan, Kanadan ja Guatemalan päästöt, mutta biodiversiteetin kohdalla mitään vastaavanlaista laskelmaa ei ole mahdollista tehdä. Tilanteet vaihtelevat tavattomasti maasta ja maanosasta toiseen.

Saattaa hyvin olla, että maapallolla on käynnissä ”kuudes sukupuuttoaalto” niin kuin usein esitetään. Koska myös sukupuuttojen uhkaa lisäävät tekijät vaihtelevat eri tilanteissa suuresti, tällä ei kuitenkaan voi perustella mitään selviä kaikkialla päteviä vaatimuksia.

Epäselvät kriteerit ja mittarit

Alun perin huoli biodiversiteetistä kytkeytyi sukupuuttoihin. Sukupuutot ovat kuitenkin ainutkertaisia tapahtumia, ja lisäksi yksittäisen sukupuuton todentaminen on erittäin vaikeaa. Sitä paitsi tiettyjen lajien uhanalaisuuden arviointi voi olla kiistanalaista. Miten joukosta ainutkertaisia tapahtumia tuotetaan yhtenäinen kokonaiskuva?

Tarvitaan kokonaisuutta edustavia indikaattoreita ja niitä kuvaavia ”sijaismittareita”. Luonnontilaisten biotooppien pinta-alan väheneminen on ollut paljon käytetty ”sijaismittari”, mutta sen merkitys vaihtelee eri tyyppisissä ympäristöissä.

Käsitys biodiversiteetin murenemisesta laajeni kattamaan sukupuuttojen lisäksi muutokset lajiston runsaussuhteissa.

Sittemmin käsitys biodiversiteetin murenemisesta laajeni kattamaan sukupuuttojen lisäksi muutokset lajiston runsaussuhteissa. Erojen arviointiin liittyy käsitteellisiä hankaluuksia kuten ”yksiköiden ja erojen” (units and differences) ambivalenssi. Toisin sanoen biodiversiteetin määrällinen arviointi perustuu toisistaan erottuviin yksiköihin kuten eri lajit.

Mutta miten ottaa huomioon se, että yksiköiden väliset erot vaihtelevat? Onko laulujoutsenen ja metsähanhen (molemmat vesilintuja) ero yhtä merkittävä kuin laulujoutsenen ja ketun ero? Selvästikään ei ole, mutta millaisissa vertailuissa tämä on merkityksellistä? Ongelmaa kärjistää myös se, että yksilömäärien väheneminen voi olla vakavampi oire kuin lajien.

Lajiston koostumuksen rinnalle on omaksuttu tarkastelun kohteiksi ekosysteemien funktionaaliset piirteet, joiden arvellaan riippuvan niiden lajiston monimuotoisuudesta. Ekosysteemien toiminta on periaatteessa rinnasteista aineenvaihduntaan eli metaboliaan.

Ekosysteemit eivät kuitenkaan ole yhteen hioutuneita kokonaisuuksia samalla tavoin kuin organismit. Siksi toiminnallisuuden yksiköitä on vaikea nimetä. Tutkimuksessa kriteereinä on käytetty aggregoituja muuttujia, jotka kokoavat yhteen moninaisia tekijöitä, esimerkiksi kasvillisuuden tuottavuutta ja vakautta.

Kokeellisesti on osoitettu, että lajiston monipuolisuus ja monet tämänkaltaiset yhdistetyt muuttujat korreloivat positiivisesti, mutta tulosten merkittävyyttä on vaikea tulkita. Onko esimerkiksi puiden voimakas kasvu hyvä osoitus metsän ekologisesta elinvoimasta?

Muutoksen arviointiin tarvitaan vertailukohta, joka ilmentää muuttumattomuutta.

Lisäksi muutoksen arviointiin tarvitaan vertailukohta, joka ilmentää muuttumattomuutta. Mikä se on? Implisiittisesti usein oletetaan, että vertailukohta on ”neitseellinen” ihmisen koskematon luonto. Kumminkin on hyvin tiedossa, että varsinaista ihmisen koskematonta luontoa ei ole juuri missään. Asuttujen maiden piirissä olevat luonnontilaisiksi tulkitut ekosysteemit ovat useimmiten pitkäaikaisen inhimillisen vaikutuksen muokkaamia.

Moniselitteisyyden ohittaminen kansainvälisessä yhteistyössä

Poliittisia tavoitteita määriteltäessä biodiversiteetti-huolen käsitteelliset ja empiiriset ongelmat ovat etenkin kansainvälisissä yhteyksissä lakaistu piiloon. Biodiversiteettisopimusta seuraavissa kokouksissa on toistuvasti asetettu tavoite ”lopettaa biodiversiteetin tuhoutuminen” tiettyyn vuoteen mennessä (ensin se oli 2010, nyt se on 2020). Tämä on tyhjä toivomus, koska kaikkia inhimillisen toiminnan laajenemisen muotoja ei mitenkään saada yhdellä lausekkeella katetuksi.

Kansainvälisessä poliittisessa prosessissa biodiversiteetin suojelun tavoite näyttäytyy liian yksiulotteisena – jolloin se paradoksaalisesti vaikeutuu.

Jos tavoitteiden onnistumista tai epäonnistumista ei kyetä arvioimaan, tavoitteiden asettelu on retoriikkaa.

Euroopan unionin vuonna 1992 hyväksymä luontodirektiivi kattaa nimettyjen luontotyyppien ja lajien suojelun. Se on alaltaan konkreettinen ja välttää siten liiallisen yleisyyden ongelmat. Sen sijaan direktiivin toteuttaminen kohtaa ongelmia vastakkaisesta suunnasta: EU:hun kuuluvissa maissa luonnonolot vaihtelevat suuresti, ja siksi samat säädökset eivät ole välttämättä kaikkialla toteuttamiskelpoisia.

Politiikan tutkija Giandomineco Majone on todennut, että sellaisten tavoitteiden asettaminen, joita on mahdotonta saavuttaa, johtaa korruptoitumiseen. Korruptoituminen tässä yhteydessä viittaa siihen, että jos tavoitteiden onnistumista tai epäonnistumista ei kyetä arvioimaan, tavoitteiden asettelu on retoriikkaa.

Biodiversiteetista nielujen niukkuuden huomioimiseen

Käsitykseni mukaan biodiversiteetin suojelun asetelmat helpottuisivat, jos biodiversiteetin mureneminen ymmärrettäisiin nielujen niukkuuden ongelmaksi (sink scarcity). Ihmistoimien tuottamat häiriöt ovat nykyisin niin laajamittaisia, että ekologisissa systeemeissä ei ole niille tilaa.

Käsitteellä nielu on kahtalainen luonnontieteellinen tausta. Vallitseva näkemys on peräisin termodynamiikasta. Nielu on se, mihin ylimääräinen lämpö lopullisesti hajaantuu eli dissipoituu. Tästä hiukan poikkeavan näkemyksen perusta on ekologia. Tällöin nielu on se ekologisten vuorovaikutusten mekanismi, jonka välityksellä häiriö sulautuu systeemiin aiheuttamatta pysyviä systeemiä vaurioittavia muutoksia.

Näkökulmat ovat kylläkin yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi metsän merkitys ”hiilinieluna” perustuu ekologiseen mekanismiin: kasvava puusto sitoo ilmakehästä hiilidioksidia.

Seuraus biodiversiteetti-huolen kääntämisestä nielujen niukkuuden ongelmaksi johtaisi päättelemään, että luonnon monipuolista hahmoa tulee vaalia läpäisevästi kaikkialla.

Ekologisten nielujen niukkuudesta ovat osoituksia tilanteet, joissa luonnon monipuolisuus kaventuu ympäristön yleisen häiriintymisen seurauksena. Tällaisia ovat asutuksen ja liikennealueiden laajeneminen, yksipuolisten viljelymaiden raivaus, valtameriin keräytyvät muovijätteen autiomaat ja niin edelleen. Sukupuutot lisääntyvät myös, mutta nimetyt sukupuutot eivät ole asian ydin.

Käytännöllinen seuraus biodiversiteetti-huolen kääntämisestä nielujen niukkuuden ongelmaksi johtaisi päättelemään, että luonnon monipuolista hahmoa tulee vaalia läpäisevästi kaikkialla.

Kriteerit asettuvat tilannekohtaisesti. On mahdollista ja usein jopa helppoa arvioida, millainen muutos edistää paikallisesti luonnonolojen monipuolisuutta. On paljon vaikeampaa ja useimmiten tarpeetonta perustella tätä joillakin yleisillä periaatteilla.

Käytännölliset tilanteet ovat kuitenkin moniulotteisia siksi, että ihmisten ristiriitaiset intressit vaikuttavat arviointiin. Esimerkiksi luontaisen niityn raivaaminen golfkentäksi kaventaa biodiversiteettiä, mutta onko golfin peluu niin arvokas ulkoilun muoto, että se korvaa vaurion?

Menestyksensä uhri

Tärkein biodiversiteetin idean positiivinen tulos on, että luonto on saanut äänen päätettäessä luonnon käytön tehostamiseen johtavista hankkeista. Luonto ei kuitenkaan ”puhu” sanan konkreettisessa merkityksessä. Muutoksen arviointiin on meidän ihmisten asetettava kriteerit, ja kriteerit vaihtelevat tapauskohtaisesti, vieläpä eri ihmisryhmien ristiriitaisten intressien vaikutuksen alaisina.

Minun päätelmäni tästä vyyhdistä on, että biodiversiteetin idea on oman menestyksensä uhri. Idea on lukkiutunut muotoon, jossa konkreettisten ongelmien rajaaminen saati ratkaiseminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi.

Yrjö Haila on ympäristöpolitiikan professori emeritus Tampereen yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*